Saamelaiskielisiä aineistoja käyttöön Fenno-Ugricassa

Vähemmistökielten digitointiprojektissa on saatettu verkkokäyttöön yhteensä yli 140 monografiaa ja viisi kausijulkaisua, jotka on kirjoitettu pohjois-, inarin-, luulajan-, kiltinän- ja koltansaamella. Julkaisuja voi lukea vapaasti Fenno-Ugrica -kokoelmassa. Saamenkielisten aineistot koostuvat keskeisimmältä osin Suomen ja Venäjän Kansalliskirjastoihin deponoiduista materiaaleista. Etenkin saamen kielen opetusta ja elvytystä edistävät sekä uusinta kieliteknologiaa hyödyntävät tutkimushankkeet voivat hyötyä näistä aineistoista.

“Азбука для лопарей, живущих в Кольском уезде Архангельской губернии.” Arkangelin alueen koltansaamelaisille tarkoitettu aapinen vuodelta 1895.

Saamelaiskielten monet kehitysvaiheet
Saamen käyttö kirjakielenä alkoi Ruotsissa 1600-luvulla, ja ensimmäinen Ruotsin saamelaisille tarkoitettu normitettu kirjakieli kehittyi seuraavalla vuosisadalla. Norjassa ensimmäiset painotuotteet ilmestyivät vasta 1700-luvulla, mutta vuosisadan loppupuolella kirjakieli oli saavuttanut siellä suunnilleen saman tason kuin Ruotsissa. Kummastakin kirjakielimuodosta oli olemassa kielioppi ja laaja sanakirja sekä useita kansanopetukseen ja muuhun kirkolliseen käyttöön tarvittavia painettuja teoksia.

Kirjakielet olivat murrepohjaltaan varsin erilaisia; ne erosivat toisistaan myös sikäli, että Norjassa käytetty kirjakieli perustui yhteen murteeseen kun taas Ruotsissa tavoitteena oli monien murteiden kompromissi.

Vaikka nykyinen Suomen Lappikin kuului 1700-luvulla Ruotsin valtakuntaan, siellä puhutut saamen kielen muodot poikkesivat ruotsinsaamen kirjakielestä siinä määrin, ettei sillä täällä ollut juuri käyttöä. Kun Suomi 1800-luvun alussa erotettiin Ruotsista, vähäinenkin side Ruotsissa käytettyyn kirjakieleen katkesi. Utsjoella puhuttu saame edusti samaa kielimuotoa kuin norjansaamen kirjakieli, ja niinpä Suomen Lapissa toimineet papit kehittivät tästä kirjakielestä variantin, joka oikeinkirjoitukseltaan paremmin soveltui Suomen saamelaisten käyttöön. Inarissa puhuttu saame on siinä määrin omansa laista, ettei utsjokelaisille kehitetty kirjakieli soveltunut inarilaisille, vaan heille täytyi kehittää oma kirjakieli.

Jo 1800-luvulla oli myös yrityksiä yhden tai useamman kirjakielen luomiseksi Venäjän saamelaisille. Toimijoina olivat sekä paikallisten seurakuntien papit että suomalaiset kielentutkijat. Ensimmäinen normitettu kirjakieli luotiin maailmansotien välisenä aikana, mutta Neuvostoliiton kieli- ja kansallisuuspolitiikan myllerryksissä sen käyttö sammui, kunnes kirjakieltä alettiin taas kehittää 1980-luvulla. Tarton rauhassa Suomeen liitetyn Petsamon koltat saivat kirjakielen vasta 1970-luvulla, menetettyään sitä ennen alkuperäisen kotiseutunsa ja siirryttyään nykyisille asuinsijoilleen Inariin.

Aineistot kuvaavat monimuotoisuutta
Aineistojen keskeisin osa on digitoitu Suomen Kansalliskirjaston kokoelmista, ennen kaikkea Jakob Fellmannin keräämästä Lapponica-kokoelmasta. Fellmanin keräämä kokoelma on arvokas, sillä se sisältää laajasti saamen tutkimuksen eri alueita koskevaa aineistoa ja muodostaa eheän kokonaisuuden vanhimmasta saamenkielisestä kirjallisuudesta. Kokoelmasta digitoidaan saamenkieliset teokset. Lisäksi pienempiä määriä on digitoitu Kansalliskokoelmasta ja Venäjän Kansalliskirjaston suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien kokoelmista.

Knud Leemin kaksiosainen sanakirja vuodelta 1768 on eräs Vähemmistökielten digitointiprojektissa digitoiduista teoksista. Sen voi lukea Fenno-Ugrica -kokoelmassa.

Kiinnostus saamenkielisten aineistojen käyttöön on tutkijakunnan keskuudessa ollut laajaa. Digitointihankkeeseen on valittu varhaisia painotuotteita, jotka kuvaavat edustavasti saamenkielten varhaisia kehitysvaiheita. Aineistot ovat nykymuodossaan vaikeasti saavutettavissa ja niiden tuominen tutkijoiden ulottuville edistää monien saamen kirjakielten kehityksen yksityiskohtien parempaa tuntemusta ja mahdollistaa kielten dokumentointia, opetusta ja elvytystä.

Entä Sábmelaš?
Kansalliskokoelmassa on usea vuosikerta Lapin Sivistyseuran julkaisemaa Sábmelaš-lehteä. Projektissa haluttiin julkaista lehden vuosikerrat 1934–1944 digitaalisina kopioina, mutta emme tällä hetkellä voi asettaa lehden numeroita avoimeen käyttöön. Käyttöön asettaminen edellyttää lupaa niiltä Sábmelaš-lehteen kirjoittaneilta henkilöiltä, joiden kuolemasta ei ole kulunut 70 vuotta.

Aineistojen säilyvyyden kannalta digitoidut lehdet olisivat tärkeitä. Vanhojen paperisten lehtien jatkuva käyttö tuhoaa aineistot ja niihin tallentunut kulttuuriperintö on vaarassa tuhoutua. Siksi digitaalinen kappale sekä tukisi aineistojen käytettävyyttä että sen säilymistä. Lisäksi lehden aineistoista saatavaa dataa voitaisiin hyödyntää mm. kielenopetuksessa tai vaikkapa kieliteknologian menetelmin. Ilman tekijänoikeuksien selvittämistä ja sopimista tämä ei ole mahdollista.

Yksi vaihtoehto olisi peittää ne tekstin osat, joihin ei ole saatu kirjoittajan lupaa. Tämä ei kuitenkaan tunnu tarkoituksenmukaiselta, eikä käytäntö palvelisi ketään, kuten alla oleva esimerkki tahtoo osoittaa.

Sábmelaš-lehden sivu. Tekijänoikeudenhaltijoiden nimet ja heidän tekstinsä näkyvillä.

Sábmelaš-lehden sivu. Tekijänoikeudenhaltijoiden nimet ja heidän tekstinsä on peitetty

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toisaalta orpoteoslain soveltaminen saattaisi mahdollistaa julkaisemisen ilman kaikkien tekijänoikeudenhaltijoiden suostumusta. Orpoteoksia ovat teokset, joiden kaikkia tekijöitä ei tiedetä tai tunnisteta taikka voida tavoittaa. Kansalliskirjastolla ei tosin vielä ole esimerkkiä orpoteoslain soveltamisesta digitoituihin aineistoihin.Selvittämistä tuon mainitun lain soveltaminen esim. Sábmelaš-lehteen vaatisi.

Myös Tekijänoikeuslain 44 § Tuntemattoman tekijän teoksesta, voi jossain määrin auttaa Sábmelaš-lehden julkaisemista verkossa, sillä “teokseen, joka on julkistettu tekijän nimeä taikka yleisesti tunnettua salanimeä tai nimimerkkiä ilmoittamatta, on tekijänoikeus voimassa, kunnes 70 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jona teos julkistettiin.” Mainittuina vuosina Sábmelaš-lehdessä tekstejään julkaisi yhteensä 47 kirjoittajaa, joko omalla nimellään, salanimellä tai nimimerkillä.

Osa nimimerkeistä ja salanimistä ovat varmasti lehden lukijoille tunnettuja. Mikäli tämän kirjoituksen lukijat voisivat antaa tarkempia tietoa liitteessä mainittujen kirjoittajien asuinpaikasta tai heidän jälkeläisistään, niin olisimme näistä tiedoista kiitollisia ja voisimme yrittää sopia tekijänoikeudenhaltijoiden kanssa aineiston julkaisemisesta verkossa. Sopimisen onnistuessa, jokaisella olisi mahdollisuus asuinpaikasta riippumatta hyödyntää Sábmelaš-lehteä omiin tarkoituksiinsa.

Jussi-Pekka Hakkarainen

– – –
Yhteystiedot
Jussi-Pekka Hakkarainen
Projektipäällikkö
Vähemmistökielten digitointiprojekti
Kansalliskirjasto
PL 15
00014 Helsingin yliopisto
02941 40793
jussi-pekka.hakkarainen@helsinki.fi

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *