Yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella on monta tehtävää. Yksi on tuottaa empiiristä tietoa edistämään järkevää keskustelua yhteiskuntapoliittisten vaihtoehtojen välillä. Tutkimustieto voi hillitä tarpeettomien ideologisten kiistojen syntymistä. Tieto erilaisten toimintavaihtoehtojen seurauksista ja kustannuksista antaa asialliset perusteet päätöksenteolle.
Empiirinen tieto ei tee poliittisesta päätöksenteosta pelkästään teknistä, vaikka rationaaliset yhteiskuntasuunnittelijat saattavat niin uskoakin. Politiikka on valitsemista epätäydellisen tiedon pohjalta ristiriitaisten arvojen välillä. Silti olisi mielekkäämpää tehdä politiikkaa, jos käytössä on kaikki saatavilla oleva tieto.
Osmo Soininvaara on moittinut suomalaista yhteiskuntatiedettä siitä, että se ei tuota tarpeeksi tietoa päätöksenteon tueksi. Siksi poliittisia päätöksiä tehdään puutteellisin ja yksipuolisin perustein eikä oteta huomioon sitä, että käytössä oleva tieto on vain osatotuus. Erityisesti taloustieteellisen aineiston merkitys kasvaa usein ansaittua suuremmaksi. Esitän kaksi esimerkkiä väitteideni tueksi.
Kansantalous ja yleinen asevelvollisuus
Kansantaloustieteen professorin Panu Poutvaaran perustuvien tutkimusten mukaan (Helsingin Sanomat 5.10.2008) yleinen asevelvollisuus heikentää talouskasvua. Jos puolustusbudjetin lisäksi otettaisiin huomioon nuorten miesten opintojen hidastuminen ja poissaolo työelämästä, asevelvollisuus tulee kalliimmaksi kuin palkka-armeija. Yleisestä asevelvollisuudesta luopuminen olisi voinut nostaa Suomen talouskasvua jopa neljä prosenttia vuosikymmenessä. Paremmin koulutettu ja varustettu reservi voitaisiin Poutvaaran mielestä koota palkatuista vapaaehtoisista.
Puolustusministeriön virkamies Markku Nikkilä kiistää asevelvollisuuden lakkauttamisen puolesta esitetyt perusteet (HS 5.10.2008). Hän ei usko edes Poutvaaran esittämiin lukuihin mutta pitää taloustieteellistä tarkastelua ylipäänsä riittämättömänä asevelvollisuuden merkityksen arvioinnissa. Nikkilän mukaan Poutvaara on jättänyt ottamatta huomioon varusmiespalveluksen myönteisen merkityksen kansalaisvalmiuksille, osaamiselle, kansanterveydelle ja maanpuolustustahdolle.
Nikkiläkään ei tyhjennä yleistä asevelvollisuutta koskevan keskustelun pajatsoa. Kansalaisarmeija saattaa olla palkka-armeijaa demokraattisempi ja moraaliltaan korkeampi. Poutvaaran mainitsema Yhdysvaltojen armeija, jonka miehistö on pääosin rekrytoitu syrjäytymisvaarassa olevasta alaluokasta, on tuskin myöskään kelvollinen esimerkki maanpuolustuksen hyvästä järjestämisestä.
Suomen asevelvollisuusmallin erinomaisuutta voidaan silti epäillä. Reserviläiset kehuskelevat oppimillaan johtamistaidoilla ja muilla kansalaisvalmiuksilla, mutta yhtä hyvin voitaisiin väittää, että armeija tukee passiivista auktoriteettiuskoa ja kiusaamisen kulttuuria. Moni voi pitää armeijan opettamia selviytymisen ja ongelmanratkaisun menetelmiä modernin kansalaisyhteiskunnan arvoille ja tavoitteille haitallisina. Sukupuolten erilainen kohtelu on myös ongelma, vaikka voidaan kiistellä siitä, kumpaa sukupuolta vain miehiä koskeva asevelvollisuus syrjii.
Argumenttini kannalta ei ole olennaista, mitä lopulta ajattelemme asevelvollisuudesta ja aseellisesta maanpuolustuksesta vaan millaisia perusteita tulee ottaa huomioon asiaa arvioitaessa. Mitkä ovat ne kriteerit, joiden pohjalta voidaan puhua asevelvollisuusarmeijan hyödyistä ja haitoista?
Poutvaara on vienyt keskustelua oikeaan suuntaan arvostellessaan asevelvollisuuden kustannuksista keskusteltaessa käytettyjä laskelmia yksipuolisiksi. Jos katsotaan pelkkää puolustusbudjettia, jää olennaisia kustannuksia ottamatta huomioon.
Toisaalta Poutvaaraa itseään voidaan yhtä lailla syyttää näkökulman rajaamisesta taloustieteellisesti arvioitaviin kustannuksiin. Armeijan vaikutukset kansalaisvalmiuksiin, terveyteen, maanpuolustustahtoon, työelämän menetelmiin ja sukupuolten tasa-arvoon on myös otettava huomioon, vaikka mittaaminen voi olla vaikeaa. Yhteiskuntatieteillä olisi tässä työsarkaa, vaikka arvostukset ja ideologiat tuskin koskaan katoavat maanpuolustuskeskustelusta.
Sailas ja peräkammarin pojat
Toinen esimerkki taloustieteellisen näkökulman ylivallasta ovat valtiosihteeri Raimo Sailaksen esittämät kannanotot, joista otan esiin vain yhden tapauksen. Ylioppilaslehden kolumnissaan (9/2008) Sailas kritisoi tuohtumuksesta kihisten dosentti Jussi Vähämäen koordinoiman vasemmistolaisen General Intellect -tutkijaryhmän perusteluja perustulon tai kansalaispalkan käyttöönotolle.
Pamfletissa Vasemmisto etsii työtä General Intellect -ryhmä ennakoi, että palkkatyöyhteiskunta on murenemassa. Ryhmä näkee yhteiskunnan resurssien lähteenä ennen kaikkea työpaikasta, työajasta ja muista palkkatyön säätelymekanismeista irtautuneet luovat kyvyt, joiden avulla tuotetaan merkittävä osa tulevaisuuden elämän sisällöistä. Kun arvo tuotetaan muualla kuin työpaikalla, olisi General Intellectin mukaan kohtuullista myös maksaa työpaikan ulkopuolisesta elämästä. Vasemmiston vapausvaatimukset voisivat siksi parhaiten toteutua vastikkeettoman perustulon kautta.
Sailas suhtautuu sarkastisesti ajatukseen itsensä kehittämisen tukemisesta kansalaispalkan avulla. Kun vanha vasemmisto ajoi työllisyyttä, nyt Sailas näkee vasemmistolle tulevaisuutta luotaavien ideanikkarien nostavan keskeiseksi tavoitteeksi työn välttelyn. Hänen mielestään uuden vasemmiston haaveena on synnyttää hyvin koulutetuista nuorista metropolilintsarien luokka, moderni vastine takametsien peräkamarin pojille. Kansalaispalkan vaatimus näyttää olevan Sailaksen mielestä sekä taloudellisesti mahdoton että moraalisesti paheksuttava.
Sailaksen kritiikin taustaoletuksena on uskomus, että hyvinvoinnin resursseja voidaan tuottaa vain ahkerassa, tehokkaassa ja kurinalaisessa palkkatyössä. Uskomus saattaa olla oikea tai ainakin uskottavampi kuin General Intellectin kommunistinen utopia, jossa pakottoman luovuuden uskotaan riittävän tuottamaan onnellisen elämän edellytykset.
Olennaista argumentilleni ei kuitenkaan ole, kumpi on oikeassa, Raimo Sailas vai Jussi Vähämäki, vaan se, että kummankin ideologisia oletuksia voitaisiin nykyistä paremmin testata tutkimustiedon valossa. Pitäisi olla tutkimusta siitä, miten palkkatyö ja sen ulkopuoliset toiminnot vaikuttavat hyvinvoinnin edellytysten tuottamiseen. Kannustimien, kontrollin ja vastikkeettoman tuen vaikutusta ihmisten toimintaan voidaan myös tutkia. Hyvinvointia ja elämän laatua koskevat tutkimukset eivät myös tule koskaan valmiiksi vaan niitä on tehtävä aina uusissa oloissa uudelleen.
Kenties tutkimus voisi vahvistaa monien epäilyjä siitä, että hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvointi johtuu suurelta osin niistä keinoista, joilla hyvinvointia tavoitellaan. Kenties se voisi osoittaa, että Sailaksen kannattama tehokkuuden, tuottavuuden ja kontrollin kulttuuri on pahoinvoinnin aiheuttaja. Niin voitaisiin ehkä antaa vastaus Sailaksen itsensäkin äskettäin julkilausumaan ihmetykseen, miten on mahdollista, että henkinen pahoinvointi on Suomessa lisääntynyt samalla, kun aineellinen rikkaus on kasvanut (“Onko pohjoismaisella mallilla tulevaisuutta?”, Hyvinvointikatsaus 1/2008).
Joku varmaan epäilee esittämiäni kriittisiä huomioita yhteiskuntatieteen tilasta harrastelijamaisiksi ja asiantuntemattomiksi. Eivätkö yhteiskuntatieteilijät tee koko ajan juuri tällaista tutkimusta ja eivätkö varsinkin sektoritutkimuslaitokset ole täynnä sellaista? Vaikka niin olisi, esittämäni ongelmat ovat todellisia. Jos hyvää tutkimusta jo on, lisää työtä olisi tehtävä sen eteen, että sen tulokset olisivat myös poliitikkojen, virkamiesten ja kansalaisten ymmärrettävissä ja käytettävissä.