Viime vuosisadan levoton alkupuolisko sai ihmisiä liikehtimään Euroopassa. Valtioita hajosi, uusia syntyi. Kaikki eivät vainojen tai muutoin muuttuneiden olosuhteiden takia voineet jäädä paikoilleen. Yksi tällaisista oli Magnus Lindebergin perhe, joka Neuvosto-Venäjän Donin Rostovista päätyi toistakymmentä vuotta kestäneelle evakkotaipaleelle.

Hämeenlinnassa vuonna 1867 Nils ja Carolina Wilhelmina Lindebergin perheeseen syntynyt Magnus valmistui lääkäriksi Pietarin sotilaslääketieteellisestä akatemiasta 1894, minkä jälkeen hän palveli mm. Puolassa. Ura vei hänet aikanaan Donin Rostoviin, jossa hän löysi puolisokseen venäläisen Valentina Kuzminitšna Parhomovan. Aikanaan perheeseen syntyivät pojat Leonid (1914) ja Aleksander (1917). Bolševikkien valtaannousu ja toiminta aiheuttivat Lindebergien lähdön maasta. Perhe poistui maasta saatuaan Suomen viranomaisilta arkistossakin olevan todistuksen Suomen kansalaisuudestaan 1921. Junamatka Rostovista Pietariin kesti kolme viikkoa ja Pietarista Suomeen saapumisen jälkeen perhe oli kolme viikkoa karanteenissa Kellomäellä. Myös karanteenitodistus on arkistossa.


1920-luvun kaaos

Magnus Lindebergin pojantytär Ekaterina Nikkilä on koonnut tietoja 1920-luvun alkupuolen kaoottisia tilanteita kuvaavien rouva Kuznetsovan ja myöhemmin myös hänen tyttärensä Ženjan kirjeistä:

Mies ja tyttären mies (ilmeisesti valkoisten puolella taistelleet) olivat jo lähteneet ekakuoitavan lasaretin (mies oli lääkärinä siellä) mukana. Vaimo ja raskaana oleva tytär, jotka aikailivat lähtöä, päättivät kuitenkin lähteä perässä hevosilla Botaiskiin, missä heidät lastataan härkävaunuihin ja he suuntaavat Novotšerkaskiin ja sieltä Krimille. Pakomatkan aikana Kuznetsovan lääkärimies kuolee pilkkukuumeeseen, tytär synnyttää pojan, joka kuolee myös muutaman kuukauden kuluttua ja tytär saa lavantaudin. Kuznetsovat pakenevat englantilaisella taistelulaivalla Krimiltä Konstantinopoliin ennen pahinta joukkopakoa eli ennen kaaosta Krimin rannoilla ja ennen pitkää odotusta Konstantinopolin redillä, koska Turkki ei ota pakolaisia vastaan. Koko ajan joku on kuumeessa – missä missäkin – tai teillä tietymättömillä. Konstantinopolissa pakolaiset pääsevät luostariin, josta he jatkavat pakoaan Jugoslaviaan, missä tytär rupeaa kasvattamaan kanoja, ankkoja ja sikoja.

Suomeen tulonsa jälkeen Lindebergien perhe jatkoi evakkotaivaltaan Ruotsiin, jossa oli jo ennestään Lindebergien sukulaisia.

Kirjeet ystäviltä antavat lohduttoman kuvan venäläisemigranttien elämästä: on toimeentulo-, asunto- ja terveysongelmia – rahat eivät riitä mihinkään. Sodan ja vallankumouksen jälkeen ihmiset olivat huolissaan omaisistaan ja ystävistään, joihin ei saatu yhteyttä. Hajaannuksen tilassa kadoksissa olleita sukulaisia ja tuttavia etsittiin mm. sanomalehti-ilmoituksilla ympäri Eurooppaa. Muutamia lainauksia arkistossa olevista kirjeistä:

”…вот почему не могла прочест Ваше возвание к родным и знакомым. …На случай, что прочла объявление Маг. Ник., смотрю как на чудо.” Кузнецова, 1923.
”…Благодаря газете ”Руль” я уэнал, многоуваж. Доктор, что Вы наверно с Вашей благополучно добрались въ Европу…” Stanislav Fux 23.3.1923.
”…Спешу отозваться на Ваше объявление въ газете ”Новое Врема” от 13/IV н.г…” Insinööri Gontšarov Bulgariasta 20.4.1923.

Kirjeissä podettiin koti-ikävää ja vaikeuksia oli niin Berliinissä, Konstantinopolissa kuin Perekopissakin. Kirjeistä saa käsityksen, että hyvin ei mennyt Lindebergeilläkään. Tuttavapiiriin kuuluneeet Soprounoffit sen sijaan olivat optimisteja. Baskineilla puolestaan meni tosi huonosti Petrogradissa. Riipaisevimpia kirjeitä ovat Kuznetsovan lisäksi joltain Olga Mihailovalta sekä Žorž-nimiseltä nuorelta mieheltä saapuneet kirjeet.

Rahasta – ja sen puutteesta – kirjoittiin paljon: kiitettiin rahasta, pyydettiin välittämään rahaa, vaadittiin velkojen maksamista erilaisilla toimenpiteillä uhaten. Ongelmia aiheutti myös se, että ei ollut tietoa, kuinka rahaa olisi voinut välittää Rostoviin ja mikä oli ruplan kurssi. Muuan Pariisissa asuva Soprounoff tarjoutui lähettämään dollareita Narvaan, jos vain saisi ruplia, mutta mikään pankki ei ottanut vastaan ruplia!

Tukholmassa Magnus Lindeberg julkaisi salanimellä Viktor Malmberg Neuvosto-Venäjän ajastaan vuonna 1923 P. A. Norstedt & Söner Förlagin painattaman teoksen Några år i Lenins paradis. En svensk läkares upplevelser i Sovjet-Ryssland.

Lyhyen Ruotsin ajan jälkeen perheen matka suuntasi kohti Saksaa, Berliiniä. Arkistosta löytyy Berliinin viranomaisen oleskelulupa kalustettua asuntoa varten. Kirjeissä kirjoitetaan hintatasoista ja emigranttipiirien keskinäisistä kahnauksista, omista kulkemisista maasta toiseen ja kerrotaan työn saannin mahdollisuuksista. Näitä kirjeitä ovat kirjoittaneet entiset kollegat Rostovista tai ehkä Berliinistä, ehkä myös opiskelutoverit. Kiihkeintä kirjeenvaihto oli vuonna 1923, jolloin nähtävästi kävi selväksi, että Berliiniin ei voinut jäädä, eikä siellä voinut perhettä elättää. Silloin Berliinistä lähtivät myös tuttavaperheet Soprounoffit ja Allegretit.

Lindebergien emigranttiperheen matka jatkui Viroon – Narvaan. Vaikuttaa siltä, että muutto Viroon ei ollut suinkaan ainoa vaihtoehto, sillä Virossakin oli omat vaikeutensa: ”virolaiset ovat russofobeja, eivätkä tykkää kauheasti ruotsalaisistakaan, joten siellä oli paras puhua suomea” (“…говори по-фински, а не по-русски, т. к. он руссофоб и наври, что учился в германии… из русских врачей могут работать только, кто не были в войсках юденича…” Вася, Narva 6.8.1923). Kovin tapetilla näyttää olleen myös Serbia. Sieltä tulleessa kirjeessä kerrotaan tosin Serbiassa olevan tosi tylsää. Soprounoffit houkuttelivat kovasti tulemaan Pariisiin, vaikka sielläkin oli vaikeata.


1930-luvulta talvisotaan

Maailman tilanne ei muuttunut paremmaksi 1930-luvulle tultaessa, eikä varsinkaan emigranteille. Niinpä Lindebergit muuttivat Virosta Suomeen 1932, aluksi Viipuriin. He asuivat vähän aikaa myös Kotkassa. Arkisto sisältää tietoja sekä Viipurin että Kotkan aikaisista kontakteista.

Narvassa pojat olivat käyneet ensin saksalaista koulua ja sitten venäläistä. Suomessa Aleksander ja Leonid Lindeberg kävivät ensin ruotsalaista koulua ja myöhemmin Viipurin venäläistä reaalilyseota. Kouluaikaiset kesälomansa Aleksander Lindeberg vietti suurelta osin Virossa: Narvassa ja Hungerburgissa (Narva-Jõensuu).

Suoritettuaan koulunsa loppuun Viipurissa Leonidista tuli skribentti erikoisalueenaan venäläinen kirjallisuus ja Aleksander puolestaan suuntautui kuvataiteen puolelle opiskelen Tallinnassa Riigi Kunsttõõstuskoolissa, professori Anatoli Kaigorodovin (Kaigorodoff, Kaigorodow) opissa sekä Helsingissä Ateneumissa. Helsinkiin pojat muuttivat 1930-luvun puolivälin tienoilla vanhempiensa seuratessa myöhemmin perässä.

Magnus Lindeberg harjoitti Helsingissä lääkärintointaan aina 1940-luvulle, sairastumiseensa saakka. Aleksander ja Leonid puolestaan kutsuttiin talvisodan aikana asepalvelukseen. Aleksander sai koulutusta ensin Hämeenlinnassa ja myöhemmin Vaasassa, mutta komennusta rintamalle hän ei ehtinyt saada ennen kuin talvisota loppui. Vanhemmat olivat Helsingin pommituksia paossa Leppävaarassa.
 

Jatkosota

Aleksander Lindeberg oli mennyt kesällä 1940 naimisiin Tatjana Proninin kanssa. Esikoinen Irina heille syntyi jo seuraavana välirauhan keväänä, toukokuussa 1941. Jatkosodan ajalta arkisto sisältää miltei päivittäin – parhaimmillaan jopa kaksikin kertaa päivässä – tuoreen avioparin toisilleen kirjoittamia kirjeitä, lukuunottamatta Aleksanderin kotilomia. Aleksander Lindeberg oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi rintamapiirtäjäksi. Piirtäjänä TK-komppanissa hän kulki Kannakselta Aunukseen ja Vienaan sekä Suursaarelle. Hänet tunnetaan yhtenä tiedotuskomppanian tuotteliaimmista piirtäjistä ja mm. vuonna 1942 järjestetyssä saksalaisten ja suomalaisten rintamataiteilijoiden yhteisnäyttelyssä Ateneumissa oli esillä myös Aleksander Lindebergin piirroksia. Vainolaista vastaan -niminen kuvasalkku kirjailija Martti Santavuoren tekstein julkaistiin 1943. Arkistossa on Aleksanderin komennustodistuksia siirroista rintamalle, mm. Kollaalle.

Aleksander ja Tatjana Lindebergeille syntyi toinen tytär, Ekaterina, 1944.

Perheen sisäinen kirjeenvaihto on kirjoitettu pääasiassa venäjäksi, vaikka joidenkin kirjeiden liitteenä on lappu: ”Venäjää saa käyttää vain kenttäpostissa”. Sallittuja kieliä olivat suomi, ruotsi, norja, tanska, englanti, italia ja ranska. Siitä syystä Aleksanderin, Leonidin ja Magnuksen kirjeenvaihto on osittain ruotsinkielistä. Valentina Lindeberg ei osannut ruotsia, mutta useassa Magnuksen kirjeessä on kuitenkin lisäys Valentinan käsialalla: Mamma kyssar.


Sota loppuu, leipä irtoaa Tukholmassa

Magnus Lindeberg kuoli 1946. Aleksander Lindberg puolestaan työskenteli viikkolehden kuvittajana 1946-1947 Tukholmassa ja siirryttyään takaisin Suomeen kuvittajaksi ja mainospiirtäjäksi hän jatkoi samanaikaisesti työskentelyään myös ruotsalaisille lehdille. Yhteydestä Expressen-lehteen Tukholmaan on esimerkkinä tästä arkistossa kirjeenvaihtoa.

Suomi kituutti sotakorvauksien ja alkavan jälleenrakennuksen kourissa pulasta kärsien. Arkiston kirjeenvaihto sisältää erilaisia apupyyntöjä sodalta säästyneestä ja ”yltäkylläisestä” Ruotsista kuin myös työhön liittyvistä asioista.


Viro-kontaktit

Viron yhteydet Aleksander Lindebergin elämässä sotien jälkeen jakautuvat arkistoasiakirjojen perusteella selkeästi kahteen vaiheeseen: 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin ja uudestaan 1980-luvun puolivälistä 2010-luvulle asti.

Sotien jälkeen erilaisten sattumusten seurauksena Aleksander Lindeberg saa yhteyden koulu- ja opiskelutovereihinsa. Hän myös etsi määrätietoisesti vanhoja tuttujaan. Arkiston 1950-luvun asiakirjat nostavat esiin mm. sen, että Viron kaveriinsa Igor ”Stjopa” Stepanoviin kontaktit löytyivät, kun Leonid Lindeberg törmäsi häneen Moskovassa. Kontaktien syntymistä ja ylläpitämistä auttoi 1960-luvun alussa Helsingin ja Tallinnan välisen laivayhteyden avaaminen.

Vuonna 1985 Aleksander käy narvalaisen koulunsa luokkakokouksessa, joka pidetään Tallinnassa. Hän on tuolloin vanhan luokkansa ainoa hengissä oleva miespuolinen henkilö.

1980-luvun puolivälissä alkaa uusi aktiivinen Viro-kontaktien vaihe. Helsingin yliopiston Venäjän ja slaavilaisten kielten laitokselle tulee vierailevaksi kirjallisuuden opettajaksi professori Sergei Isakov Tarton yliopistosta. Sattumalta käy ilmi, että hänen tätinsä (isän veljen vaimo) ja tämän perhe ovat narvalaisia ja kaiken kukkuraksi täti osoittautuu Aleksander Lindebergin koulukaveriksi. Tädillä on tyttärenpoika, joka opiskelee historiaa ja on Narva-aktivisti, kuten myös Aleksander Lindeberg. Isakovien kanssa käyty kirjeenvaihto löytyy arkistosta.


Taide

Arkisto sisältää vaimonsa Tatjanan omaishoitajanakin 1996-2003 toimineen Aleksander Lindebergin työhön liittyvää niin kronologisesti kuin taiteellisella sarallakin laaja-alaisesti liittyvää kirjeenvaihtoa 1940-luvulta alkaen ja jatkuen aina 2010-luvun alkupuolelle asti: kuvitustöitä kirjoihin ja näyttelyihin, tilaustöitä muotokuvien maalaamisista sekä mainospiirtämiseen liittyviä yhteydenpitoja. Kun 1990-luvulta alkaen viestintää ja sopimuksia aloitettiin hoitaa sähköpostitse ja 2000-luvulla taiteilijan näkö heikkeni, Irina Lindeberg hoiti isänsä apuna kirjeenvaihtoa mm. kustantajien, kuten Werner Söderström Oy:n kanssa. Tästä syystä tyttären kirjaamat palaverien yms. muistioiden tekstejä on lihavoitu ja niitä on laitettu suurikokoiseksi.

Mainospiirroksia Aleksander Lindeberg oli tehnyt jo vuodesta 1937 alkaen. Vuosien varrella töitä hän teki mainoskuvitustöitä Mainostoimisto SSS:lle, Svartström & Taucherille, Oy Mainos Taucher Reklam Ab:lle, Liikemainonta Ab:lle ja Oy Ajan Mainokselle. Kirjojen kuvituksia Aleksander Lindeberg teki vuodesta 1945 alkaen ja tilausmuotokuvien maalaamisen hän aloitti 1960. Arkistosta löytyy lukuisten vaikutusvaltaisissa asemissa toimineiden henkilöiden muotokuvan tilaamisiin liittyviä asiakirjoja (COLL.894.15).

Muista tehtävistä voinee mainita pukusuunnittelun ja lavastusten teot Suomen kansallisoopperalle, Cramér-baletille ja Suomen kansallisteatterille. Ei siis olekaan ihme, että Sisko Ylimartimo on julkaissut 12.5.2017 nimeltään hyvin kuvaavan kirjan taiteilijasta: Aleksander Lindeberg. Mestarillinen ja monialainen taiteilija.

Pääasiassa venäjänkielistä kirjeenvaihtoa sisältävän arkiston on lahjoittanut Kansalliskirjastolle Aleksander Lindebergin tytär Ekaterina Nikkilä 23.10.2019. Hän on myös taustoittanut tässä kirjoituksessa mainittuja asioita. Arkisto on järjestetty, luetteloitu ja tilattavissa tutkijoiden käyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin.

Vuosisatojen aikana nurkkiin tahtoo kertyä kaikenlaista ja monin eri tavoin – myös Kansalliskirjastossa. Käsikirjoituskokoelmiimme on lahjoituksin, ostoin, siirroin ja löydöin kasaantunut noin 600 nidettä käsittävä Almanakat ja kalenterit -kokoelma. Ajatuksena on ollut saattaa aiemmin suurimmaksi osaksi identifioimaton, luetteloimaton ja hajalleen sijoitettu aineisto paremmin tutkijoiden hyödynnettäväksi almanakoissa olevien käsintehtyjen merkintöjen takia. Kokoelman luettelointityö on lähes valmis ja aineisto on vuoden 2020 loppupuolelta alkaen tilattavissa tutkimuskäyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin.

Kokoelman vanhin kokonaisena säilynyt kalenteri on Stadischer Mathemat- und Physicalischer Sonderbarer Karitäten-Kalender ja sen on painanut Caspar Holwein Stadessa vuonna 1692. Miten juuri tuo kyseinen kalenteri on joutunut tänne Pohjolaan? Mietteissä pyörii niin 30-vuotinen sota kuin Ruotsin siirtomaa- ja orjakauppapyrkimykset 1600-luvulta niinkin myöhäiseen aikaan kuin 1800-luvulle. Ajatuskulku on seuraava: 30-vuotisen sodan jälkeen Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi sai Pohjois-Saksasta Bremen-Verdenin alueen pääpaikkanaan Staden kaupunki. Jo vuonna 1626 yhdessä kuningas Kustaa II Adolfin kanssa ulkomaankauppaa harjoittavaksi yritykseksi Svenska Söderkompanietin perustanut valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1654) havitteli 1630-luvulla ruotsalaisen siirtokunnan perustamista Amerikkaan. Näitä pyrkimyksiä jatkoi Ruotsiin siirtynyt ja lukuisia rautaruukkeja (Finspång, Österby, Leufstan, Gimo) omistanut ruotsalaistunut alankomaalaissyntyinen liikemies ja pankkiiri Louis de Geer (1587-1652). De Geerin kohteena Afrikassa olivat Kultarannikko, Norsunluurannikko ja Orjarannikko, joihin toimitettiin ainakin kuparia, rautaa, tinaa, kankaita, viinaa, veitsiä, lasihelmiä ja peilejä. Vastineeksi saatiin mm. Karibialle ja Pohjois-Amerikkaan rahdattavaksi orjia, jotka puolestaan vaihdettiin orjatyövoimalla tuotettuihin hyödykkeisiin, kuten puuvillaan, sokeriin ja rommiin Eurooppaan kuljetettavaksi. Afrikan-matkalle laivoja lähti nimenomaan Stadesta. Olisiko kalenterissa linkki orjakaupan historiaan? Saattaisiko se olla kulkeutunut Suomeen jonkun merimiehen tai kauppiaan mukana? Kyseessähän ei olisi kokoelman ainoa merimiehen mukanaan tuoma almanakka. Sieltä löytyy myös Laine-laivan upotessa 11.12.1863 Hollannin rannikolla hieman yli 20-vuotiaana hukkuneen jaakkimalaisen merimiehen Karl Fredrik Volmar Cedervallerin almanakat merenkulullisine merkinöineen.

Siirryttäessä kokoelmassa 1700-luvulle, kokoelmasta voi poimia esimerkiksi mm. Deutscher und Schwedischer Taschen-Kalenderin vuodelta 1758. Sen painoi Hieronymus Johann Stuck Greifswaldissa ja sen sisäkannessa ovat punkalaitumelaisten isä Ericus Johannes Taxellin (1729-1809) ja poika Aron Gustaf Taxellin (1766-1813) omistajamerkinnät. Kumpikin yleni tahoillaan kenttävääpeliksi isä-Taxellin osallistuessa Seitsenvuotiseen sotaan (1756-1763) Ruotsin joukoissa jääden preussilaisten vangiksi. Saksankielinen, ruotsinkielisillä muistiinpanoilla varustettu kalenteri ajoittuu kyseiselle ajalle ja se lienee vangin vapautuessa kulkeutunut tämän tavaroiden mukana Suomeen.

Onneksi kaikista kalentereista ei tarvitse kaivaa omistajatietoja ”kiven alta”. Toisena esimerkkinä 1700-luvun kalentereista nostan esimerkiksi St. Peterburgischer Calender auf das Jahr nach Christi Geburth 1788. Sen on painanut Venäjän keisarillinen tiedeakatemia ja sen etulehdelle on liimattu hienosti omistajatiedot: “Kalender för 1788, innehållande under juli, augusti och september månader små historiska anteckningar, gjorda af en Rönnholm, far till öfversten Hem. Joh. Rönnholm, död den 24. augusti 1847”.

1800-luku tuo almanakoissa mukanaan myös vähemmän militäärisiä toimijoita. Siihen ajanjaksoon sisältyy paljon mm. Hornborg-suvun almanakkoja. 1830-luvulta löytyy puutteellinen almanakka, jossa on etulehdellä omistajamerkintä ”O.F.H.”, joka lähemmän tutkimisen jälkeen paljastuu ensin Haminassa ja Turussa kaupunginlääkärinä ja sittemmin Savonlinnassa, Tammisaaressa ja Turussa piirilääkärinä toimineen Oskar Fredrik Hornborgin (1825-1889) nuoruuden merkinnöiksi. Kokoelmasta löytyy lukuisia samaan sukuun kuuluneen, pitkän pappisuran kappalaisena ja viimevaiheissa varapastorina tehneen, Petter Gustaf Ferdinand Hornborgin (1819-1890) almanakkoja. Niteissä, jos niissä oli omistajamerkintöjä, oli usein omistajaksi merkitty puhuttelunimi Pehr Hornborg. Osan almanakoista on joutunut tunnistamaan vain käsialan ja kirjoitetun tekstin sisällön perusteella. Ensimmäinen P. G. F. Hornborgin almanakoista on identifioitavissa hänen opiskeluajalleen 1830-luvulle, viimeisen ollessa hänen kuolinvuodeltaan 1890. Runsain muistiinpanoin varustetuista almanakoista saa hyvän kuvan tavallisen papin jokapäiväisestä elämänkulusta autonomian ajan Suomessa.

Toinen nimi, joka 1800-luvun osalta nousee almanakkamäärällisesti esille, on Mansner. Muistiinpanoja löytyy niin Rafael Fredrik Mansnerilta (1809-1857), joka toimi Haminassa yläalkeiskoulun 1. kollegana ja jonka muistiinpanot liittyvät lähinnä säätilojen ylöskirjaamisiin. Hänen veljensä, pappina maamme itäosissa (Kirvu, Kurkijoki, Muolaa, Parikkala, Puumala, Sortavala, Valkeala, Virolahti) toimineen Alexander Vilhelm Mansnerin (1814-1870) muistiinpanot puolestaan käsittelevät hänen matkustamisiaan ja yhteydenpitojaan, mm. kirjeenvaihtoa.

Mitenkään vähäisenä ei myöskään voi nähdä Lapväärtin kirkkoherran ja rovastin Elias Robert Alceniuksen (1796-1875) kaikkiaan 27 almanakan kokoelmaa yli 50 vuoden ajalta (1817-1873). Isojoella syntynyt ja Turun hiippakunnassa 1819 papiksi vihitty Alcenius täydensi piispa Johannes Elai Terseruksen jo 1600-luvulla aloittamaa ja Henrik Gabriel Porthanin suunnittelemaa ns. Sursillien suvun tietoja ja julkaisi 20 vuoden työnsä jälkeen vuonna 1850 teoksen Genealogia Sursilliana. Vaikka kyseisen teoksen totuudellisesta perusteesta onkin viime aikoina esitetty kriittisiä mielipiteitä, Alceniusta voitaneen pitää puutteistaan huolimatta systemaattisen sukututkimuksen isänä Suomessa.

Kokoelman pääpaino sijoittuu 1800-luvulle ja sieltä löytyvät myös mm. Grotenfelt- ja Wadenstjerna-sukujen, Saimaan kanavan pitkäaikaisen päällikön Lars Herman Löfströmin, historiantutkija Kustavi Grotenfeltin ja valtionarkistonhoitaja Karl August Bomanssonin almanakat ja kalenterit. Harmillisesti Finlaysonin puuvillatehtaan, Tampereen Lielahden kartanon ja Imatran Neitsytniemen kartanon 1800-luvulla omistaneen baltiansaksalaista alkuperää olevan Nottbeck-suvun almanakoista ja tilikirjoista on kokoelmassa vain valokopiot. Vuonna 1855 nimellä von Nottbeck aateloitu suku tiettävästi poistui Suomesta vallankumouksen melskeissä 1917.

Vaikka almanakat ovat pääasiassa miesten, ei tule unohtaa, että osassa niistä on aviopuolisoidenkin merkintöjä. Ilahduttavasti myös muutamien naisten omia almanakkoja on säilynyt, kuten esimerkiksi Eugenie Octavie Josephine Catherine Mechelinin (o.s. Tricot de Mouceaux). Senaattori Henrik Mechelinin puolison almanakkoja on säilynyt yli 20 vuoden ajalta 1800-luvun loppupuolelta, kiitos osin kirjakeräilijä Lauri Alfred Salavan (1894-1955), jonka kuolinpesältä almanakat ovat aikoinaan kokoelmiimme ostetut.

Almanakkojen joukkoon on kertynyt myös, tosin vähäisessä määrin, talonpoikaisperuja olevia almanakkoja. Maanviljelijä Mikko Mikonpoika Hakalan (1776-1835) suomenkieliset muistiinpanot vuodelta 1802 säätiloista ja eläinten kuolemista lienevät Ruovedeltä ja keuruulaisen Johan Emil Mikonpoika Häkkisen (1845-1881) kalenterimerkinnät käsittelevät kalasaaliita, kirkkokuulutuksia, käräjiä, markkinamatkoja, heinän-, puiden- ja turpeentekoa sekä kaskeamista ja sadonkorjuuta.

Kronologisesti kokoelman viimeinen kalenteri on Weilin & Göösin ja Kustannusosakeyhtiö Otavan toimittama Kansanvalistusseuran kalenteri vuodelta 1955. Se sisältää suomenkielisiä säätilamerkintöjä. Kalenteri on painettu Helsingissä.

Kalenteriketju ”Stadesta Stadiin” on tullut tiensä päähän.

Vaikka Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin kuuluvia yksityisarkistoja hyödynnetäänkin tutkimuksessa, usein tutkijat etsivät niistä tietoa yliopiston opettajista, tutkijoista, papeista tai eri alojen taiteilijoista. Harvemmin tulee mieleen, että vuosisatojen aikana arkistoihimme on kulkeutunut aineistoa hyvinkin monipuolisista lähteistä. Valtiollisia asioita tutkittaessa ensimmäisenä luonnollisesti tulee mieleen Kansallisarkisto, joka onkin niiden osalta luonnollinen, ensisijainen säilytyspaikka. Kuitenkin puhuttaessa yksityisarkistoista, ne ovat voineet tulla talletetuiksi ja lahjoitetuiksi hyvinkin moneen paikkaan, esimerkiksi Kansallisarkistoon, kaupunginarkistoon tai meille, Kansalliskirjastoon.

Tutkiessani ja luetteloidessani kokoelmiamme, havaitsin yhden, ilmeisen vähän käytetyn lähteen: Johan Fredrik Stichaeuksen yksityisarkiston. Kyseessä on hyvin pieni arkisto, vain yksittäinen arkistokotelo, mutta kirjeiden lähettäjien niminä on henkilöitä, jotka nostavat arkiston arvon huomattavasti sen fyysisiä mittoja suuremmaksi: ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt (1794-1876), jalkaväenkenraali Gustaf Mauritz Armfelt (1757-1814), venäläinen sotahistorioitsija Dmitri Butturlin (1790-1849), kenraali, amiraali ja valtiomies Alexander Menschikoff (1787-1869),  ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder (1777-1841), Suomen kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski (1786-1865) ja tämän adjutanttina toiminut, suomalaista luontoa kirjoituksissaan synkäksi kuvaillut venäläinen muistelmakirjailija ja historioitsija Nikolai Vasiljevitš Putjata (1802-1877)… Toki kirjeiden lähettäjistä löytyy myös pappissäädyn edustajia, kuten vt. lääninrovasti Abraham Ehnroos (1785-1863), lääninrovasti Mårten Kiljander (1785-1836), tuomiorovasti Magnus Alopæus (1775-1843) jne.

Kuka sitten oli Johan Stichaeus, jolla oli Suomen vaikutusvaltaisin tuttavapiiri?

Johan Fredrik Stichaeus syntyi Helsingissä 22.2.1778 Helsingin kämnerinoikeuden esimiehen, varapormestari Alexander Stichaeuksen ja tämän puolison Patientia Kristiana o.s. Ignatiuksen poikana. Helsingin trivaalikoulun oppilas Stichaeus pääsi ylioppilaaksi Turussa helmikuussa 1794 ja hänen uransa sai vauhdikkaan alun: tuomarintutkinnon suorittamiseen (7.6.1794) vajaa neljä kuukautta! Opiskelun vauhdista olisi varmaankin ilahtunut myös nykyinen opetus- ja kulttuuriministeriö tutkinnonsuoritusaikasuosituksineen. Nopeaa tutkinnon suorittamista lienee edistänyt se, että hän oli toiminut jo vuonna 1792 isänsä, tuolloin Helsingin maistraatinsihteerin, apulaisena.

Varsinaisen virkauransa Stichaeus aloitti heti tuomarintutkinnon jälkeen Turun hovioikeuden auskultanttina 16.6.1794 toimien tämän jälkeen mm. Vaasan hovioikeuden auskultanttina (1798), sotakanslistina Suomen sotakomissariaatissa (1796) ja Turun hovioikeuden ylimääräisenä notaarina s.v. Savon ja Karjalan läänin isojakoasiain varalääninsihteerinä (1797). Varatuomarin arvo hänelle myönnettiin 1799.

Stichaeuksen nopeaa virkauralla etenemistä edisti mm. toimiminen porvarissäädyn sihteerinä Porvoon valtiopäivillä 1809, sillä kyseisen pestin jälkeen hänet nimitettiin hallituskonseljin finanssitoimituskunnan esittelijäsihteeriksi ja Matthias Caloniuksen sairastuttua 1812 hänestä tuli prokuraattorin estyneenä ollessa tämän sijainen toimien mukana mm. kenraalikuvernöörien Fabian von Steinhellin ja Arseni Zakrevskin tarkastusmatkoilla Suomessa.

Johan Stichaeus nimitettiin senaatin yleiseksi esittelijäsihteeriksi ja hänelle myönnettiin useita kunnianosoituksia, kuten valtioneuvoksen arvo (1826), Pyhän Vladimirin (1812), Pyhän Annan (1819) ja Pyhän Stanislauksen (1833) ristit.

Erottuaan esittelijäsihteerin tehtävästään 1828, valtiovalta tarvitsi vielä kerran hänen palveluksiaan. Suomessa oli tehty Uudellamaalla lääninjakouudistus ja syntynyt uusi Hämeen lääni tarvitsi maaherraa. Stichaeus kutsuttiin tähän tehtävään vuoden 1832 alusta, mutta Hämeenlinnan syksyisen 1831 suurpalon takia hän saapuikin kenraalikuvernöörin määräyksestä jo lokakuussa 1831.

Johan Fredrik Stichaeus harrasti numismatiikkaa ja hänen raha- ja mitalikokoelmansa oli tiettävästi aikansa suurin Suomessa. Hän testamenttasi rahakokoelmansa Keisarillisen Aleksanterin yliopistolle, mutta valitettavasti sitä on kuitenkin turha enää etsiä Helsingin yliopistosta, sillä testamentti osoittautui aikanaan pätemättömäksi ja hänen omaisensa myivät kokoelman – tiettävästi Venäjälle. Onneksi jäljellä on kuitenkin Kansalliskirjastossa säilynyt Stichaeuksen saaduista kirjeistä koostuva yksityisarkisto.

Arkisto on tilattavissa tutkimuskäyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin, kunhan kirjastomme taas aukeaa asiakkaille coronavirusepidemian hellittäessä otettaan.

Maamme oli tuskin itsenäistynyt, kun kirjastomme sai lahjoituksena käsikirjoituskokoelmiinsa Yhdyspankin kamreerin John Elis Laguksen (1874-1928) arkiston vuonna 1919. Arkistoon liittyi lahjoittajan puolelta kuitenkin yksi ehto: se oli suljettava ja sen saisi avata vasta sadan vuoden kuluttua, vuonna 2020. Aineistoa täydennettiin Laguksen kuoltua vain 53 vuoden iässä vielä vuonna 1928. Sama lahjoitusehto ulotettiin myös tuolloin saatuun aineistoon.

Käsikirjoituskokoelmanhoitajasukupolvia ehti vuosien varrella eläköityä useampikin, mutta kaikki päättyy aikanaan ja niin päättyi myös tämän vuoden alussa työurani lähes 32 vuoden odotus saada avata kyseinen arkisto ja päästä järjestämään ja luetteloimaan se. Pakkauksen sinettejä aukoessani mietin, mitä kaikkea paljastuu laatikosta, joka on täytynyt pitää poissa tutkijoiden silmistä niin kauan aikaa. Miksi pankkikamreerin arkisto on toimitettu humanistisiin aloihin painottuvan kirjaston käsikirjoituskokoelmiin? Löytyykö aineistosta pankkisalaisuuksiin liittyviä paljastuksia? Oliko Elis Lagus mukana vuonna 1918 Suomessa tapahtuneissa verenvuodatuksissa?

Laguksen arkisto valottaa lähinnä kuvaa Elis Laguksesta monipuolisena ihmisenä. Lähdeteoksissa Elis Laguksesta on hyvin vähän mainintoja, mutta arkiston perusteella lähes koko elämänkaari paljastuu. Arkistossa olevat todistukset kertovat Laguksen kirjoittautuneen Wasa Lyceumin jälkeen Helsingin yliopistoon ja sen Pohjalaiseen osakuntaan vuonna 1893 vain jatkaakseen pikaisesti opintojaan päästötodistuksiin asti kaupallisella alalla ensin Raahessa (1894) ja sitten Dresdenissä (1896). Tämän jälkeen ura vei hänet Suomen pankin harjoittelun kautta töihin pankkivirkailijaksi Yhdyspankkiin (Förenings-Banken i Finland), joka kattoikin hänen koko työuransa. Viimeisimpänä  tehtävänä pankkialalla hänellä olivat kamreerin ja prokuristin tehtävät, mutta todellinen intohimo Lagukselle olivat kuitenkin taiteen eri muodot, erityisesti klassinen musiikki.

Naimattomana eläneen Laguksen arkisto avaa oven hänen hänen elämälleen merkitystä antaneille asioille: klassiselle musiikille ja oopperalle sekä niitä tukeneelle matkailulle Keski-Eurooppaan. Aineistossa on noin 20 vuoden ajalta kirjeenvaihtoa ja postikortteja lähes vuosittaisilta pitkiltä matkoilta Saksaan, Itävalta-Unkariin, Ranskaan, Espanjaan, Portugaliin, Tanskaan, Iso-Britanniaan ja jopa Pohjois-Afrikkaan, Algeriaankin asti. Usein matkat liittyivät oopperakäynteihin ja tutustumisiin paikallisiin musiikinystäviin. Kirjeenvaihdon perusteella ystävä- ja tuttavapiiristä löytyvät mm. säveltäjät Erik Furuhjelm ja Armas Järnefelt, venezuelalainen ja äidin kautta Etelä-Amerikan vapaustaistelija Simón Bolívarille sukua ollut pianisti-sopraano-säveltäjä-kapellimestari Tèrésa Carreño Tagliapietra, Helsingin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Georg Schèevoigt sekä puolalainen säveltäjä-pianisti Leopold Godowsky. Tutustumista luonnollisesti helpotti hänen monipuolinen kielitaitonsa, arkistoaineiston perusteella ruotsi, saksa, ranska, suomi, englanti ja venäjä.

Taidepiireissä Lagus piti yhteyttä myös gallerioihin, taiteenkerääjiin ja museoihin. Näistä ovat arkistossa esimerkkeinä saadut kirjeet tanskalaiselta taidehistorioitsijalta ja museonjohtaja Emil Viggo Hannoverilta, Ruotsin kansallismuseon taidehistorioitsija John Kruselta ja ranskalaiselta taidekustantajalta Gustave Pelletiltä, joka tuli tunnetuksi mm. Henri de Toulouse-Lautrecin ja Louis Legrandin painoteosten kustantajana.

Elis Lagus joutui keuhkotuberkuloosin takia hoidettavaksi Ruotsiin Solbackenin parantolaan vuonna 1917, josta hänet siirrettiin myöhemmin Nummelan tuberkuloosiparantolaan. Ilmeisesti sairaudestaan johtuen Lagus talletti pääosan, vuoteen 1917 päättyvän, arkistoaineistostansa kirjastoon jo vuonna 1919. Loppuosa arkistosta toimitettiin vasta Elis Laguksen kuoleman jälkeen.

Arkisto sisältää almanakat katkeamattomana sarjana lähes 40 vuoden ajalta 1890-1928. Niiden informaatioarvo on korkeampi kuin useimmilla muilla almanakoilla, koska niitä on käytetty päiväkirjamaisesti runsaine muistiinpanoineen. Aineiston joukosta löytyy – aiemmin mainitun kirjeenvaihdon lisäksi – myös mm. vakuutuskirjoja sekä verokuitteja, joista saa käsityksen yhteiskunnan perimistä lukuisista eri maksuista. Esimerkiksi samalta vuodelta (1921) löytyvät verokuitit kirkollisverosta, kruunun verosta, kunnallisverosta, suostuntaverosta ja tuloverosta.

Arkisto, kaikkiaan 18 arkistokoteloa, on nyt järjestetty ja luetteloitu ja luettelo on tutkijoiden käytettävissä Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, johon myös arkistoaineisto on tilattavissa.

Kansalliskirjasto sai tänä vuonna lahjoituksena professori, tähtitieteen dosentti Tapio Markkasen arkiston. Tapio Markkanen (28.1.1942-28.8.2017) tunnettiin mm. tähtitieteen opettajana ja tutkijana sekä yleisesti tieteen historioitsijana ja yleistajuistajana, erityisesti eksaktien tieteiden parissa.

Arkistoaineisto syventää kuvaa Markkasen elämäntyön laajuudesta. Jo arkiston biografiaosuudesta havaitsee Markkasen moninaisen toiminnan tieteen hyväksi niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Hän oli mm. perustamassa Metsähovin observatoriota 1970-luvun alussa ja tiedekeskus Heurekaa 1980-luvulla sekä toimi pääsihteerinä Suomen yliopistojen rehtorien neuvostossa (nykyisin UNIFI) kuin myös jäsenenä ja viimeisimmän kautensa (2011-2014) puheenjohtajana Suomen Unesco-toimikunnassa.

Markkasen julkaisutuotanto oli erittäin laajaa niin tähtitieteen kuin tieteenhistoriankin saralla. Hän kirjoitti Helsingin sanomiin tähtitieteen palstaa, julkaisi suurelle yleisölle yleisaikakauslehdissä artikkeleita, sai tieteellisissä julkaisuissa tutkimustuloksiaan esille. Yhdeksi viimeisimmäksi suurtyökseen häneltä jäi yhdessä professori Raimo Lehden kanssa kirjoittama laajin tähänastinen tähtitieteen historia Suomen autonomien kaudelta: ”History of Astronomy in Finland 1828-1918”. Sitä kuvataan arvosteluissa mm. seuraavasti:

”Teos on näkemykseltään ja laaja-alaisuudessaan sellainen, että se ansaitsisi tulla tutuksi myös muiden alojen kuin tähtitieteen tutkijoille samoin kuin Suomen kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle laajemmallekin lukijapiirille… Lehden ja Markkasen teos on ensimmäinen laaja vieraskielinen esitys Suomen tähtitieteen historiasta ja samalla perusteellisempi kuin edeltäjänsä.”
Tähtitieteen professori Kalevi Mattila / Tieteessä tapahtuu 3/2011

 

”This book is highly recommended as a concise overview of the important astronomical contributions made by Finland.”
Professor Hilmar W. Duerbeck, Centre for Astronomy, James Cook University / Journal of Astronomical History and Heritage, vol. 14 (2011)

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaisutuotanto täydentyi teoksella ”Suomen tähtitieteen historia”.

Tähtitieteen ja tieteenhistorian painomuotoisen jakamisen lisäksi Tapio Markkanen teki näytelmiä, radio- ja tv-ohjelmia sekä piti tähtitieteen luentoja jokaisessa Suomen yliopistossa, jossa tähtitiedettä opetetaan. Hänellä oli näkökulmissaan kaukokatseisuutta, kuten jo vuoden 1988 radioesitelmä Puheenvuoroja-sarjassa osoittaa. Aiheena oli ”Säilyttääkö ihminen inhimillisyytensä avaruutta valloittaessaan?”. Myös Rakennustaiteen museossa vuonna 1994 pidetty luento ”Minkälaiseen maailmankaikkeuteen ihminen mahtuu?” saattoi kuvastaa samaa jonkinasteista mietintää ihmiskunnan luonteesta.

Nuorison kasvatus oli lähellä Markkasen sydäntä. Hän kirjoitti mm. käsikirjoitusta lastenkirjaan ”Tähtitorni”, luennoi varhaiskasvatuspäivillä (”Miksi jouluksi ei kylvetä pääsiäisruohoa?”, ”Miksi pohjoinen on pohjoisessa?”) ja kesälukioseurassa sekä kirjoitti yleistajuisia artikkeleita.

Ei olekaan yllätys, että Tapio Markkaselle hänen pitkäaikaisen tieteellisen ja laaja-alaisen pedagogisen työn takia esitettiin professorin arvonimeä kaikkien Suomen yliopistojen yhteisestä hakemuksesta. Tämän lisäksi Markkanen on saanut niin tiedonjulkaistamis- kuin tietokirjapalkintoja ja onpa hänen mukaansa nimetty kaksi hänen vuonna 1978 löytämäänsä galaksiakin.

Monelle kirjastolaisellemme Markkanen oli tullut vuosikymmenten aikana tutuksi niin ahkerana kokoelmiemme käyttäjänä kuin asiantuntijana lukuisten näyttelyjemme järjestämisessä. Voi aivan hyvin sanoa, että moni näyttelyistämme ei olisi ollut esitetyn kaltainen ilman Tapio Markkasen ansiokasta, arkisto- ja kirjastolähteisiin perustuvaa työpanosta.

Arkisto sisältää biographica-osuuden lisäksi vähäisessä määrin kirjeenvaihtoa, mutta sitäkin enemmän julkaisutuotantoon liittyvää aineistoa: käsikirjoituksia, muistiinpanoja, painatteita, lehtileikkeitä. Koko aineiston laajuus on 36 koteloa. Aineistosta on laadittu luettelo ja se on tilattavissa käyttöön kirjaston erikoislukusaliin.

”Ellei maailmankuvaa ole, on mahdotonta tehdä valintoja – sen enempää olennaisia kuin moraalisia. Ei tiedä mikä suunta näyttää ylöspäin, ei tiedä onko tulossa vai menossa, eikä tiedä montako papua tekee yhteensä viisi.”
Salman Rushdie, Maa hänen jalkojensa alla, 1999

Helsingin yliopiston kirjaston (nyk. Kansalliskirjasto) käsikirjoituskokoelmiin kerättiin 1960-1980-luvuilla ns. biographica-kokoelmaa. Kokoelmaan päätyi asiakirjoja niin lahjoituksina, ostoina kuin siirtoinakin kirjaston muista kokoelmista ja yhteisenä nimittäjänä kokoelmalle tuntui olleen ainoastaan se, että loogisen kokonaisuuden muodostavien asiakirjojen vähäisyyden takia niistä ei kannattanut perustaa erillisiä arkistoja.

Erik XIV:n rälssikirje Jacob Hindersson Hästeskolle

Kokoelman vanhinta päätä edustaa kuningas Erik XIV:n rälssikirje Jacob Hindersson Hästeskolle. Alkuperäinen asiakirja on vuodelta 1561, mutta kokoelmassa oleva, todistajien allekirjoittama, kopio on 1800-luvun käsialaa ja tehty todennäköisesti 1850- tai 1860-luvulla.

Alkuperäisaineistoa toki löytyy 1700-luvulta alkaen, kuten panimonomistaja Swen Swensson Roosin lesken Elisabeth Rosina Höijerin muistelma ”Sidsta äreminne upprest vid framledne Herr Sven Roos Quarlemnade änka Elisabeth Rosina Höijer 1756” tai Seilin hospitaalin esimiehen Erik Litanderin (1704-1772) omaelämäkerta ”Kort Lefvernes Beskrifning” vuodelta 1769. Viimeksi mainittu teos on myös julkaistu Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Jorma Vallinkosken toimesta Genoksessa vuonna 1961.

1700-luvun aineistossa on mm. hovioikeuksien pöytäkirjaotteita ja kuninkaan virkamääräyksiä, yksittäisiä muistiinpanoja kuin myös asiakirjafragmentteja, kuten irtonainen kirjan kansi, jossa on henkilötietoja armovuodensaarnaajana toimineesta Johan Brungströmistä. Mielenkiintoiseksi kyseiset merkinnät tekee niiden alku ”Natus anno 1753”, vaikka Helsingin yliopiston matrikkelitietojen mukaan Brungström syntyi 24.6.1754.

LTT Immanuel Ilmonille myönnetty matkustusasiakirja vuodelta 1830

Siirryttäessä 1800-luvulle arkistomateriaalin määrä kasvaa: todistuksia ja kirjeitä on enemmän, mutta myös muita asiakirjoja löytyy. Joukkoon kuuluu mm. rusthollari Mikolan 15.1.1856 tekemä sopimus (Soldate Kontrakt) Johan Isaac Rimmellin asettamisesta sotaväen palvelukseen ja pataljoonan saarnaajan C. F. Stoikuksen allekirjoittama erotodistus tarkka-ampuja W. Waktille (1820-1859) tämän sairaanloisuuden takia vuonna 1859. Kyseisen asiakirjan alareunaan on pastori Carl Aspegren merkinnyt 10.1.1860 tiedon Waktin menehtymisestä ja hautajaisista.

Kustaa IV Adolfin kutsukirje hovioikeudenneuvos Fredric Jusléenille 21.4.1803

Kokoelmassa on koulu- ja opiskelutodistuksia mm. Pietarista ja Helsingistä kuin myös Keski-Euroopasta 1880-luvulta alkaen. Kirjailija Georg (Yrjö) Weilinin, joka tunnettiin kirjailijanimillä Yrjö Veijola ja Juho Aura, kustannussopimukset Arvi A. Kariston (25.8.1921) ja Otavan Alvar Renqvistin (5.2.1924) kanssa löytyvät niin ikään kokoelmasta.

Vaikka kokoelman aineisto onkin ”miesvaltainen”, siihen kuuluu myös naisten jälkeensä jättämiä papereita. Mm. Elin ”Ella” Leontine Wendeliniltä (1877-1947) on pietarilaisia koulutodistuksia, Georgina Uschakoffilta on koulutodistuksia Helsingistä (Deutsche Töchterschule) ja Sophie Östermanilta kirje Christine Marie Östermanille 2.5.1813. Sofia Wilhelmina Hellsteniltä (s. 1825) ja Johanna Christina Gustafsdottirilta (s. 1843) on jäänyt talteen ”lukuseteli” (Läse-Sedel) todistukseksi osoitetusta lukutaidosta ja Alina Frasalta vuoden 1853 almanakka käsintehdyin merkinnöin.

Presidentin rouva Ellen Svinhufvudin myöntämä työtodistus keittäjä Fanny Jokiselle

Uudempaa aineistoa kokoelmassa edustaa mm. kodinhoitajana toimineen Aino Johanna Gustafssonin (o.s. Jokinen, 1891-1977) jäämistö: kinkeritodistus 1901-1907, todistukset Keuruun kansakoulusta 1903-1904, rippitodistus 1906, lukuisat työtodistukset (1909-1954), tulokirjat (1928-1969) sekä Elannon säästökassan säästökirja (1923-1969) ja Helsingin säästöpankin vastakirja (1914-1962). Taloudenhoitaja, tarjoilija ja keittäjä Fanny Maria Jokiselta (1881-1968) on jäänyt talteen mm. luettelo työpaikoista sekä presidentin rouvan Ellen Svinhufvudin allekirjoittama työtodistus.

Monet tähän mielenkiintoiseen kokoelmaan kuuluvat asiakirjat ovat olleet tähän päivään asti tutkijoiden ulottumattomissa luettelon puuttumisen takia. Järjestettynäkin siitä oli ollut vain osa. Nyt tilanne on korjaantunut ja kokoelman luettelo on tutkijoiden käytettävissä kirjastomme erikoislukusalissa, johon itse kokoelmakin on tilattavissa.