”Mutta eihän teillä ole teoriaa, metodia, eikä tutkimuskohdetta.” Suunnilleen tämän syytöksen kuulen kerran viikossa istuessani kahvilla antropologiystäväni kanssa. Tätä on jatkunut jo kuukausia. Ystäväni epäilee kulttuurintutkimuksen oikeutusta ja tarpeellisuutta, ja minä murahdan vastaukseksi jotain poleemista ja pyörittelen mielessäni ikivanhoja ennakkoluulojani antropologeja kohtaan.
Se, että kiista käydään juuri kulttuurintutkijan ja antropologin välillä ei ensi näkemältä ole yllättävää. Jos antropologien projektia määrittää ennen kaikkea yhteinen metodi eli kenttätyö, kulttuurintutkimusta määrittää ennemminkin se, ettei yhteistä metodia, teoriapohjaa tai tutkimuskohdetta ole koskaan ollut olemassa, eikä kukaan niitä edes etsi. Ystäväni mielestä tämä on syytöksistä murskaavin, itseni mielestä se taas saattaa hyvinkin olla tieteenalani suurin hyve.
Mitä kiistan aiheena oleva kulttuurintutkimus (cultural studies) sitten on? Katsotaanpas wikipediasta. Vapaasti käännettynä vapaan tietosanakirjan määritelmä kuuluu näin: ”Kulttuurintutkimus on akateeminen oppiala, joka yhdistelee poliittista taloustiedettä, viestintää, sosiologiaa, yhteiskuntateoriaa, kirjallisuusteoriaa, mediateoriaa, elokuva- ja videotutkimusta, kulttuuriantropologiaa, filosofiaa, museologiaa, taidehistoriaa ja taidekritiikkiä tutkiakseen kulttuurisia ilmiöitä erilaisissa yhteiskunnissa. Kulttuurintutkijat keskittyvät usein tutkimaan sitä, miten tietty ilmiö suhteutuu sellaisiin kysymyksiin kuin ideologia, kansallisuus, etnisyys, sosiaalinen luokka ja/tai gender.”
Luonnehdintaa ei voi pitää erityisen hyvänä. Sehän tuntuu melkeinpä kapeakatseiselta: esimerkiksi naistutkijat, musiikintutkijat ja teatteritieteilijät ovat unohtaneet käydä lisäämässä oman tieteenalansa wikipediaan. Ja vakavasti ottaen: tuskin moni kulttuurintutkijakaan määritelmästä pitäisi. Puutteistaan huolimatta se kuitenkin antanee viitteitä siitä, millaisesta ”tieteenalasta” on puhe. ”Kaikki kiinteä hajoaa ilmaan.”
Juuri kun olin alkanut vakavasti miettiä tätä teorian, metodologian ja tutkimuksen suhdetta, käsiini osui perjantai-iltana sosiologi John Law’n muutaman vuoden takainen teos After Method – Mess in Social Science Research. En ole kuukausiin ollut yhtä innostunut mistään lukemastani, joten jätin tavanomaiset viikonlopunvietot väliin. Law keskittää huomionsa maailman sotkuisuuteen, moninaisuuteen ja liikkuvuuteen ja haastaa ajatuksemme metodologiasta juuri tältä pohjalta. Taustalla väijyvät muodikkaat verkosto- ja toimijaverkkoteoriat, konstruktivistiset ajattelumallit sekä sellaiset nimet kuin Bruno Latour ja Michel Callon. Law kirjoittaa: ”Jos suuri osa maailmaa on epämääräistä, hajanaista, liukasta, tunneperäistä, katoavaa, vaikeasti tavoitettavaa, hämärää, ja jos se muuttaa muotoaan kuin kaleidoskoopissa, tai jos sillä ei ole kaavaa, mihin tämä johtaa yhteiskuntatieteissä?” Etsinnässä ovat metodien kokoelmat, metodologiset prosessit, jotka sietäisivät epämääräisyyttä, ja yksi kirjan perusväittämistä on, että metodien avulla emme ainoastaan kuvaa todellisuutta vaan myös tuotamme todellisuuksia.
Miksiköhän tämä vetoaa minuun juuri nyt niin paljon, nyt kun olen muuttanut Lontooseen tekemään väitöskirjaa? Siksikö, että ulkomaille muuttaessa asiat muuttuvat usein liukkaammiksi, tunneperäisemmiksi ja epämääräisemmiksi? (Juuri nyt en oikein tiedä, missä asun ensi viikolla, ja suhtaudun hyvin tunnepitoisesti asuintoverieni tapaan soittaa yöllä musiikkia.) Vai siksikö, että apurahatutkijan elämä on noin yleisesti epämääräistä – vähintäänkin taloudellisesti, mutta myös muilla tavoin? (Kaikkihan me käytämme enemmän aikaa rahoituksen hakemiseen kuin tutkimuksen tekemiseen.) Vai kenties siksi, että satuin juuri viikko sitten saamaan lahjaksi kauneimman koskaan näkemäni kaleidoskoopin? (Ja nyt päiväni kuluvat sitä katsellessa.) Vai siksikö, että tällä hetkellä en oikein tunnu tietävän, mihin tutkimukseni johtaa? (Muutto Lontooseen ei todellakaan lisännyt tätä tietämystä – päinvastoin.) Vai onko syy siinä, että tutkimuskohteeni – erään kirjan aiheuttama konflikti, joka jatkuu yhä – on jatkuvassa muutoksen tilassa ja että uskon konfliktien itsessään toimivan osoituksena todellisuuden ennaltamääräämättömyydestä. Vai onko kyse vain siitä, että yritän löytää akateemisen selityksen sille, miksi en pystynyt kirjoittamaan tätäkään blogikirjoitusta ilman wikipediaa, tietosanakirjaa, joka on vapaasti muokattavissa, joka ei koskaan sulkeudu ja on jatkuvassa liikkeessä?
Todennäköisesti kyse on tästä kaikesta: niin wikipedia, kulttuurintutkimus kuin oma tutkimukseni ja elämänikin pakenevat määrittelyä ja muuttavat jatkuvasti muotoaan. Ikään kuin ne olisivat kaleidoskoopin sisällä.
Kaikki tämä saattaa kuulostaa puhtaan postmodernilta. Tämähän on kuultu ennenkin: relativistista kaikki kelpaa –puhetta. Voisiko asian kuitenkin nähdä toisin? Law’n – ja lopulta toivottavasti minunkin – tavoitteena on ennemminkin hyväksyä maailman muokkautuvaisuus ja siihen sisältyvät luovat ja tuottavat prosessit ja rakentaa tämän pohjalle käsitystä metodologiasta sekä lopulta myös tutkijan vastuusta. Vastuuta pohtiessaan Law puhuu ontologisesta politiikasta tai ontologian politiikasta (ontological politics). Väitöskirjani kohdalla tämä voisi tarkoittaa sen ymmärtämistä, että maailma muuttuu tutkimani konfliktin seurauksena, ja nyt minun on ratkaistava metodologiset ongelmani suhteessa tähän muutokseen ja pohdittava, miten omalla tutkimuksellani muutan käsityksiä tästä konfliktista tai maailmasta.
Jotta kaikki tämä voisi tapahtua, Law’n mukaan ensimmäinen askel on luopua varmuuden tavoittelusta ja monista läntisen metafysiikan oletuksista. Metodin kuuluisi olla hidas, epävarma ja riskialtis prosessi – ei valmis toimintamalli, jota voi soveltaa tarpeen tullen.
Law’n teos on poleeminen, ja se haastaa monia tieteen perusoletuksia, mutta toisaalta sen viesti myös tuntuu itsestään selvältä. Eikö kaiken tutkimuksen lähtökohtana pitäisi olla kyky käydä loputonta dialogia tutkimuskohteen kanssa tai oikeastaan kyky luoda ja löytää tutkimuskohde kakofonian keskeltä? Ja eikö omien peruspremissiensä jatkuva muokkaaminen ole tutkimuksen edellytys? Eikö eri elementtien yhdisteleminen ja uusien linkkien luominen ole juuri sitä, mistä tieteen tekemisessä on kyse? Ainakin tämän kai pitäisi olla kaiken antropologian – siis tuon oletetun vihollistieteeni – lähtökohta: suostua tutkijana kohtaamaan epävarmuutta ja määrittelemättömyyttä – jota aina sisältyy ihmisyhteisöjen elämään – ja ymmärtää, että on itse osallisena tämän epävarmuuden luomisessa.
Jos näin on, mistäköhän minä ja antropologiystäväni sitten oikein kiistelemme? Olemmeko molemmat olleet koko ajan hakoteillä asettaessamme tieteenalamme vastakkain? Voi hyvinkin olla.
Kiistamme tuntuu kuivuvan kokoon. Ehkäpä tällä viikolla jätänkin kahvin väliin ja kutsun ystäväni katsomaan kaleidoskooppiani. Samalla voimme miettiä, mitä kirjoittaa apurahahakemuksissa ja tutkimussuunnitelmissa kohtaan ”metodit”.