Helmikuun tutkijan aamukahvit: Lauri Kallio ja Hegelin perintö

Kansalliskirjaston tutkijapaikalla työskentelevä Lauri Kallio väitteli tohtoriksi vuonna 2017 J. V. Snellmanin persoonallisuusfilosofiasta. Nyt Kallio tutkii Snellmanin tärkeimmän oppi-isän, G. W. F. Hegelin filosofisen perinnön vaikutusta 1800-luvun aatehistoriassa.

Filosofian historian yleisesityksissä kerrotaan, miten Hegelin idealismi jäi nousevan materialismin ja muiden uusien suuntausten jalkoihin filosofin kuoleman (1831) jälkeen. Kallion mukaan tämä yksinkertaistus ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Keskiviikkona 13.2.  hän kertoo meille saksalaisen idealismin huonosti tunnetusta myöhäisestä historiasta Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla (klo 9.30, Agricola-sali).

Viimeinen idealisti

G. W. F. Hegel / Jacob Schlesinger, 1831. Creative Commons.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) oli Platonista alkaneen idealismin perinteen viimeinen aito edustaja. Hän ajatteli, että filosofia voi ideoita tutkimalla saavuttaa uutta, tieteellisistä kokeista ja havainnoista riippumatonta tietoa maailman luonteesta. Hegelin filosofian keskeinen analyyttinen käsite oli henki (Geist), jonka avulla hän jäsensi erityisesti maailmanhistorian kulkua.

Luennoidessaan Berliinin yliopistossa 1820-luvulla Hegel nousi saksalaisen ja eurooppalaisen filosofian ehdottomaksi johtotähdeksi. ”Hegelin maine eli vahvana vielä hänen kuolemansa (1831) jälkeisinä vuosina”, Lauri Kallio toteaa. ”1830-luvun jälkipuolella Hegelin idealismi kohtasi kuitenkin purevaa filosofista kritiikkiä. Samalla kehittyvät luonnontieteet tuhosivat hegeliläisen idealismin uskottavuuden. Hegelin oletukset olivat yksinkertaisesti ristiriidassa biologisen ja fysiologisen tutkimuksen uusien tulosten kanssa.”

Hegelin kritiikin myötä saksalainen filosofian kenttä hajosi 1840-luvulla kiisteleviksi koulukunniksi. ”Hegelin aseman muutos vaikutti myös J. V. Snellmanin (1806–1881) uraan”, Kallio kertoo. ”Kun Snellman julkaisi vuonna 1841 Tübingenissa filosofisen pääteoksensa, joka perustui Hegelin periaatteille, oppi-isän maine oli jo laskussa. Jos Snellman olisi ehtinyt julkaisuineen hegeliläisyyden huippuvuosiin, hänen työnsä olisi saanut paljon suuremman kansainvälisen huomion.” Vaikka Snellmanin ura tieteen eturintamassa karahti ennen muuta kotimaisiin poliittisiin ristiriitoihin, jotka estivät hänen nimityksensä professoriksi 1840-luvulla, myös ensimmäisen merkittävän kansainvälisen julkaisun huono ajoitus vaikutti.

Hegelin puolustajat

Kallion uuden tutkimuksen pääkohteena ei kuitenkaan ole Snellman, vaan Hegelin perinnön myöhemmät vaiheet Saksassa. Vaikka Hegel menetti nopeasti ehdottoman filosofisen valta-asemansa, hänen idealistinen perintönsä jatkoi elämäänsä vahvempana kuin usein ajatellaan. ”Vuonna 1843 Hegelin perinnön vaalijat perustivat Berliinin filosofisen seuran. Tutkimukseni keskittyy tämän ryhmän merkitykseen saksalaisen idealismin puolustajina. Ideana oli rakentaa seuran ympärille kansainvälinen hegeliläisten verkosto, ja melko pitkälle tässä onnistuttiinkin. Esimerkiksi Suomea edustivat J. V. Snellman ja Thiodolf Rein.”

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b5/Trendelenburg.jpg

Adolf Trendelenburg (1802–1872) oli aikansa tunnetuimpia saksalaisia filosofeja. Creative Commons.

Kallio tarkastelee erityisesti 1860-lukua, jolloin seura alkoi julkaista omaa lehteä. Tässä vaiheessa Saksassa oli käynnissä materialistien ja idealistien välinen materialismi-kiista. Sen ydinkysymys oli, johtiko moderni luonnontiede väistämättä materialismiin ja filosofian kuihtumiseen itsenäisenä tieteenä. Hegeliä kritisoitiin myös idealistien puolella. ”Adolf Trendelenburg, joka kuului sinänsä idealisteihin, nousi akateemiseksi julkkikseksi ja oman aikansa tunnetuimmaksi filosofiksi juuri arvostelemalla Hegelin metodien riittämättömyyttä. Berliinin filosofisen seuran lehti reagoi muun muassa tähän,” Kallio sanoo.

Materialismi-kiista oli kehittynyt 1840-luvulta alkaen. 1860-luvulla saksalaisen idealismin perintöä uhattiin suoraan myös uudelta suunnalta. ”Tässä vaiheessa nousi uuskantilaisuus, jonka edustajat halusivat palata Kantin ajatteluun ja ohittaa Hegelin saavutukset kokonaan.” Uuskantilaisista tuli Berliinin filosofisen seuran päävastustajia. ”Yksi tutkimuskysymykseni on juuri se, miten seura argumentoi uuskantilaista kritiikkiä vastaan.”

Kallion tutkimuksen laajempi tarkoitus on luoda tasapainoisempi käsitys 1800-luvun filosofian historiasta. Vaikka idealistit lopulta hävisivät kamppailun materialismia ja uuskantilaisuutta vastaan, heillä oli suuri painoarvo 1800-luvulla käydyissä filosofisissa keskusteluissa. ”Omana aikanaan monet myöhäisen saksalaisen idealismin edustajat olivat tunnettuja ja vaikutusvaltaisia hahmoja. Ja vaikka he ovat tänä päivänä unohdettuja, heidän oppilaistaan nousi seuraavan filosofisukupolven supertähtiä, kuten analyyttisen filosofian pioneeri Gottlob Frege (1848–1925) ja Wilhelm Dilthey (1833–1911), joka oli yksi modernin hermeneutiikan perustajista.”

Hegelin seuraajien jäljillä Snellmanin kirjastossa

Kallio on tehnyt koko tutkijanuransa Kansalliskirjaston aineistojen parissa. Tällä hetkellä hän tekee yhteistyötä Turun yliopiston filosofian oppiaineen kanssa, mutta fyysisesti hän jatkaa töitään Helsingissä. ”Suomessa ei ole mitään muuta kirjastoa, jolla olisi vastaavat kokoelmat. Hegelin kootut teokset, joihin vakavassa Hegel-tutkimuksessa nykyään tulee viitata, ovat tutkijapaikaltani käden ulottuvilla Kupolisalissa. Ja ainoastaan täältä löytyvät 1800-luvun myöhempien saksalaisten idealistien julkaisut”, Kallio sanoo.

Adolf Trendelenburgin luonnoikeutta ja etiikkaa käsittelevä teos vuodelta 1860. Kansalliskirjaston humanistinen kokoelma.

Kansalliskirjaston tieteellisten kokoelmien ainutlaatuinen kattavuus on suora seuraus kirjaston pitkästä historiasta. Esimerkiksi filosofian alalla kokoelmia on kartutettu järjestelmällisesti niistä päivistä lähtien, jolloin J. V. Snellman teki omia tutkimuksiaan samassa talossa, silloisessa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa.

Kansalliskirjaston kokoelmista löytyy samoin maineikas Hegel-Studien -aikakauskirja, jonka seuraavassa numerossa ilmestyy nyt myös Kallion artikkeli. Menneisyyden ja tämän päivän tutkijoiden työ tallentuu samoihin kokoelmiin, tulevaisuuden suomalaisten Hegel-tutkijoiden iloksi. Snellman voisi olla tyytyväinen.

 

 

Tutkijan aamukahvit on noin puolen tunnin mittainen esitelmä- ja keskustelutilaisuus. Lauri Kallio esitelmöi myöhäisen saksalaisen idealismin historiasta Agricola-salissa keskivikkona 13.2. klo 9.30-10.00.

Kuva lääketieteen uranuurtajasta piirtyy Kansalliskirjaston aineistojen avulla

Kirjoittaja: Elina Sopo, FT, post doc -tutkija, Turun yliopisto, Kulttuuriperintö

Kuvalähde: Botkin”, S. P., Pis’ma S. P. Botkina iz” Bolgarìi 1877 g: S” dvumâ portretami avtora i vidom” bolgarskoj haty. S. Peterburg”, 1893. Kansalliskirjasto, H2 8 III.

Moskovalaissyntyinen professori Sergei Petrovich Botkin (1832–1889) kuului modernin lääketieteen uranuurtajiin, ja hänestä on kirjoitettu paljon tiedemiehenä ja kliinikkona. Hänen rooliaan keisarin henkilääkärinä ei kuitenkaan ole aiemmin juuri tutkittu, vaikka henkilääkäriys (Leibmedicus vuodesta 1870 alkaen) vaikutti merkittävästi Botkinin ammatilliseen kehitykseen ja hänen julkiseen kuvaansa. Botkinin omat päiväkirjat, joita säilytetään Venäjän valtion historiallisessa arkistossa, keskittyvät lääkärintoimen käytäntöihin eivätkä juuri kerro henkilökohtaisista tai tieteellisistä yhteyksistä. Sen sijaan suomalaisten aikalaiskollegojen arkistojen ja julkisen sanan välityksellä on mahdollista piirtää Botkinista kuva henkilönä.

Tuoreessa Oxford University Pressin julkaisemassa tutkimuksessani oven tsaarinhovin henkiseen, materiaaliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen maailmaan ovat avanneet Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien arkistoluettelo 42:n sisältämä kirjeaineisto (Collan-suku), Åbo Akademin henkilöarkistot sekä Kansalliskirjaston ja British Libraryn digitaaliset sanomalehtiarkistot. Näiden lähteiden avulla pystyin muodostamaan käsityksen paitsi Botkinista henkilönä myös siitä, miten lääketiede ja politiikka kietoutuivat yhteen tsaarinhallinnon vanhoillisen ja modernin siiven välisissä ristiriidoissa 1870-luvulla.

Botkinin ranskankielinen kirje lääkäri Alexander von Collanille (1819–1910). Kansalliskirjasto, MS Coll. 42.

Botkin oli kahden Venäjän hovissa palvelleen suomalaislääkärin – Alexander von Collanin ja Carl von Haartmanin – aikalaiskollega ja arkistoluettelo 42:n kirjeenvaihdon joukossa on Botkinin potilaan hoitoon liittyviä kirjeitä ja lyhyitä viestilappuja henkikirurgi von Collanille. Åbo Akademin kirjaston von Haartmanin kirjeenvaihdosta löytyy puolestaan epäsuoraa tietoa Botkinia ympäröineestä lääketieteen yhteisöstä. Botkinin aikalaiskollegoiden välisiä kontakteja seuraamalla on mahdollista hahmottaa Botkinin keskeinen asema sekä uuden ja vanhan lääketieteen välisessä transitiovaiheessa että saksalaisen ja venäläisen lääketieteellisen koulukunnan välisten suhteiden uudelleen muotoutumisessa. Kirjeaineisto ja digitaalinen sanomalehtiarkisto yhdessä mahdollistavat aikakauden poliittisen kulttuurin ja erityisesti julkisessa sanassa esiintyvien poliittisten ja kulttuuristen viittausten aikaisempaa kokonaisvaltaisemman tulkinnan.

”Suuren tiedemiehen” asema tieteen historiassa on aina kiinnostanut tutkijoita, mediaa ja laajaa yleisöä, ja yksilökeskeinen lähestymistapa on hallinnut lääketieteen historian kirjoittamista sen varhaisvaiheista alkaen. Tiedemies nähdään universaalien aatteiden palveluksessa, usein sankarillisena henkilönä, joka asettaa omat etunsa taka-alalle ja kohtaa sekä suuria vastoinkäymisiä että suurta menestystä. Tiedemiesten mytologisointia on myös kritisoitu, mutta silti nämä piirteet luetaan edelleen itsepintaisesti suurten tieteentekijöiden ominaispiirteisiin. Myös Botkin kulki läpi kaikki sankarimyytin muotoutumisvaiheet vastustajiensa koetteluiden kautta kohti itsensä toteuttamista, lopullista vapautumista ja – aikalaiskollegoita siteeraten – lääketieteen jumalien joukkoon korottamista.

On tärkeää, että niin sanotun pragmaattisen lääketieteen historian tutkimuksen ohella avataan myös tutkimuskohteen elämäntapoihin, sosiaalisiin käytäntöihin, poliittisiin asenteisiin ja filosofisiin kontekstualisointeihin liittyviä sisältöjä. Tämä on ollut oman tutkimukseni tavoite. Tiedemieheen kohdistuvalla tutkimuksella voidaan lisätä ymmärrystä tiedettä ja sen tekijöitä kohtaan. Sen avulla voidaan avata ymmärtämisen väyliä myös moderniin tieteeseen, sen identiteetteihin ja niiden historiallisiin perusteisiin.

Kulttuuriperinnön tutkimuksen näkökulmasta Kansalliskirjaston aineistoja dokumentoimalla ja julkaisemalla on ollut mahdollisuus tuottaa tietoa aikakaudesta ja tiedeyhteisöstä, jota ei enää ole, ja jonka tiedot, taidot ja käytännöt – aineeton kulttuuriperintö – ei ole käsin kosketeltavissa tai silmin nähtävissä, eikä aina jäljitettävissäkään.

Botkinin käsialaa kyrillisillä kirjaimilla. Kansalliskirjasto, MS Coll. 42.

Viimeisinä vuosinaan Botkinilla oli läheinen sidos myös Suomeen. Hän osti 1880-luvulla Karjalan kannaksen Suomenlahden puoleiselta rannikolta Uusikirkon kunnasta kartanon, jossa hän vietti elämänsä loppupuolen kesät uppoutuen mikrobiologisiin tutkimuksiinsa ja leväten Pietarin ”suunnattoman lääkärinpraktiikkansa” ponnistuksista. Suomen residenssinsä havumetsävaltaisen ympäristön, kuivan ilmaston ja meren läheisyyden hän näki terveydelle erityisen ihanteellisena. Myös viimeisen kesänsä 1889 hän vietti Suomessa.

Kuvalähde: Botkin”, S. P., Pis’ma S. P. Botkina iz” Bolgarìi 1877 g: S” dvumâ portretami avtora i vidom” bolgarskoj haty. S. Peterburg”, 1893. Kansalliskirjasto, H2 8 III.

Aiheesta enemmän:

Elina Sopo; The Pugs and the Elephant: Dr Botkin and the Professional and National Identity of Physicians in the Russian Court, Social History of Medicine, hkx061, https://doi.org/10.1093/shm/hkx061

(huom! artikkeli maksumuurin takana):

Rotundan uutuuslehtialue

Painetun kirjan kuolemaa on odoteltu turhaan jo pitkään ja viime vuosina vinyylilevy on jälleen noussut vakavasti otettavaksi musiikin levittämisen välineeksi. Tieteellisen julkaisemisen digitalisoituminen on kiistaton tosiasia, mutta tälläkin sektorilla painettu formaatti pitää pintansa etenkin pienillä humanistisilla aloilla.

Kansalliskirjastoon tulee edelleen nelisensataa painettua tieteellistä lehteä. Nämä lehdet on siirretty uutuusalueellemme Rotundaan, josta ne löytyvät nyt kätevästi uutuuskirjojen vierestä.

Tutkijan päivät kuluvat aina vain enemmän ruudun ääressä, missä lukuisat digitaaliset informaatiovirrat kamppailevat hänen huomiostaan. Rotundassa voi ottaa tauon näyttöpäätteltä, valita pinon suosikkilehtiä ja uppoutua mukavaan nahkatuoliin!

Lehtien selailu on perinteinen keino seurata uutta tutkimusta, ja varsinkin historian ja klassillisen filologian aloilla Rotundan lehtivalikoima on siinä määrin kattava, että lähestymistapa toimii edelleen hyvin. Myös kulttuurin- ja kirjallisuudentutkimusta on tarjolla runsaasti.

Jos puhdas tiede tuntuu raskaalta, Rotundassa voi lukea myös ajankohtaisia kulttuurilehtiä. Kun Akateeminen kirjakauppa on kaventanut lehtitarjontaansa, Kansalliskirjaston uutuushylly lienee Helsingin ainoa paikka, jossa saa käsiinsä esimerkiksi ranskan- ja italiankielisiä kirjallisuus- ja kulttuurilehtiä – ilmaiseksi!

Onko paineituilla tieteellisillä lehdillä tulevaisuutta? Aika näyttää. Odotellessa otamme mielellämme vastaan palautetta uutuuslehtialueestamme ja sen valikoimasta. Kirjastossa olemme keskustelleet siitäkin, pitäisikö keskeisten alojemme tärkeimpiä lehtiä tilata uudestaan painettuna digitaalisen version ohella. Nythän painettujen lehtien tilauksia on lakkautettu sitä mukaa, kun lehdet ovat tulleet saataville sähköisessä muodossa, eikä vaikkapa Mindia, Cahiers d’histoirea tai Burlington Magazinea enää voi lukea painettuna edes Kansalliskirjastossa.

Olisiko vieläkin paremmin varusteltu painettujen lehtien alue, jossa oman alansa tärkeimmät artikkelit voisi katsastaa läpi edelleen tutkijoita hyödyttävä palvelu? Voisiko tällainen tila tarjota kaivatun lepohetken digitaalisesta tietotulvasta? Vai onko tämä turhaa menneen maailman haikailua? Kerro näkemyksesi tämän blogin kommenteissa tai lähettämällä viesti osoitteeseen kk-tutkijapalvelut(at)helsinki.fi.

Ei vain historiaa: New York Review of Booksin uusin numero analysoi, miten Trumpin vaalikampanja hyödynsi sosiaalista mediaa

Lehtiuutuusalueen esittely videolla:

 

 

The Polonica Collection: A View from Poland

Written by Natalia Kwiecińska

I had an extraordinary pleasure to spend three months taking care of the Polonica Collection at the National Library in Finland on an Erasmus-funded internship in February–April 2017. To my positive surprise, the Polonica Collection of the National Library is enormous – 18 500 monographs and almost the same amount of serial publications. The first printed works come from the beginning of the 19th century. In the following I highlight some items from the collection.

Nowy Testament Pana Naszego Iezusa Christusa by Jakub Wujek from 1819 deserves particular attention. This is a reprint of the Polish translation of Jakub Wujek’s Bible from 1599. Wujek’s Bible is the first Polish translation of the Holy Scripture. It was started in 1584 by a Jesuit, Jakub Wujek (1540–1597). The New Testament was translated from the Vulgate, although Jakub Wujek used also the Greek text.

Kansalliskirjasto, H2 Pol. – 2336

Wujek’s translation has been described as a cornerstone and monument of the Polish language – a work of central importance for every lover of the Bible, scientist, literary scholar and for all interested in the Slavic culture. The translation uses “language considered to be remarkably beautiful Polish” and it was repeatedly renewed and modified. For almost four centuries, Wujek’s work served as the basis of the Polish Bible text, setting the standard of the religious literary style. The work of this Jesuit coming from Wągrowiec was a canonical text for the Catholic Church in Poland for 367 years, until the publication of the so-called Millennium Bible (Biblia Tysiąclecia) in 1965.

Another interesting work found in the Polonica Collection is Konrad Wallenrod written by Adam Mickiewicz and published in 1828 (there is a first edition in the Polonica Collection). Adam Mickiewicz is considered one of the Three Bards (in addition to Juliusz Słowacki and Zygmunt Krasiński) of the Polish State under the Partitions of Poland. He was a poet whose works deeply affected Polish culture and society, having a permanent influence on the collective consciousness, literature and art. For two centuries, they constituted a stable element of a literary and patriotic education. Mickiewicz’s poetry influenced language and imagination and even found a place in ordinary speech. The 19th- and 20th-century Polish literature is full of his metaphors, quotations and allusion. Mickiewicz inspired such artists as Juliusz Słowacki, Boleslaw Prus, Stanisław Wyspiański and Stefan Żeromski, as well as contemporary poets such as Czesław Miłosz and Tadeusz Różewicz.

Konrad Wallenrod is not only one of Mickiewicz’s most important works, but also one of the most significant works of the Polish Romanticism.

Kansalliskirjasto, H2 Pol. – 2447

A realization of all the most important assumptions of the epoch – both on ideological and literary level – can be found there. At the same time, it is an extremely original work – even innovative in some aspects. The greatness and popularity of Konrad Wallenrod is based on its capacity to provide answers to universal questions. Following the fate and choices of Konrad Wallenrod, the reader is unintentionally confronted with a series of questions of ethical and moral nature, having to agree on some sort of rationale or assessment.

On a personal level, to me the most interesting journal of the Polonica Collection is Meander (nowadays published as a yearbook, previously quarterly publication, earlier bimonthly and monthly journal). Meander is devoted to knowledge of the antiquity, broadly understood. It has been published in Warsaw since 1946 and all volumes of the journal are available in the Polonica collection. In Meander, there are published only original, unpublished articles, translations, literary works, reviews and memories.

Kansalliskirjasto, H2 Pol. P. Meander

Both recognized scholars and less experienced academics publish in Meander. Content has an accessible but scientifically developed form. The articles cover a wide range of topics in the fields of literature, history, art history, antiquity and later epochs (as to their relation to antiquity). There are also printed translations of Greek and Latin literature and contemporary Latin and Polish poems. Bibliographic information is included. There are also articles devoted to outstanding Polish classical philologists (e.g. Tadeusz Sinko or Stanisław Skimina). The journal is addressed not only to professionals (philologists, historians, teachers), but also to a wide group of interested people.

***

 

Natalia Kwiecińska has an M.A. in Classical Philology from the University of Warsaw. At present, she is conducting further studies in education at the University of Riga. She worked on an Erasmus-funded internship at the National Library of Finland for 1.2.–30.4.2017.

Werner Söderhjelmin kirjekokoelman uusi luettelo käytettävissä

Kirjoittanut: Desiree Räsänen, tietoasiantuntijaArkku Kupolissa_625

Kansalliskirjastolla on hallussaan mittava Werner Söderhjelmin (1859–1931) kirjekokoelma, joka saatiin kirjastoon 1960 isossa matka-arkussa suvun jäsenten monta vuotta kestäneen epäröinnin jälkeen. Kokoelman uusi luettelo on nyt asiakkaiden käytettävissä.

Jarl Werner Söderhjelm oli kansainvälisesti suuntautunut kielitieteilijä, kirjallisuudentutkija, kirjallisuuskriitikko, professori, diplomaatti ja tärkeä suomalainen kulttuurivaikuttaja. Hänen väitöskirjansa käsitteli saksalaista 1700-luvun komediakirjallisuutta, ja vuodesta 1885 hän omistautui filologian tutkimukselle ja uudelle ranskalaiselle kulttuurille. Georg Brandes ja August Strindberg kuuluivat samaan suuntaukseen. Pariisissa 1880-luvulla vietetty aika teki Söderhjelmistä kosmopoliitin, ja intellektuaalisesti hän tunsi yhteenkuuluvuutta koko Euroopan kanssa. Suomen itsenäistyttyä Söderhjelm johti Suomen virallista tietotoimistoa Kööpenhaminassa 1918–1919 ja oli Suomen ensimmäisenä Tukholman-lähettiläänä 1919–1928.

Kirjeet_625

Söderhjelmin kirjekokoelma on valtavan laaja. Saapuneita kirjeitä on sadoilta kirjoittajilta. Mukana on lisäksi suuri määrä perheen ja suvun sisäistä kirjeenvaihtoa, lehtileikkeitä, valokuvia, käsikirjoitusluonnoksia, muistiinpanovihkoja. Alueellisesti kirjeet kattavat Pohjoismaat ja Keski-Euroopan.

Kirjeissä huomiota kiinnittää niiden lämmin ja henkilökohtainen sävy. Söderhjelmin ystäväpiiri oli runsaslukuinen ja pitkäaikainen. Kirjeitä ovat kirjoittaneet kielentutkijat, tiedemiehet, diplomaatit, ystävät, oppilaat, taiteilijat sekä kotimaassa että ulkomailla. Söderhjelm oli todellinen polyglotti: kirjeenvaihtoa on 6–7 kielellä. Vanhimmat kirjeet ovat 1850-luvulta.

Selma_625

Poimintoja kirjeiden lähettäjistä koti- ja ulkomailla

  • poliitikkoja, diplomaatteja: Einar Borenius, Erik von Frenckell, Axel Lille, C. G. E. Mannerheim, Leo Mechelin, J. K. Paasikivi, Hjalmar Procopé, Hannes Ryömä, Teo Snellman, K. J. Ståhlberg, Hugo Suolahti, P. E. Svinhufvud, Oscar von Sydow, Väinö Tanner, Carl Enckell, Paavo Virkkunen
  • kirjailijoita, kuvataiteilijoita, kulttuurivaikuttajia: Minna Canth, V. A. Koskenniemi, Joel Lehtonen, Maila Talvio, F. E. Sillanpää, Werner Söderström, Alvar Renqvist, K. A. Tavaststjerna, Elli Tompuri, Z. Topelius, L. Onerva, Juhani Aho, Amos Anderson, Eero Erkko, Aino Ackté, Ida Aalberg, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Jean Sibelius, Carl Larsson, Erkki Melartin, Walter Runeberg, Ville Vallgren, J. J. Tikkanen, Verner von Heidenstam, Selma Lagerlöf
  • tieteentekijöitä: C. G. Estlander, Kai Donner, Oskari Mantere, Emil Nervander, Onni Okkonen, Ernst Palmen, E. N. Setälä, Valfrid Vasenius, Yrjö Hirn, Eliel Aspelin-Haapkylä, J. R. Danielson-Kalmari, Edvard Westermark, Georg Brandes, Gaston Paris, Oscar Levertin, Anton Blanck, Georges Doutrepont,  Torgny Segerstedt, Emil Levy, Léon-Honoré Labande, Ludwig Traube

Kirjallisuudenhistoria ja -tutkimus olivat Söderhjelmin pysyvän kiinnostuksen kohteena. Hän julkaisi mm. huomattavat biografiat K. A. Tavaststjernasta, J. L. Runebergista ja Oscar Levertinista sekä tutkielman keskiaikaisesta Petrus Alfonsin tarinoiden ja sananlaskujen kokoelmasta Disciplina Clericalis yhdessä saksalaisen kielentutkijan Alfons Hilkan kanssa. Söderhjelmillä oli nuoruusvuosistaan lähtien paljon yhteyksiä ruotsalaisiin kirjallisuus- ja kulttuuripiireihin, ja hän oli sekä Runebergin että Ruotsin kirjallisuuden syvällinen tuntija. Hän myös perehdytti ruotsalaiset suomalaiseen kulttuuriin ja muokkasi maaperää suotuisaksi F. E. Sillanpään Nobel-palkinnolle. Hänen diplomaattikaudellaan Tukholman Strandvägenille muodostui kirjallinen salonki, jossa ylläpidettiin maiden välisiä kulttuurisuhteita. Merkittävä ystävä oli Ellen Key (1849-1926), ruotsalainen kirjailija, pedagogi ja naisasianainen.

Söderhjelmin muistiinpanoja ja fotostaattijäljenteitä 1200-luvun ranskalaisesta käsikirjoituksesta.

Söderhjelmin muistiinpanoja ja fotostaattijäljenteitä 1200-luvun ranskalaisesta käsikirjoituksesta.

Söderhjelmin monipuolisuudesta kulttuurin alalla mainittakoon, että hän avusti taidehistorioitsija Karl Wåhlinin (1861–1937) toimittamaa Ruotsin johtavaa kulttuurilehteä ja -instituutiota Ord&Bildiä sen perustamisesta vuodesta 1892 alkaen. Söderhjelm hoiti asiamiehenä lehden Suomen-kontakteja ja hänen välityksellään saatiin ja esiteltiin suomalaisia avustajia ja kulttuuria, esimerkiksi Albert Edelfeltin muotokuvamaalauksia ja kuvituksia. Ord&Bildillä oli näkyvänä ruotsalaisena foorumina merkitystä kulttuurivälittäjänä aikana, jolloin Venäjä pyrki kaventamaan Suomen autonomiaa. Helmikuun manifestin johdosta kerättiin vuonna 1899 Suuri adressi ja sen lisäksi Euroopassa Suomen tukemiseksi Pro Finlandia-adressi, jota varten Söderhjelm kiersi nimienkeräysmatkoilla Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Ranskassa. Keisari ei ottanut vastaan kumpaakaan adressia tuomaan tullutta lähetystöä.

Kirjeiden kirjoittamisen kulta-aika oli 1800-luvulla. Postilaitos kykeni toimittamaan useita kirjeitä yhdelle vastaanottajalle jopa saman päivän kuluessa. Pitkälle 1900-luvulle kirjeet olivat luonteva yhteydenpidon muoto puhelimen rinnalla. Etenkin yläluokan ja nousevan keskiluokan jäsenillä oli runsas kirjeenvaihto. Sivistyneistön naisille kirjeet tulivat keskeiseksi kommunikoinnin muodoksi, johon saattoi upota useita tunteja viikossa tai jopa päivässä. Kirjeillä ylläpidettiin perhe- ja sukulaisuussiteitä ja ystävyyssuhteita samalla intensiteetillä kuin Facebookissa nykyään.

Söderhjelmin Tukholmaan saama kirje, jonka sotasensuuri avasi.

Werner Söderhjelmin kirjekokoelma ei varmaankaan ole täydellinen. Suvun jäsenet ja todennäköisesti kirjeiden lähettäjätkin ovat tehneet poistoja eri syistä. Tutkimuksen lähteinä kirjeillä on kuitenkin erityinen asemansa henkilöhistorioissa. Selvitettäessä perheiden ja sukuverkostojen välisiä suhteita niistä nähdään tutkimuksellisesti ja sosiaalisesti kiinnostavia yhteyksiä, joilla on merkitystä laajemminkin yhteiskuntakerroksia tutkittaessa.

Werner Söderhjelmin perhe oli laaja. Hänen vanhemmillaan, prokuraattori Woldemar Söderhjelmillä ja Amanda Olivia Söderhjelmillä (os. Clouberg) oli 11 lasta. Kaikki lapset koulutettiin, ja lapsista Werner, Alma ja Torsten loivat kukin huomattavan uran muun muassa tutkijoina ja kirjailijoina. Historiantutkija Alma Söderhjelm oli ensimmäinen nainen Suomessa professorina. Werner Söderhjelmin veli, Viipurin hovioikeuden jäsen ja lakimies Karl Söderhjelm oli niin sanotun toisen sortokauden toimien ankara vastustaja. Hän oli poliittisista syistä maasta karkotettuna 1903–1905 ja vangittuna Pietarissa 1913–1914, kuten myös serkku Lennart Clouberg. Suvun naisilla oli yhteyksiä naiskagaaliin, vuonna 1902 perustettuun aktivisti- ja vastarintajärjestöön.

Kirjallisuudentutkija Torsten Söderhjelmin puolison Thyran sisar oli taidemaalari Ellen Thesleff. Werner Söderhjelmin poika, kirjailija, sittemmin Ruotsissa kirjallisen uran luonut Henning Söderhjelm, toimi useita vuosia amanuenssina Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa (nykyisessä Kansalliskirjastossa). Aktivisti ja kirjailija Konrad Viktor (Konni) Zilliacus oli Woldemar Söderhjelmin sisarenpoika, prokuraattori Julius Grotenfelt hänen vävynsä ja ministeri J. O. Söderhjelm hänen pojanpoikansa. Prokuraattorin suku ja jälkeläiset alenevissa polvissa muodostavat yhä laajenevan piirin, joka vaikuttaa keskuudessamme tieteessä, kulttuurissa ja politiikassa.

Brev_625Kuvat: Jaakko Tahkokallio

 

Marginaalitaidetta 1500-luvulta

Vain hevosmies

Harva ilahtuu löytäessään kirjastosta kirjan, jonka marginaalit on suherrettu täyteen muistiinpanoja. Mutta kun aikaa kuluu riittävän paljon, rumatkin merkinnät muuttuvat esteettisestä haitasta historialliseksi lähteeksi. Ne kertovat ilmiöstä, josta ei tavallisesti jää jälkiä: kirjojen lukemisesta.

Merkinnät voivat olla myös visuaalisesti mielenkiintoisia. Puolalainen pappi Andreas Naramowski piirsi ja kirjoitti Kansalliskirjaston yhteen Chronica Polonorumin  kappaleeseen (vuodelta 1521; H. MD.567.I.5) harvinaisen varmalla kädellä.

Andreas oli Włocławekin katedraalin kaniikki ja Drewican kirkon tuomiorovasti Puolassa 1500-luvun puolivälissä. Tiedämme hänet kirjan omistajaksi nimiösivun kääntöpuolen käsin kirjoitetusta merkinnästä.Ex libris

Teos, jonka marginaaleja hän koristeli, on Chronica Polonorum – puolalaisten kronikka. Sen kirjoitti renessanssioppinut Maciej Miechowita (Mathias de Mechow, 1457–1523), ja se kertoo puolalaisten ja etenkin heidän kuninkaidensa kunniakkaasta menneisyydestä.

Nimiö

Nimiösivun puupiirroskehyksessä puolalaiset ritarit puolustava läntistä kristikuntaa mongolien hyökkäykseltä.

Heppa

“Starykoń” (vanha hevonen) -vaakunaa käyttivät kymmenet eri suvut.

Kaniikki Andreas kommentoi marginaaliin tärkeitä tapahtumia, merkitsi ylös häntä kiinnostaneiden henkilöiden nimiä ja piirsi näiden edustamien sukujen vaakunoita. Puolalaisen heraldiikan erityispiirre oli, että lukuisat suvut käyttivät samaa vaakunaa. Tämä johtui siitä, että tunnusten ajateltiin periytyvän muinaisista, sukuja laajemmista klaaneista. Andreaksen vaakunoita esittävät piirrokset ovat tarkkoja ja tyylikkäitä.

Vaakuna 1Vaakuna 2

RiderKronikan kertomus 1200-luvun alun mongolihyökkäyksestä innosti Andreaksen lisäämään kuvituskuvan, joka tuo esille hänen piirtäjänlahjansa. Mongoliratsastaja muistuttaa huomattavasti 1500-luvun ottomaanisotureita. Tämä kertonee paitsi mongoleja esittävien mallien puutteesta myös siitä, miten mongolit ja turkkilaiset nähtiin saman “idän uhan” edustajina. Vuonna 1550, jolloin Andreas luultavasti teki merkinnät kirjaan, ottomaanien aiheuttama vaara tuntui myös Puolassa. Valtansa huipulla paistatellut Suleiman Suuri hallitsi Unkaria ja suunnitteli Wienin valloitusta.

Paikoin kaniikki Andreas myös lisäsi kirjaan historiallisia tietoja. Sivulle, jolla mainitaan miten Oliwan apotti vei taistelussa kuolleita aatelisia haudattaviksi luostarinsa hautausmaahan, Andreas kopioi kyseisen kirkon haudoista löytyneet piirtokirjoitukset. Ne osuvat tekstin käsittelemään ajankohtaan, ja toinen niistä liitttynee suoraan sen kuvaamiin 1300-luvun alun tapahtumiin (ks. kuva alla).

Lisäykset

Samassa sidoksessa Chronica Polonorumin kanssa on sarja lyhyempiä Puolan kuninkaita ja heidän historiaansa käsitteleviä tekstejä. Kuten kronikkakin, ne on kaikki omistettu kuningas Sigismund Vanhalle, joka oli kuollut pari vuotta ennen marginaaliamerkintöjen tekemistä (hallitsi 1506–1548).

Bona Sforza

Bona Sforza, Sigismund Vanhan puoliso ja Katariina Jagellonican äiti.

Kirja sisältää myös ylistysrunon Bona Sforzalle (1494–1597), Sigismundin italialaiselle puolisolle. Suomessa Sigismund ja Bona muistetaan parhaiten Turun linnassakin hovia pitäneen Katariina Jagellonican (1526–1583) vanhempina.

Włocławekin piispa, marginaaleihin taiteilleen Andreaksen suora esimies, oli Bona Sforzan hovikappalainen. Kirjan omistaja oli näin lyhyen askeleen päässä niistä poliittisista toimijoista, joiden toivottiin lukevan teosta ja edistävän sen leviämistä.

Suomeen kirja ei kuitenkaan tullut vielä Bona Sforzan aikana tai kovin pian sen jälkeenkään. Pietarin Tiedeakatemia antoi kirjan Keisarilliselle Aleksanterin yliopistolle 1800-luvulla osana suuria lahjoituksia, joilla uudelleenrakennettiin Turun palon tuhoamaa yliopiston kirjastoa.

Kirjan marginaalit ja sen omistajien tarinat odottavat Kansalliskirjastossa tutkijaansa.