Lindebergit – erään emigranttisuvun tarina arkiston valossa

Viime vuosisadan levoton alkupuolisko sai ihmisiä liikehtimään Euroopassa. Valtioita hajosi, uusia syntyi. Kaikki eivät vainojen tai muutoin muuttuneiden olosuhteiden takia voineet jäädä paikoilleen. Yksi tällaisista oli Magnus Lindebergin perhe, joka Neuvosto-Venäjän Donin Rostovista päätyi toistakymmentä vuotta kestäneelle evakkotaipaleelle.

Hämeenlinnassa vuonna 1867 Nils ja Carolina Wilhelmina Lindebergin perheeseen syntynyt Magnus valmistui lääkäriksi Pietarin sotilaslääketieteellisestä akatemiasta 1894, minkä jälkeen hän palveli mm. Puolassa. Ura vei hänet aikanaan Donin Rostoviin, jossa hän löysi puolisokseen venäläisen Valentina Kuzminitšna Parhomovan. Aikanaan perheeseen syntyivät pojat Leonid (1914) ja Aleksander (1917). Bolševikkien valtaannousu ja toiminta aiheuttivat Lindebergien lähdön maasta. Perhe poistui maasta saatuaan Suomen viranomaisilta arkistossakin olevan todistuksen Suomen kansalaisuudestaan 1921. Junamatka Rostovista Pietariin kesti kolme viikkoa ja Pietarista Suomeen saapumisen jälkeen perhe oli kolme viikkoa karanteenissa Kellomäellä. Myös karanteenitodistus on arkistossa.


1920-luvun kaaos

Magnus Lindebergin pojantytär Ekaterina Nikkilä on koonnut tietoja 1920-luvun alkupuolen kaoottisia tilanteita kuvaavien rouva Kuznetsovan ja myöhemmin myös hänen tyttärensä Ženjan kirjeistä:

Mies ja tyttären mies (ilmeisesti valkoisten puolella taistelleet) olivat jo lähteneet ekakuoitavan lasaretin (mies oli lääkärinä siellä) mukana. Vaimo ja raskaana oleva tytär, jotka aikailivat lähtöä, päättivät kuitenkin lähteä perässä hevosilla Botaiskiin, missä heidät lastataan härkävaunuihin ja he suuntaavat Novotšerkaskiin ja sieltä Krimille. Pakomatkan aikana Kuznetsovan lääkärimies kuolee pilkkukuumeeseen, tytär synnyttää pojan, joka kuolee myös muutaman kuukauden kuluttua ja tytär saa lavantaudin. Kuznetsovat pakenevat englantilaisella taistelulaivalla Krimiltä Konstantinopoliin ennen pahinta joukkopakoa eli ennen kaaosta Krimin rannoilla ja ennen pitkää odotusta Konstantinopolin redillä, koska Turkki ei ota pakolaisia vastaan. Koko ajan joku on kuumeessa – missä missäkin – tai teillä tietymättömillä. Konstantinopolissa pakolaiset pääsevät luostariin, josta he jatkavat pakoaan Jugoslaviaan, missä tytär rupeaa kasvattamaan kanoja, ankkoja ja sikoja.

Suomeen tulonsa jälkeen Lindebergien perhe jatkoi evakkotaivaltaan Ruotsiin, jossa oli jo ennestään Lindebergien sukulaisia.

Kirjeet ystäviltä antavat lohduttoman kuvan venäläisemigranttien elämästä: on toimeentulo-, asunto- ja terveysongelmia – rahat eivät riitä mihinkään. Sodan ja vallankumouksen jälkeen ihmiset olivat huolissaan omaisistaan ja ystävistään, joihin ei saatu yhteyttä. Hajaannuksen tilassa kadoksissa olleita sukulaisia ja tuttavia etsittiin mm. sanomalehti-ilmoituksilla ympäri Eurooppaa. Muutamia lainauksia arkistossa olevista kirjeistä:

”…вот почему не могла прочест Ваше возвание к родным и знакомым. …На случай, что прочла объявление Маг. Ник., смотрю как на чудо.” Кузнецова, 1923.
”…Благодаря газете ”Руль” я уэнал, многоуваж. Доктор, что Вы наверно с Вашей благополучно добрались въ Европу…” Stanislav Fux 23.3.1923.
”…Спешу отозваться на Ваше объявление въ газете ”Новое Врема” от 13/IV н.г…” Insinööri Gontšarov Bulgariasta 20.4.1923.

Kirjeissä podettiin koti-ikävää ja vaikeuksia oli niin Berliinissä, Konstantinopolissa kuin Perekopissakin. Kirjeistä saa käsityksen, että hyvin ei mennyt Lindebergeilläkään. Tuttavapiiriin kuuluneeet Soprounoffit sen sijaan olivat optimisteja. Baskineilla puolestaan meni tosi huonosti Petrogradissa. Riipaisevimpia kirjeitä ovat Kuznetsovan lisäksi joltain Olga Mihailovalta sekä Žorž-nimiseltä nuorelta mieheltä saapuneet kirjeet.

Rahasta – ja sen puutteesta – kirjoittiin paljon: kiitettiin rahasta, pyydettiin välittämään rahaa, vaadittiin velkojen maksamista erilaisilla toimenpiteillä uhaten. Ongelmia aiheutti myös se, että ei ollut tietoa, kuinka rahaa olisi voinut välittää Rostoviin ja mikä oli ruplan kurssi. Muuan Pariisissa asuva Soprounoff tarjoutui lähettämään dollareita Narvaan, jos vain saisi ruplia, mutta mikään pankki ei ottanut vastaan ruplia!

Tukholmassa Magnus Lindeberg julkaisi salanimellä Viktor Malmberg Neuvosto-Venäjän ajastaan vuonna 1923 P. A. Norstedt & Söner Förlagin painattaman teoksen Några år i Lenins paradis. En svensk läkares upplevelser i Sovjet-Ryssland.

Lyhyen Ruotsin ajan jälkeen perheen matka suuntasi kohti Saksaa, Berliiniä. Arkistosta löytyy Berliinin viranomaisen oleskelulupa kalustettua asuntoa varten. Kirjeissä kirjoitetaan hintatasoista ja emigranttipiirien keskinäisistä kahnauksista, omista kulkemisista maasta toiseen ja kerrotaan työn saannin mahdollisuuksista. Näitä kirjeitä ovat kirjoittaneet entiset kollegat Rostovista tai ehkä Berliinistä, ehkä myös opiskelutoverit. Kiihkeintä kirjeenvaihto oli vuonna 1923, jolloin nähtävästi kävi selväksi, että Berliiniin ei voinut jäädä, eikä siellä voinut perhettä elättää. Silloin Berliinistä lähtivät myös tuttavaperheet Soprounoffit ja Allegretit.

Lindebergien emigranttiperheen matka jatkui Viroon – Narvaan. Vaikuttaa siltä, että muutto Viroon ei ollut suinkaan ainoa vaihtoehto, sillä Virossakin oli omat vaikeutensa: ”virolaiset ovat russofobeja, eivätkä tykkää kauheasti ruotsalaisistakaan, joten siellä oli paras puhua suomea” (“…говори по-фински, а не по-русски, т. к. он руссофоб и наври, что учился в германии… из русских врачей могут работать только, кто не были в войсках юденича…” Вася, Narva 6.8.1923). Kovin tapetilla näyttää olleen myös Serbia. Sieltä tulleessa kirjeessä kerrotaan tosin Serbiassa olevan tosi tylsää. Soprounoffit houkuttelivat kovasti tulemaan Pariisiin, vaikka sielläkin oli vaikeata.


1930-luvulta talvisotaan

Maailman tilanne ei muuttunut paremmaksi 1930-luvulle tultaessa, eikä varsinkaan emigranteille. Niinpä Lindebergit muuttivat Virosta Suomeen 1932, aluksi Viipuriin. He asuivat vähän aikaa myös Kotkassa. Arkisto sisältää tietoja sekä Viipurin että Kotkan aikaisista kontakteista.

Narvassa pojat olivat käyneet ensin saksalaista koulua ja sitten venäläistä. Suomessa Aleksander ja Leonid Lindeberg kävivät ensin ruotsalaista koulua ja myöhemmin Viipurin venäläistä reaalilyseota. Kouluaikaiset kesälomansa Aleksander Lindeberg vietti suurelta osin Virossa: Narvassa ja Hungerburgissa (Narva-Jõensuu).

Suoritettuaan koulunsa loppuun Viipurissa Leonidista tuli skribentti erikoisalueenaan venäläinen kirjallisuus ja Aleksander puolestaan suuntautui kuvataiteen puolelle opiskelen Tallinnassa Riigi Kunsttõõstuskoolissa, professori Anatoli Kaigorodovin (Kaigorodoff, Kaigorodow) opissa sekä Helsingissä Ateneumissa. Helsinkiin pojat muuttivat 1930-luvun puolivälin tienoilla vanhempiensa seuratessa myöhemmin perässä.

Magnus Lindeberg harjoitti Helsingissä lääkärintointaan aina 1940-luvulle, sairastumiseensa saakka. Aleksander ja Leonid puolestaan kutsuttiin talvisodan aikana asepalvelukseen. Aleksander sai koulutusta ensin Hämeenlinnassa ja myöhemmin Vaasassa, mutta komennusta rintamalle hän ei ehtinyt saada ennen kuin talvisota loppui. Vanhemmat olivat Helsingin pommituksia paossa Leppävaarassa.


Jatkosota

Aleksander Lindeberg oli mennyt kesällä 1940 naimisiin Tatjana Proninin kanssa. Esikoinen Irina heille syntyi jo seuraavana välirauhan keväänä, toukokuussa 1941. Jatkosodan ajalta arkisto sisältää miltei päivittäin – parhaimmillaan jopa kaksikin kertaa päivässä – tuoreen avioparin toisilleen kirjoittamia kirjeitä, lukuunottamatta Aleksanderin kotilomia. Aleksander Lindeberg oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi rintamapiirtäjäksi. Piirtäjänä TK-komppanissa hän kulki Kannakselta Aunukseen ja Vienaan sekä Suursaarelle. Hänet tunnetaan yhtenä tiedotuskomppanian tuotteliaimmista piirtäjistä ja mm. vuonna 1942 järjestetyssä saksalaisten ja suomalaisten rintamataiteilijoiden yhteisnäyttelyssä Ateneumissa oli esillä myös Aleksander Lindebergin piirroksia. Vainolaista vastaan -niminen kuvasalkku kirjailija Martti Santavuoren tekstein julkaistiin 1943. Arkistossa on Aleksanderin komennustodistuksia siirroista rintamalle, mm. Kollaalle.

Aleksander ja Tatjana Lindebergeille syntyi toinen tytär, Ekaterina, 1944.

Perheen sisäinen kirjeenvaihto on kirjoitettu pääasiassa venäjäksi, vaikka joidenkin kirjeiden liitteenä on lappu: ”Venäjää saa käyttää vain kenttäpostissa”. Sallittuja kieliä olivat suomi, ruotsi, norja, tanska, englanti, italia ja ranska. Siitä syystä Aleksanderin, Leonidin ja Magnuksen kirjeenvaihto on osittain ruotsinkielistä. Valentina Lindeberg ei osannut ruotsia, mutta useassa Magnuksen kirjeessä on kuitenkin lisäys Valentinan käsialalla: Mamma kyssar.


Sota loppuu, leipä irtoaa Tukholmassa

Magnus Lindeberg kuoli 1946. Aleksander Lindberg puolestaan työskenteli viikkolehden kuvittajana 1946-1947 Tukholmassa ja siirryttyään takaisin Suomeen kuvittajaksi ja mainospiirtäjäksi hän jatkoi samanaikaisesti työskentelyään myös ruotsalaisille lehdille. Yhteydestä Expressen-lehteen Tukholmaan on esimerkkinä tästä arkistossa kirjeenvaihtoa.

Suomi kituutti sotakorvauksien ja alkavan jälleenrakennuksen kourissa pulasta kärsien. Arkiston kirjeenvaihto sisältää erilaisia apupyyntöjä sodalta säästyneestä ja ”yltäkylläisestä” Ruotsista kuin myös työhön liittyvistä asioista.


Viro-kontaktit

Viron yhteydet Aleksander Lindebergin elämässä sotien jälkeen jakautuvat arkistoasiakirjojen perusteella selkeästi kahteen vaiheeseen: 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin ja uudestaan 1980-luvun puolivälistä 2010-luvulle asti.

Sotien jälkeen erilaisten sattumusten seurauksena Aleksander Lindeberg saa yhteyden koulu- ja opiskelutovereihinsa. Hän myös etsi määrätietoisesti vanhoja tuttujaan. Arkiston 1950-luvun asiakirjat nostavat esiin mm. sen, että Viron kaveriinsa Igor ”Stjopa” Stepanoviin kontaktit löytyivät, kun Leonid Lindeberg törmäsi häneen Moskovassa. Kontaktien syntymistä ja ylläpitämistä auttoi 1960-luvun alussa Helsingin ja Tallinnan välisen laivayhteyden avaaminen.

Vuonna 1985 Aleksander käy narvalaisen koulunsa luokkakokouksessa, joka pidetään Tallinnassa. Hän on tuolloin vanhan luokkansa ainoa hengissä oleva miespuolinen henkilö.

1980-luvun puolivälissä alkaa uusi aktiivinen Viro-kontaktien vaihe. Helsingin yliopiston Venäjän ja slaavilaisten kielten laitokselle tulee vierailevaksi kirjallisuuden opettajaksi professori Sergei Isakov Tarton yliopistosta. Sattumalta käy ilmi, että hänen tätinsä (isän veljen vaimo) ja tämän perhe ovat narvalaisia ja kaiken kukkuraksi täti osoittautuu Aleksander Lindebergin koulukaveriksi. Tädillä on tyttärenpoika, joka opiskelee historiaa ja on Narva-aktivisti, kuten myös Aleksander Lindeberg. Isakovien kanssa käyty kirjeenvaihto löytyy arkistosta.


Taide

Arkisto sisältää vaimonsa Tatjanan omaishoitajanakin 1996-2003 toimineen Aleksander Lindebergin työhön liittyvää niin kronologisesti kuin taiteellisella sarallakin laaja-alaisesti liittyvää kirjeenvaihtoa 1940-luvulta alkaen ja jatkuen aina 2010-luvun alkupuolelle asti: kuvitustöitä kirjoihin ja näyttelyihin, tilaustöitä muotokuvien maalaamisista sekä mainospiirtämiseen liittyviä yhteydenpitoja. Kun 1990-luvulta alkaen viestintää ja sopimuksia aloitettiin hoitaa sähköpostitse ja 2000-luvulla taiteilijan näkö heikkeni, Irina Lindeberg hoiti isänsä apuna kirjeenvaihtoa mm. kustantajien, kuten Werner Söderström Oy:n kanssa. Tästä syystä tyttären kirjaamat palaverien yms. muistioiden tekstejä on lihavoitu ja niitä on laitettu suurikokoiseksi.

Mainospiirroksia Aleksander Lindeberg oli tehnyt jo vuodesta 1937 alkaen. Vuosien varrella töitä hän teki mainoskuvitustöitä Mainostoimisto SSS:lle, Svartström & Taucherille, Oy Mainos Taucher Reklam Ab:lle, Liikemainonta Ab:lle ja Oy Ajan Mainokselle. Kirjojen kuvituksia Aleksander Lindeberg teki vuodesta 1945 alkaen ja tilausmuotokuvien maalaamisen hän aloitti 1960. Arkistosta löytyy lukuisten vaikutusvaltaisissa asemissa toimineiden henkilöiden muotokuvan tilaamisiin liittyviä asiakirjoja (COLL.894.15).

Muista tehtävistä voinee mainita pukusuunnittelun ja lavastusten teot Suomen kansallisoopperalle, Cramér-baletille ja Suomen kansallisteatterille. Ei siis olekaan ihme, että Sisko Ylimartimo on julkaissut 12.5.2017 nimeltään hyvin kuvaavan kirjan taiteilijasta: Aleksander Lindeberg. Mestarillinen ja monialainen taiteilija.

Pääasiassa venäjänkielistä kirjeenvaihtoa sisältävän arkiston on lahjoittanut Kansalliskirjastolle Aleksander Lindebergin tytär Ekaterina Nikkilä 23.10.2019. Hän on myös taustoittanut tässä kirjoituksessa mainittuja asioita. Arkisto on järjestetty, luetteloitu ja tilattavissa tutkijoiden käyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *