The Polonica Collection: A View from Poland

Written by Natalia Kwiecińska

I had an extraordinary pleasure to spend three months taking care of the Polonica Collection at the National Library in Finland on an Erasmus-funded internship in February–April 2017. To my positive surprise, the Polonica Collection of the National Library is enormous – 18 500 monographs and almost the same amount of serial publications. The first printed works come from the beginning of the 19th century. In the following I highlight some items from the collection.

Nowy Testament Pana Naszego Iezusa Christusa by Jakub Wujek from 1819 deserves particular attention. This is a reprint of the Polish translation of Jakub Wujek’s Bible from 1599. Wujek’s Bible is the first Polish translation of the Holy Scripture. It was started in 1584 by a Jesuit, Jakub Wujek (1540–1597). The New Testament was translated from the Vulgate, although Jakub Wujek used also the Greek text.

Kansalliskirjasto, H2 Pol. – 2336

Wujek’s translation has been described as a cornerstone and monument of the Polish language – a work of central importance for every lover of the Bible, scientist, literary scholar and for all interested in the Slavic culture. The translation uses “language considered to be remarkably beautiful Polish” and it was repeatedly renewed and modified. For almost four centuries, Wujek’s work served as the basis of the Polish Bible text, setting the standard of the religious literary style. The work of this Jesuit coming from Wągrowiec was a canonical text for the Catholic Church in Poland for 367 years, until the publication of the so-called Millennium Bible (Biblia Tysiąclecia) in 1965.

Another interesting work found in the Polonica Collection is Konrad Wallenrod written by Adam Mickiewicz and published in 1828 (there is a first edition in the Polonica Collection). Adam Mickiewicz is considered one of the Three Bards (in addition to Juliusz Słowacki and Zygmunt Krasiński) of the Polish State under the Partitions of Poland. He was a poet whose works deeply affected Polish culture and society, having a permanent influence on the collective consciousness, literature and art. For two centuries, they constituted a stable element of a literary and patriotic education. Mickiewicz’s poetry influenced language and imagination and even found a place in ordinary speech. The 19th- and 20th-century Polish literature is full of his metaphors, quotations and allusion. Mickiewicz inspired such artists as Juliusz Słowacki, Boleslaw Prus, Stanisław Wyspiański and Stefan Żeromski, as well as contemporary poets such as Czesław Miłosz and Tadeusz Różewicz.

Konrad Wallenrod is not only one of Mickiewicz’s most important works, but also one of the most significant works of the Polish Romanticism.

Kansalliskirjasto, H2 Pol. – 2447

A realization of all the most important assumptions of the epoch – both on ideological and literary level – can be found there. At the same time, it is an extremely original work – even innovative in some aspects. The greatness and popularity of Konrad Wallenrod is based on its capacity to provide answers to universal questions. Following the fate and choices of Konrad Wallenrod, the reader is unintentionally confronted with a series of questions of ethical and moral nature, having to agree on some sort of rationale or assessment.

On a personal level, to me the most interesting journal of the Polonica Collection is Meander (nowadays published as a yearbook, previously quarterly publication, earlier bimonthly and monthly journal). Meander is devoted to knowledge of the antiquity, broadly understood. It has been published in Warsaw since 1946 and all volumes of the journal are available in the Polonica collection. In Meander, there are published only original, unpublished articles, translations, literary works, reviews and memories.

Kansalliskirjasto, H2 Pol. P. Meander

Both recognized scholars and less experienced academics publish in Meander. Content has an accessible but scientifically developed form. The articles cover a wide range of topics in the fields of literature, history, art history, antiquity and later epochs (as to their relation to antiquity). There are also printed translations of Greek and Latin literature and contemporary Latin and Polish poems. Bibliographic information is included. There are also articles devoted to outstanding Polish classical philologists (e.g. Tadeusz Sinko or Stanisław Skimina). The journal is addressed not only to professionals (philologists, historians, teachers), but also to a wide group of interested people.

***

 

Natalia Kwiecińska has an M.A. in Classical Philology from the University of Warsaw. At present, she is conducting further studies in education at the University of Riga. She worked on an Erasmus-funded internship at the National Library of Finland for 1.2.–30.4.2017.

Werner Söderhjelmin kirjekokoelman uusi luettelo käytettävissä

Kirjoittanut: Desiree Räsänen, tietoasiantuntijaArkku Kupolissa_625

Kansalliskirjastolla on hallussaan mittava Werner Söderhjelmin (1859–1931) kirjekokoelma, joka saatiin kirjastoon 1960 isossa matka-arkussa suvun jäsenten monta vuotta kestäneen epäröinnin jälkeen. Kokoelman uusi luettelo on nyt asiakkaiden käytettävissä.

Jarl Werner Söderhjelm oli kansainvälisesti suuntautunut kielitieteilijä, kirjallisuudentutkija, kirjallisuuskriitikko, professori, diplomaatti ja tärkeä suomalainen kulttuurivaikuttaja. Hänen väitöskirjansa käsitteli saksalaista 1700-luvun komediakirjallisuutta, ja vuodesta 1885 hän omistautui filologian tutkimukselle ja uudelle ranskalaiselle kulttuurille. Georg Brandes ja August Strindberg kuuluivat samaan suuntaukseen. Pariisissa 1880-luvulla vietetty aika teki Söderhjelmistä kosmopoliitin, ja intellektuaalisesti hän tunsi yhteenkuuluvuutta koko Euroopan kanssa. Suomen itsenäistyttyä Söderhjelm johti Suomen virallista tietotoimistoa Kööpenhaminassa 1918–1919 ja oli Suomen ensimmäisenä Tukholman-lähettiläänä 1919–1928.

Kirjeet_625

Söderhjelmin kirjekokoelma on valtavan laaja. Saapuneita kirjeitä on sadoilta kirjoittajilta. Mukana on lisäksi suuri määrä perheen ja suvun sisäistä kirjeenvaihtoa, lehtileikkeitä, valokuvia, käsikirjoitusluonnoksia, muistiinpanovihkoja. Alueellisesti kirjeet kattavat Pohjoismaat ja Keski-Euroopan.

Kirjeissä huomiota kiinnittää niiden lämmin ja henkilökohtainen sävy. Söderhjelmin ystäväpiiri oli runsaslukuinen ja pitkäaikainen. Kirjeitä ovat kirjoittaneet kielentutkijat, tiedemiehet, diplomaatit, ystävät, oppilaat, taiteilijat sekä kotimaassa että ulkomailla. Söderhjelm oli todellinen polyglotti: kirjeenvaihtoa on 6–7 kielellä. Vanhimmat kirjeet ovat 1850-luvulta.

Selma_625

Poimintoja kirjeiden lähettäjistä koti- ja ulkomailla

  • poliitikkoja, diplomaatteja: Einar Borenius, Erik von Frenckell, Axel Lille, C. G. E. Mannerheim, Leo Mechelin, J. K. Paasikivi, Hjalmar Procopé, Hannes Ryömä, Teo Snellman, K. J. Ståhlberg, Hugo Suolahti, P. E. Svinhufvud, Oscar von Sydow, Väinö Tanner, Carl Enckell, Paavo Virkkunen
  • kirjailijoita, kuvataiteilijoita, kulttuurivaikuttajia: Minna Canth, V. A. Koskenniemi, Joel Lehtonen, Maila Talvio, F. E. Sillanpää, Werner Söderström, Alvar Renqvist, K. A. Tavaststjerna, Elli Tompuri, Z. Topelius, L. Onerva, Juhani Aho, Amos Anderson, Eero Erkko, Aino Ackté, Ida Aalberg, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Jean Sibelius, Carl Larsson, Erkki Melartin, Walter Runeberg, Ville Vallgren, J. J. Tikkanen, Verner von Heidenstam, Selma Lagerlöf
  • tieteentekijöitä: C. G. Estlander, Kai Donner, Oskari Mantere, Emil Nervander, Onni Okkonen, Ernst Palmen, E. N. Setälä, Valfrid Vasenius, Yrjö Hirn, Eliel Aspelin-Haapkylä, J. R. Danielson-Kalmari, Edvard Westermark, Georg Brandes, Gaston Paris, Oscar Levertin, Anton Blanck, Georges Doutrepont,  Torgny Segerstedt, Emil Levy, Léon-Honoré Labande, Ludwig Traube

Kirjallisuudenhistoria ja -tutkimus olivat Söderhjelmin pysyvän kiinnostuksen kohteena. Hän julkaisi mm. huomattavat biografiat K. A. Tavaststjernasta, J. L. Runebergista ja Oscar Levertinista sekä tutkielman keskiaikaisesta Petrus Alfonsin tarinoiden ja sananlaskujen kokoelmasta Disciplina Clericalis yhdessä saksalaisen kielentutkijan Alfons Hilkan kanssa. Söderhjelmillä oli nuoruusvuosistaan lähtien paljon yhteyksiä ruotsalaisiin kirjallisuus- ja kulttuuripiireihin, ja hän oli sekä Runebergin että Ruotsin kirjallisuuden syvällinen tuntija. Hän myös perehdytti ruotsalaiset suomalaiseen kulttuuriin ja muokkasi maaperää suotuisaksi F. E. Sillanpään Nobel-palkinnolle. Hänen diplomaattikaudellaan Tukholman Strandvägenille muodostui kirjallinen salonki, jossa ylläpidettiin maiden välisiä kulttuurisuhteita. Merkittävä ystävä oli Ellen Key (1849-1926), ruotsalainen kirjailija, pedagogi ja naisasianainen.

Söderhjelmin muistiinpanoja ja fotostaattijäljenteitä 1200-luvun ranskalaisesta käsikirjoituksesta.

Söderhjelmin muistiinpanoja ja fotostaattijäljenteitä 1200-luvun ranskalaisesta käsikirjoituksesta.

Söderhjelmin monipuolisuudesta kulttuurin alalla mainittakoon, että hän avusti taidehistorioitsija Karl Wåhlinin (1861–1937) toimittamaa Ruotsin johtavaa kulttuurilehteä ja -instituutiota Ord&Bildiä sen perustamisesta vuodesta 1892 alkaen. Söderhjelm hoiti asiamiehenä lehden Suomen-kontakteja ja hänen välityksellään saatiin ja esiteltiin suomalaisia avustajia ja kulttuuria, esimerkiksi Albert Edelfeltin muotokuvamaalauksia ja kuvituksia. Ord&Bildillä oli näkyvänä ruotsalaisena foorumina merkitystä kulttuurivälittäjänä aikana, jolloin Venäjä pyrki kaventamaan Suomen autonomiaa. Helmikuun manifestin johdosta kerättiin vuonna 1899 Suuri adressi ja sen lisäksi Euroopassa Suomen tukemiseksi Pro Finlandia-adressi, jota varten Söderhjelm kiersi nimienkeräysmatkoilla Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Ranskassa. Keisari ei ottanut vastaan kumpaakaan adressia tuomaan tullutta lähetystöä.

Kirjeiden kirjoittamisen kulta-aika oli 1800-luvulla. Postilaitos kykeni toimittamaan useita kirjeitä yhdelle vastaanottajalle jopa saman päivän kuluessa. Pitkälle 1900-luvulle kirjeet olivat luonteva yhteydenpidon muoto puhelimen rinnalla. Etenkin yläluokan ja nousevan keskiluokan jäsenillä oli runsas kirjeenvaihto. Sivistyneistön naisille kirjeet tulivat keskeiseksi kommunikoinnin muodoksi, johon saattoi upota useita tunteja viikossa tai jopa päivässä. Kirjeillä ylläpidettiin perhe- ja sukulaisuussiteitä ja ystävyyssuhteita samalla intensiteetillä kuin Facebookissa nykyään.

Söderhjelmin Tukholmaan saama kirje, jonka sotasensuuri avasi.

Werner Söderhjelmin kirjekokoelma ei varmaankaan ole täydellinen. Suvun jäsenet ja todennäköisesti kirjeiden lähettäjätkin ovat tehneet poistoja eri syistä. Tutkimuksen lähteinä kirjeillä on kuitenkin erityinen asemansa henkilöhistorioissa. Selvitettäessä perheiden ja sukuverkostojen välisiä suhteita niistä nähdään tutkimuksellisesti ja sosiaalisesti kiinnostavia yhteyksiä, joilla on merkitystä laajemminkin yhteiskuntakerroksia tutkittaessa.

Werner Söderhjelmin perhe oli laaja. Hänen vanhemmillaan, prokuraattori Woldemar Söderhjelmillä ja Amanda Olivia Söderhjelmillä (os. Clouberg) oli 11 lasta. Kaikki lapset koulutettiin, ja lapsista Werner, Alma ja Torsten loivat kukin huomattavan uran muun muassa tutkijoina ja kirjailijoina. Historiantutkija Alma Söderhjelm oli ensimmäinen nainen Suomessa professorina. Werner Söderhjelmin veli, Viipurin hovioikeuden jäsen ja lakimies Karl Söderhjelm oli niin sanotun toisen sortokauden toimien ankara vastustaja. Hän oli poliittisista syistä maasta karkotettuna 1903–1905 ja vangittuna Pietarissa 1913–1914, kuten myös serkku Lennart Clouberg. Suvun naisilla oli yhteyksiä naiskagaaliin, vuonna 1902 perustettuun aktivisti- ja vastarintajärjestöön.

Kirjallisuudentutkija Torsten Söderhjelmin puolison Thyran sisar oli taidemaalari Ellen Thesleff. Werner Söderhjelmin poika, kirjailija, sittemmin Ruotsissa kirjallisen uran luonut Henning Söderhjelm, toimi useita vuosia amanuenssina Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa (nykyisessä Kansalliskirjastossa). Aktivisti ja kirjailija Konrad Viktor (Konni) Zilliacus oli Woldemar Söderhjelmin sisarenpoika, prokuraattori Julius Grotenfelt hänen vävynsä ja ministeri J. O. Söderhjelm hänen pojanpoikansa. Prokuraattorin suku ja jälkeläiset alenevissa polvissa muodostavat yhä laajenevan piirin, joka vaikuttaa keskuudessamme tieteessä, kulttuurissa ja politiikassa.

Brev_625Kuvat: Jaakko Tahkokallio

 

Marginaalitaidetta 1500-luvulta

Vain hevosmies

Harva ilahtuu löytäessään kirjastosta kirjan, jonka marginaalit on suherrettu täyteen muistiinpanoja. Mutta kun aikaa kuluu riittävän paljon, rumatkin merkinnät muuttuvat esteettisestä haitasta historialliseksi lähteeksi. Ne kertovat ilmiöstä, josta ei tavallisesti jää jälkiä: kirjojen lukemisesta.

Merkinnät voivat olla myös visuaalisesti mielenkiintoisia. Puolalainen pappi Andreas Naramowski piirsi ja kirjoitti Kansalliskirjaston yhteen Chronica Polonorumin  kappaleeseen (vuodelta 1521; H. MD.567.I.5) harvinaisen varmalla kädellä.

Andreas oli Włocławekin katedraalin kaniikki ja Drewican kirkon tuomiorovasti Puolassa 1500-luvun puolivälissä. Tiedämme hänet kirjan omistajaksi nimiösivun kääntöpuolen käsin kirjoitetusta merkinnästä.Ex libris

Teos, jonka marginaaleja hän koristeli, on Chronica Polonorum – puolalaisten kronikka. Sen kirjoitti renessanssioppinut Maciej Miechowita (Mathias de Mechow, 1457–1523), ja se kertoo puolalaisten ja etenkin heidän kuninkaidensa kunniakkaasta menneisyydestä.

Nimiö

Nimiösivun puupiirroskehyksessä puolalaiset ritarit puolustava läntistä kristikuntaa mongolien hyökkäykseltä.

Heppa

“Starykoń” (vanha hevonen) -vaakunaa käyttivät kymmenet eri suvut.

Kaniikki Andreas kommentoi marginaaliin tärkeitä tapahtumia, merkitsi ylös häntä kiinnostaneiden henkilöiden nimiä ja piirsi näiden edustamien sukujen vaakunoita. Puolalaisen heraldiikan erityispiirre oli, että lukuisat suvut käyttivät samaa vaakunaa. Tämä johtui siitä, että tunnusten ajateltiin periytyvän muinaisista, sukuja laajemmista klaaneista. Andreaksen vaakunoita esittävät piirrokset ovat tarkkoja ja tyylikkäitä.

Vaakuna 1Vaakuna 2

RiderKronikan kertomus 1200-luvun alun mongolihyökkäyksestä innosti Andreaksen lisäämään kuvituskuvan, joka tuo esille hänen piirtäjänlahjansa. Mongoliratsastaja muistuttaa huomattavasti 1500-luvun ottomaanisotureita. Tämä kertonee paitsi mongoleja esittävien mallien puutteesta myös siitä, miten mongolit ja turkkilaiset nähtiin saman “idän uhan” edustajina. Vuonna 1550, jolloin Andreas luultavasti teki merkinnät kirjaan, ottomaanien aiheuttama vaara tuntui myös Puolassa. Valtansa huipulla paistatellut Suleiman Suuri hallitsi Unkaria ja suunnitteli Wienin valloitusta.

Paikoin kaniikki Andreas myös lisäsi kirjaan historiallisia tietoja. Sivulle, jolla mainitaan miten Oliwan apotti vei taistelussa kuolleita aatelisia haudattaviksi luostarinsa hautausmaahan, Andreas kopioi kyseisen kirkon haudoista löytyneet piirtokirjoitukset. Ne osuvat tekstin käsittelemään ajankohtaan, ja toinen niistä liitttynee suoraan sen kuvaamiin 1300-luvun alun tapahtumiin (ks. kuva alla).

Lisäykset

Samassa sidoksessa Chronica Polonorumin kanssa on sarja lyhyempiä Puolan kuninkaita ja heidän historiaansa käsitteleviä tekstejä. Kuten kronikkakin, ne on kaikki omistettu kuningas Sigismund Vanhalle, joka oli kuollut pari vuotta ennen marginaaliamerkintöjen tekemistä (hallitsi 1506–1548).

Bona Sforza

Bona Sforza, Sigismund Vanhan puoliso ja Katariina Jagellonican äiti.

Kirja sisältää myös ylistysrunon Bona Sforzalle (1494–1597), Sigismundin italialaiselle puolisolle. Suomessa Sigismund ja Bona muistetaan parhaiten Turun linnassakin hovia pitäneen Katariina Jagellonican (1526–1583) vanhempina.

Włocławekin piispa, marginaaleihin taiteilleen Andreaksen suora esimies, oli Bona Sforzan hovikappalainen. Kirjan omistaja oli näin lyhyen askeleen päässä niistä poliittisista toimijoista, joiden toivottiin lukevan teosta ja edistävän sen leviämistä.

Suomeen kirja ei kuitenkaan tullut vielä Bona Sforzan aikana tai kovin pian sen jälkeenkään. Pietarin Tiedeakatemia antoi kirjan Keisarilliselle Aleksanterin yliopistolle 1800-luvulla osana suuria lahjoituksia, joilla uudelleenrakennettiin Turun palon tuhoamaa yliopiston kirjastoa.

Kirjan marginaalit ja sen omistajien tarinat odottavat Kansalliskirjastossa tutkijaansa.

 

Röntgensäteillä, infrapunalla ja ultravioletilla tuhat vuotta vanhan käsikirjoituksen kimppuun

Tacuini_selys

Kirjan selästä pilkistää salaperäinen fragmentti. Sen sisälle on sidottu vuonna 1531 Strasbourgissa painettu Tacuini Sanitatis (Helsinki, Kansalliskirjasto, H. MD.54. I.7).

Kansalliskirjastossa on satoja 1400-1600-luvuilla painettuja kirjoja, joiden sidoksessa on käytetty keskiaikaisten käsikirjoitusten osia. Joukossa on huomattavan vanhoja fragmentteja, kuten saimme huomata lokakuussa 2015.

Valitsimme kollegani Mika Hakkaraisen kanssa konservointiin meneviä niteitä 1500-luvun kirjojen kokoelmasta. Silmiimme osui selkä, josta pisti esiin keskiaikainen pergamenttivahvike. Se näytti vanhalta, mutta miten vanhalta? Ja mistä tekstistä mahtoi olla kyse?

Selkä_vain fragu

Karolingista minuskelia Tacuini Sanitatis -teoksen selkämyksestä. Mutta mikä on tarkka ajoitus?

Painetun kirjan nimiösivulla on yleensä kerrottu painovuosi, mutta keskiaikaisessa käsikirjoituksessa lukee ani harvoin milloin se kopioitiin. Sidosfragmentista tällaista tietoa oli turha edes etsiä, ja parhaan vihjeen sen iästä antoi kirjoitustyyli. Näin, että fragmentin kirjaimisto edustaa niin kutsuttua karolingista minuskelia, joka kehitettiin 800-luvulla. Se levisi koko Euroopaan ja pysyi melko  muuttumattomana vuoden 1100 vaiheille.

Kyseessä ei vaikuttanut olevan karolingisen minuskelin aivan varhaisin muoto, ja arvelin, että käsikirjoitus on laadittu joskus vuosien 900–1100 välillä. Se voisi olla suurin piirtein saman ikäinen kuin kirjaston vanhin ajoitettu keskiaikaisen kirjan kappale, pergamenttifragmenttikokoelmassa säilytettävä Luukkaan evankeliumin kaksoislehti, joka kopioitiin Saksan länsiosissa 1000-luvun alkupuolella. Koska sidoksen sisältä oli näkyvissä vain vähän kirjoitusta, ajoittaminen ei ollut helppoa, enkä onnistunut heti tunnistamaan, mistä tekstistä oli kyse. Niin panin sen syrjään.

Pia Klaavu valmistelee röntgenkuvauslaitetta.

Konservaattori Pia Klaavu valmistelee Kansallismuseon röntgenkuvauslaitetta.

Kirja palasi mieleeni viikkoa myöhemmin, kun etsin näytettävää Pohjoismaisen konservaattoriliiton konferenssin osallistujille, jotka Kansalliskirjaston virkavapaalla oleva konservaattori Marleena Vihakara toi vierailulle. Tällöin lähempi tarkastelu osoitti, että samaa pergamenttia oli näkyvillä myös kirjan kansien sisäpuolien (ns. peilien) lumppupaperipinnan alla

Konservaattorit eivät innostuneet, kun kysyin voisiko sidoksen purkaa. Sen sijaan he ehdottivat digitaalisen röntgenkuvauksen kokeilemista. Menetelmää käytetään taulujen ja muiden museoesineiden tutkimiseen.

Sopiva laitteisto löytyi Kansallismuseosta. Museon konservointilaitoksen johtaja Risto Hakomäki oli innostunut ideasta. Veimme kirjan marraskuussa Kansallismuseolle, jossa konservaattorit Pia Klaavu ja Henni Reijonen vastasivat kuvien ottamisesta.

Kirja röntgenissä

Röntgenkuva kirjan kannesta.

Ikävä kyllä keskiaikaista tekstiä ei saatu näkyviin kirjan kantta peittävän nahan alta. Konservaattorit ehdottivat kuitenkin toista keinoa: infrapuna- ja ultraviolettikuvaamista. Ajatus oli, että näillä menetelmillä voitaisiin saada kuvia lumppupaperin alle jäävistä fragmenttisuikaleista, joiden teksti kuultaa läpi paljaalla silmälläkin katsottuna.

Tarvittava teknologia löytyi kulman takaa Ateneumista. Taidekonservaattorit Kirsi Hiltunen ja Katariina Johde lupautuivat ystävällisesti auttamaan meitä.

Ultraviolettikuvaus Ateneumissa

Ultraviolettikuvaus Ateneumissa. Kuvassa (vasemmalta) koservaattori Marleena Vihakara, taidekonservaattori Kirsi Hiltunen, Jaakko Tahkokallio ja taidekonservaattori Katariina Johde.

Mutta voi! Vedimme jälleen vesiperän eikä näissäkään kuvissa saatu esille lumppupaperin alla piileskelevää tekstiä.

Lopulta kokeilin, saisiko etupeilin tekstiä näkyviin omalla tietokoneella kuvankäsittelyn avulla. Väriarvoja säätämällä onnistuinkin parantamaan sen luettavuutta hieman.

1000-luvun käsikirjoituksen tekstiä näkyy 1500-luvun lumppupaperin läpi (vahvistettu kuvankäsittelyllä).

1000-luvun käsikirjoituksen tekstiä näkyy 1500-luvun lumppupaperin läpi (vahvistettu kuvankäsittelyllä).

Palasin myös vielä kerran selästä näkyvän kirjoituksen kimppuun. Tekemällä sarjan tekstihakuja Patrologia Latina -tietokannassa onnistuin lopulta tunnistamaan tekstin. Kyseessä ovat Cesarius Arlesilaisen (n. 470–542) saarnat. Hänen kirjoituksiaan kopioitiin keskiajalla todella paljon, joten teksti itsessään ei ole erityisen epätavallinen.

Kopion tarkka ajoitus on edelleen auki. Sama koskee kysymystä sen maantieteellisestä alkuperästä.

Ainoa vihje on tällä hetkellä 1500-luvun kirjan painopaikka. Kyseessä on vuonna 1531 Strasbourgissa painettu Tacuini Sanitatis – myöhäiskeskiaikainen käännös arabialaisen lääkärin Ibn Butlanin (k. 1068) teoksesta, joka kertoo ruokavaliosta, sairauksista ja hyvinvoinnista.

Title page

On kuitenkin epävarmaa, tehtiinkö sidos Ranskassa. Vastaavia sidoksia, joissa bindinyörit on leikattu esiin, tunnetaan käsittääkseni lähinnä Italiasta.

bindinyörit

Esiinlaikatut bindinyörit ovat alunperin olleet päällystetyt nahkasuikaleilla, jotka ovat kuluneet pois lähes kokonaan.

Keskiaikaisten käsikirjoitusten kierrättäminen oli hyvin tavallista 1500- ja 1600 luvuilla. Kun painetut kirjat tulivat markkinoille, käsikirjoitusten arvo romahti. Niiden tekstisisällöt olivat nyt saatavilla halvempina ja tarkempina versioina. Keskiaikaisten kirjojen pergamentti oli sen sijaan materiaalina erittäin käyttökelpoista etenkin kirjansidonnan tarpeisiin.

Mitä hienompi ja koristeellisempi käsikirjoitus oli, sitä paremmat mahdollisuudet sillä oli säilyä ehjänä. Arkiset ja tavalliset kirjat taas joutuivat usein kierrätyskäyttöön. Uuden ajan alun sidokset pitävät sisällään arvokkaan otoksen keskiajan kirjallista kulttuuria: ne dokumentoivat sitä, mikä oli jokapäiväistä ja normaalia, kun taas kokonaiset säilyvät kirjat ovat tavallista useammin luksuskopioita. Tästä syystä myös Kansalliskirjastossa kierrätyskäytön tuloksena säilyvät fragmentit ovat tutkimuksellisesti erittäin arvokkaita.

Yhteistyö Kansalliskirjaston, Kansallismuseon ja Kansallisgallerian kesken ei tällä kertaa johtanut konkreettisiin tutkimustuloksiin. Se oli kuitenkin meille kaikille innostava avaus, joka edistää varmasti kulttuuri-instituutioiden välistä yhteistyötä tulevaisuudessa. Lämmin kiitos kaikille hankkeessa auttaneille!

Työ fragmenttien parissa jatkuu!

Artikkelin kirjoittaja ja konservaattori Marleena Vihakara Ateneumin kuvaushuoneessa uv-suojalasein varustautuneina.

Artikkelin kirjoittaja ja konservaattori Marleena Vihakara Ateneumin kuvaushuoneessa uv-suojalasein varustautuneina.

Artikkelin valokuvat: Jussi Omaheimo ja Jaakko Tahkokallio