Posti toi tänään laskun lukukausimaksusta. On siis vihdoin aika kirjoittaa maksullisesta oppimisesta.
Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson kannatti yliopiston avajaispuheessa lukukausimaksuja EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille, koska se edistäisi ”mahdollisuuksiamme houkutella yliopistoomme kyvykkäimmät kansainväliset opiskelijat, jotka arvioivat koulutuksen arvoa sen hintalapun mukaan”.
Samaan aikaan Cambridgen yliopisto kamppailee eliitti-imagoaan vastaan, haluaa viestittää, ettei Cambridgessa opiskelu ole erityisen kallista ja houkutella kyvykkäimpiä opiskelijoita heidän varallisuudestaan huolimatta (hs.fi 7.9).
Suomessa keskustelu on viime vuosina johtanut siihen, että jokainen vähänkin aikaansa seuraava on sitä mieltä, että jossain on oltava joku, jolta pitäisi ottaa maksu korkeakouluopinnoista Suomessa. Kansallinen konsensus on hyvää vauhtia muodostumassa, mutta muistaako kukaan koskaan kysyä kokemuksia niiltä, jotka ovat maksaneet opinnoistaan?
Suomessa opiskellessani kuuluin siihen taantumuksellisten joukkoon, joka vastusti lukukausimaksuja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon argumentein. Koulutuksen on oltava maksutonta, jotta hyvinvointiyhteiskunnan universalismin ihanteet toteutuisivat ja jotta sosiaalista liikkuvuutta voitaisiin ainakin periaatteessa edistää.
Tehtyäni vuoden väitöskirjaa Lontoossa olen eri mieltä.
Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymykset eivät ehkä sittenkään ole niin kivuliaita – ainahan voidaan tuottaa byrokraateille lisää töitä ja luoda kattavia stipendijärjestelmiä, opintoseteleitä tai muita tasausjärjestelmiä.
Voimme toki pelätä sosiaalista epätasa-arvoisuuttakin, mutta jos jotain, meidän pitäisi pelätä oppimisen muuttumista tuotteeksi. Oppimisen ja opettamisen maksullisuus tuhoaa suuren osan siitä, mitä akateemisen työn pitäisi olla: vanhan yhtäaikaista oppimista ja kyseenalaistamista, uuden oivaltamista ja intellektuaalisten riskien ottamista. Kun opettajan (tai ohjaajan) ja opiskelijan (tai ohjattavan) välinen suhde muuttuu palvelun tarjoajan ja palvelun ostajan väliseksi suhteeksi, tämä kaikki katoaa. Oppimisprosessi muuttuu kieroksi.
Opiskelija ei enää vaadi ajattelua ja ajatuksia vaan tuloksia. Opettaja ei enää ajattele tai innosta tutkimaan vaan suorittaa ennalta määrättyä tehtäväänsä. Ja kaikki tämä tapahtuu niin suoraviivaisesti, ettei uudelle ajattelulle ja innovaatioille jää tilaa – tai sitä ei valitusten pelossa uskalleta antaa.
Kun opiskelija alkaa nähdä koulutuksensa ostettuna palveluna, hän alkaa myös suhtautua palveluun kuten kunnon kuluttajan kuuluukin. Palvelusta pitää saada valittaa, jos se ei miellytä. Pitää saada vaatia korvauksia, jos palveluntarjoaja ei toimikaan niin kuin oli odotettu.
Omalla laitoksellani Goldsmithsissä tämä on johtanut virallisiin valituksiin, kun opiskelijat eivät ole olleet luennoitsijan kanssa samaa mieltä pedagogisista ratkaisuista. Se on johtanut valituksiin, kun luennoitsija on ollut vuoden aikana yhdeltä luennolta pois sairauden vuoksi. Se on saanut opettajan laskemaan ja ilmoittamaan opiskelijoilleen, kuinka monta minuuttia kukin on ostanut ohjausta – huolimatta siitä, että toiset saattavat tarvita apua enemmän ja toiset vähemmän. Se saa opiskelijat uskomaan, että kulttuuriteorian voi sisäistää ja sitä voi oppia hyödyntämään aukottomasti 10 kuukaudessa. Se sysää luovan talouden maisteriohjelman opiskelijat identiteettikriisiin, kun ohjelmassa esitetään myös kriittisiä näkemyksiä heidän luovuutensa lähtökohdista tai seurauksista. Se saa heidät tuntemaan itsensä petetyiksi: maksoinko todella saadakseni kritiikkiä? Se voi johtaa valituksiin myös silloin, kun opiskelija on opettajansa kanssa eri mieltä teoreettisista kysymyksistä tai akateemisen ihmisen paikasta yhteiskunnassa. Tämä muistuttaa paljon keskustelua, jota käytiin UPJ-uudistuksen aikana. Voiko laitoksen esimies olla oikea ihminen arvioimaan kollegansa tutkimuksen rahallista arvoa etenkin silloin, jos näiden neuvottelijoiden välillä on akateemisia näkemyseroja – jos toinen sattuu arvostamaan Hegeliä ja toinen Kantia?
Laitoksestamme on hyvää vauhtia tulossa valitushautomo, jossa henkilökunta alkaa laskelmoida ja pelata varman päälle, ja jossa opiskelijat istuvat kirjallisuuden luennoille taskulaskinten kanssa.
Omalla kohdallani lukukausimaksut ovat johtaneet siihen, että nykyään mietin kaksi kertaa, viitsinkö lähteä mukaan tieteenalani kannalta olennaiseen, mutta väitöskirjani kannalta hieman mutkikkaampaan, tutkimus- tai julkaisuhankkeeseen. Lukukausimaksuja kun ei viitsisi maksaa turhan montaa vuotta. Ne, jotka kannattavat vikkelää valmistumista tietysti riemuitsevat, mutta onko todellakin niin, ettei tohtoriksi kouluttautuvalle ole hyödyksi, jos tekee oman alan tutkimusta tai käy julkista keskustelua alansa kysymyksistä. Voittaako yhteiskunta, jos valmistun tietäen kaiken länsimaissa kirjoitetuista Afganistania käsittelevistä matkakirjoista mutta vain vähän siitä, mitä kulttuurintutkimuksessa tehdään tai mitä suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuu? Tuleeko tämä halvemmaksi yhteiskunnalle? Ja kuten kaikki tietävät – mutta vain harvat muistavat mainita – ei väitöskirjan tekijä vie kohtuuttomasti laitoksen resursseja, silloin kun väitöskirja on kuukauden tai pari takaraivossa muun akateemisen työn vuoksi.
Lopulta tilanne tietysti johtaa massapakoon yliopistoilta. Suurin osa ystävistäni joutuu heittämään lupaavan akateemisen uran tai tieteelliset kiinnostuksensa syrjään, kun lukukausimaksuja varten otetut lainat on maksettava takaisin keinolla millä hyvänsä. Kyvykkäimmät valuvatkin yllättäen sinne, missä palkkalapun numero on suurin.
Viimeisenä, muttei suinkaan mitättömimpänä, ahdistuksena mielessäni pyörii globaali oikeudenmukaisuus. Miksi eurooppalaisten yliopistojen tarkoituksena on edistää kansallista tai Euroopan kilpailukykyä – ennemmin kuin uuden tiedon syntymistä ja sen leviämistä kansallisuuksista ja maantieteellisistä sijainneista riippumatta? Miksi hondurasilaisen ystäväni kuuluu maksaa koulutuksesta kolme kertaa enemmän kuin minun? Onko tämä akateemisten ihanteiden tai edes etujen mukaista? Onko tämä oikeudenmukaista globalisaatiota, jossa kaikki voittavat? Haluammeko todellakin institutionalisoida entisten siirtomaidemme ja maailman köyhimpien maiden kansalaisten epätasa-arvoisen aseman jälleen yhdellä tavalla – yliopistouudistuksella? Tämäkö on eurooppalaisen aateperinteen lippulaivan, yliopistolaitoksen kaksituhatvuotisen historian suurin oivallus?
Oppimista ei voi ostaa, ajattelua ei voi tilata, eikä tutkimusta pitäisi voida myydä. Ne ovat ihmisten välisiä intiimejä prosesseja. Ilman sen suurempaa hurskastelua uskon, että yliopistolaitoksellamme ei ole tulevaisuutta, ellei tutkijoilla säily edes jonkinlaista rakkaussuhdetta tutkimiseensa. Tätä ei tietenkään pidä lukea yllytyksenä huonompiin palkkoihin, joita kutsumusammatissa toimiville yleensä jaetaan. Sen sijaan se pitää lukea haluna taata yliopistolaitoksen tärkeä rooli yhteiskunnassa ja myös sen taloudellisessa hyvinvoinnissa.
Rakkaudenteoilla ei pitäisi olla hintaa. Kaksi vuotta sitten Suomessa käytiin poliittista taistelua seksin ostamisen kriminalisoinnista. Voitaisiinko seuraavaksi puhua myös opetuspalvelujen ostamisen – ja tällä kertaa myös myymisen – kriminalisoinnista. Ja on turha väittää, ettäkö sillä olisi merkitystä, myydäänkö tuotetta suomalaisille vai kiinalaisille. Kun tuotteeseen on kerran liimattu hintalappu, se ei lähde helpolla pois. Ja pettynyttä asiakasta on vaikea lepytellä.
Asialline kirjoitus. Sellainen tärkeä huomio vielä, että sosiaalista oikeudenmukaisuutta ei voi taata stipendijärjestelmällä.
Jos jokaiselle opiskelijalle myönnetään stipendi jolla voi kattaa lukukausimaksut, yhtä hyvin opiskelu voi olla maksutonta. Ei ole järkeä perustaa erillistä byrokratiaa perimään lukukausimaksuja ja jakamaan niitä takaisin stipendeinä.
Jos taas osa opiskelijoista maksaisi itse opintonsa eikä saisi stipendiä, järjestelmä ei ole enää sosiaalisesti oikeudenmukainen. Jotkut pääsisivät ylipistoon sopivuuden, mutta toiset varallisuuden perusteella.
Vaikea tästä on eri mieltä olla, kirjoitus on hyvä.
Muutama lukukausimaksujen puolustavien tahojen käyttämä myytti on kuitenkin vielä julkisessa keskustelussa purettava tätäkin perusteellisemmin.
Diplomishoppailua harjoittavat opiskelijat eivät tietenkään katso hintalappuja Wilhelmssonin esittämällä tavalla, vaan ensisijaisesti yliopisto-rankingien ja maineen perusteella. Mikäli yliopiston asemaa haluaa näissä parantaa, pitää yksinkertaisesti palkata lisää opetushenkilökuntaa, antaa tutkijoille mahdollisimman paljon tilaa ajatuksiensa kehittämiseen ja laajentaa tutkimusohjelmia lisärahalla. Toki kannattaa myös edistää julkaisukulttuuria. Esimerkiksi laitosten työpaperisarjojen perustaminen auttaisi tässä varsin huomattavasti. Lisäraha on oikea ratkaisu, mutta sen hankkiminen EU-alueen ulkopuolisilta opiskelijoilta on väärä – mielestäni se toimii kaiken lisäksi kannustimena olla tulematta Suomeen.
Yksi argumentti lukukausimaksujen puolesta on se, että se nopeuttaa opiskeluaikoja. Tämä ei pidä ainakaan suurimmassa osassa brittiyliopistoja paikkaansa. Meillä Oxfordissa esimerkiksi tohtoriopiskelijoiden tarvitsee maksaa (EU-kansalaisille melko alhaisia) lukukausimaksuja vain kolmen vuoden ajan. Kolmannen vuoden jälkeen maksuja ei tarvitse maksaa. Käsittääkseni Britanniassa ainoastaan Leedsin yliopistossa on otettu käyttöön lukukausimaksuihin liittyvä keppi, jossa pitää maksaa usean tuhannen punnan pantti opiskelujen alussa. Jos opinnot onnistuvat kolmessa vuodessa, saat koko pantin takaisin. Jos menee neljä, saat puolet tai enemmän pantista takaisin. Jos menee viisi, et saa kuin murusia takaisin. Tämä olisi itse asiassa aika mielenkiintoinen kokeilu, jos valtio maksaisi tuon pantin.
Paras keino lyhentää opiskeluaikoja, jos se nyt jostain syystä on jollekulle tärkeää, on harmi kyllä keppi. Suomessa monet ystäväni eivät ole valmistuneet mm. koska työelämä on vienyt mennessään rahapulan takia. Opintotuen korotuksen porkkana ehdottomasti auttaisi tässä jonkin verran, mutta mikään ei ole osoittautunut niin tehokkaaksi valmistumismotivaattoriksi kuin siirtyminen uusiin tutkintovaatimuksiin.
On olemassa kaksi tehokasta keppiä: a) tehdä opiskelulle maksimiajat tai b) laatia tavalla tai toisella opintokokonaisuuksista sellaisia, että ne kestävät tietyn ajan. Ensimmäinen näistä on yliopiston yleissivistävää funktiota vastaan: sille on erittäin vaikeaa löytää perusteita. Tämä tekee myös joistain brittiyliopistoista aika ikäviä. Oxfordissa tohtorintutkinto tehdään kolmessa vuodessa, piste. Neljännelle vuodelle “ei saa” mennä, koska se heikentää laitoksen RAE-pisteitä. Yksinkertaisempaa on mennä vaihtoehdon b) mukaan mutta ehkä Oxfordia pehmeämmin keinoin. Briteissä maisteriohjelmat toimivat tässä suhteessa yllättävän hyvin lukukausimaksuista täysin riippumatta.
Sen verran voin sanoa lukukausimaksustrategiasta, että kun ne kerran tuodaan sisään niitä yleensä ahneudessa jatketaan, koska ne muuttavat yliopiston hallinnon ajattelutavan ja opiskelijan suhteen yliopistoonsa kansalaisesta kohti kuluttaja-mentaliteettia. Tästä oma opinlahkoni LSE on hyvä esimerkki. Tällä aloittaessani vuonna 2000 kandiopinnoissa oli 1000 punnan lukukausimaksut, sillä edellinen (John Mayorin) hallitus oli laittanut siihen katon tuohon summaan valtavan opiskelijajärjestöjen ja kai joidenkin ammattiliittojenkin painostuksen edessä. Ennen vuotta 1998 kaikki opiskelu Briteissä sekä omille, että EU-kansalaisille oli ilmaista, EU:n ulkopuoliset opiskelijat maksoivat silloinkin opinnoistaan.
Ehkäpä juurikin EU:n laajentaminen vuonna 1995 toi Britteihin niin paljon silloin uusista EU-maista (Suomi, Ruotsi, Itävalta) opiskelijoita, että budjetit menivät sekaisin ministeriössä tai he havaitsivat murroksen ja käyttivät sitä “shokkiterapiana” uusliberalisointiin. Siihen asti kuitenkin paikallinen koululautakunta (Local Educational Authority) maksoi lukukausimaksun virallisesti yliopistolle ja LEA:t taas olivat valtion suoraan rahoittamia koulutusyksiköitä, jotka hallinnoivat kaikkea koulutusta alueellaan, niin perus- kuin ylempääkin koulutusta. Muutoksen jälkeen yliopistot ovat n.s. itsenäisiä, mutta käytännössä ministeriön ja markkinoiden talutusnuorassa. Ainoastaan Skotlannissa on ilmainen perustutkinto-opiskeluoikeus sillä Skotlannin parlamentti on autonominen koulutuksen, kulttuurin määrärahojen ja joidenkin verojen suhteen.
Samaan aikaan EU:n ulkopuolelta tulevat opiskelevat jo koko ajan maksavat noin 5,000- 10,000 puntaa per vuosi sekä perus- (BSc) että jatko-opinnoista (MSc, MA, Mphil, MRes), ja PhD opinnoista (8,000- 10,000). LSE:ssä näitä on noin 30% joten heistä yliopisto on koko ajan hyötynyt, EU-kansalaiset, jos laskee mukaan LSE:ssä on yli 50 % ulkomaalaisia, joten tämä on hieman poikkeustapaus (ainoastaan SOAS:ssa ja Imperial Collegessa on yhtä paljon koko Briteissä). Sitten vuonna 2002 tuli uusi n.s. “top-up fees” laki (jolta onneksi vältyin kun se ei astunut voimaan takautuvasti), joka nosti Brittien ja EU-kansalaisten (n.s. home students) perustutkinnon opintomaksujen katon 3500 puntaan ja poisti samalla maisteriopinnoilta katon kokonaan sekä “home” että “overseas” opiskelijoilta. Home status perustuu sekä kansalaisuuteen, että EU:n alueella oleskeluun vähintään 3v. ennen opintojen alkua.
Tämä lukukausimaksu taas toimii n.s. “graduate tax” mallilla, jossa kun valmistut ja olet työelämässä sinulta peritään se perusmaksun ja yliopiston veloittavan maksun erotava summa pois verotuloista monen vuoden aikana. Se on n.s. “Australian malli”. Monet yliopisto-opintoja suunnittelevat lukiolaiset kuitenkin pelkäävät velkaantumista, ja pientuloisten perheiden vanhemmat harkitsevat toisenkin kerran lähettäessään lapsensa yliopistoon velkakierteen pelossa. Heille on sittemmin järjestetty “induction” “outreach” jne. ohjelmia jossa “selitetään” koko “graduate tax” mallion oikeudenmukaisuus. Nämä suunnataan sellaisiin lukioihin, joista harvat hakevat yliopistoon opisekelmaan, sinäänsä hyviä ohjelmia sillä syrjintä ei perustu pelkästään tuloihin vaan myös odotuksiin ja roolimalleihin. Myös byrokratia tässä “graduate tax” mallissa on aika valtava, ja koht. monimutkainen. Mm. Unkari on myös mennyt tähän malliin ja ensimmäisenä vuotena ei ollut tarpeeksi virkailijoita hoitamaan kaikkia “vero hakemuksia”, ja opinnot lykkääntyivät. Siis, jos aikoo vastustaa niin täytyy tietää mitä vastustaa, nykyisin lukumaksut yhä useammin (ja tästä saamme syyttää Prof Nicholas Barr nimistä henkilöä LSE:ssä, joka keksi koko mallin Blairin hallitukselle hiljentääkseen Labourin n.s. “takapenkkiläiset” ja sanoen että “graduate tax” on mukamas oikeudenmukainan(siis utilitäärisessä jossa jokainen yksilö vain tavoittelee henk. koht. rikastumistaan). Tietenkin tämän lisäksi malli on tehokas, lisää “pareto-optimaalisuutta” ja on “moderni” tapa rahoittaa yliopisto-opinnot. Lukekaa tämä kirja niin huomaatte mitenkä asia ajettiin Briteissä ja monissa ent. Itä-Euroopan maissa läpi. http://www.amazon.co.uk/Economics-Welfare-State-Nicholas-Barr/dp/019926497X
Yleisesti lukukausimaksut sitten maisteritasolla ovat melkoisia (LSE 8 000 – 15 000, muut halvempia esim. jo 5000 irtoaa MSc King’s Collegesta ja UCL:stä nämäkin huipputasoa). Ei ole yllättävää, että sosiologian maisteri maksaa 8000 ja Management maisterin paperit irtoavat 15,000. Tämä heijastuu myös luennoitsijoiden palkkoihin kyseisillä laitoksilla kun he taas ryhtyvät “kilpailemaan” yksityisen sektorin ja muiden yliopistojen kanssa parhaista kyvyistä. Tässäkin sosiologiksi opiskeleva miettii kaksi kertaa mihin aikoo työllistyä ja miten maksaa 8,000 verovelkansa. Kaikki maksaa siis näitä sillä maisterinopinnot täällä lasketaan “jatko-opinnoiksi” eikä osaksi perustutkintoa. Jos jatkaa samassa oppilaitoksessa, saa noin 15% alennuksen, ainakin LSE:ssä on näin, se on taas sisäinen paljousalennus. Tämä koko lukukausimaksu ruljanssi on aiheuttanut maisteriiopintojen tulopohjaisen karsiutumisen, koska ne maksetaan suoraan ja samantien (yleensä velalla tietenkin, ainoastaan perusopinnot hoituu “graduate tax” periaatteella). Ulkomaalaiset keskeyttävät opintojaan maksamattomien lukukausimaksujen johdosta.
Monet vähempivaraiset taas keskeyttävät sekä MSc, että varsinkin PhD opintojaan koko ajan, ja menevät välillä aivan muihin kuin oman alansa hommiin. PhD opiskelijoita taas pidetään tuntiopettajina ja tutkimusapulaisina minimaalisella liksalla, lähes kaikki PhD opiskelijat jotka eivät ole ESRC:n (Economic and Social Research Council, Suomen Akatemiaa vastaava lahko täällä) rahoittamia ovat työelämässä opintojensa ohessa. Näitä “rahoitettuja” on kuitenkin vain noin kolmasosa, ja heistä valta-osa erikoistutkimusyksiköissä sillä ESRC stipendi vaatii “alaansa vastaavaa” MSc tutkintoa pohjaksi, eli sitä ei saa sellainen vapaa-ajattelija joka vaikka tekee teoreettisen sosiologian väitöskirjan tutkinnon fysiikan kandin ja englantilaisen kirjallisuuden maisterin jälkeen. Monet ulkomaalaiset tekevät myös MSc opintonsa osa-aikaisena, eli kahdessa vuodessa yleisen 12kk maisterin sijaan, jossa he ovat sitten töissä mistä saavatkaan. LSE:ssä (siis kun on “huippuyliopisto” kuten Suomen tuleva Aalto Hömppäkorkeakoulu) monet saavat alaansa vastaavaa työtä ainakin ne jotka opiskelee finanssialaa tai vaikka kaupunkisuunnittelua, muissa korkeakouluissa tilanne tulee olemaan erilaine, ja kaikille työluvat ovat pidemmällä tähtäimellä vaikeita.
Tuntien kuinka Suomen ulkomaalaisvirasto on institutiotaanilesti rasistinen – ja tästä on myös esimerkkejä – he siis heittävät ulkomaisia opiskelijoita jo nyt näistä englanninkielisistä Ammatti Korkeakoulu-tasoisista Business Administration BA opinnoista ulos ihan satunnaisesti, kun katsovat, että he käyttävät systeemiä “hyväkseen”. No siis kenen hyväksi, kyllähän heistä monet työllistyvät Suomen työmarkkinoille, ja vaikka menevät kotimaihinsakin, joko heti tai sitten joskus ovat he Suomen yhteiskunnan, kielen, ja kulttuurinlähettiläitä mailman kaikissa kolkissa. Sitäpaitsi heillä on sisäänpäästyään oikeus suorittaa opintonsa valmiiksi, vai oliko? Ulkomaalaisvirasto siis rasistinen kun on, heittää opiskelijoita ulos maasta kesken lukukauden, ja kesken opintoja aivan satunnaisten “valituskirjeiden” perusteella. En myöskään usko että ulkomaalaisille irtoaa työlupia valmistumisen jälkeen samaisesta virastosta mitenkään automaattisesti. Se taas tiedetään mihin tuo johtaa: Brasilialaiset, Ghanalaiset, Kenialaiset ja Intialaiset heitetään takaisin kotimaihinsa hakemaan töitä kaikkine velkoineen, kun viisumin uusimiseen täytyy mennä kotimaahansa (tuo turha kotimatkakin maksaa aika lailla), asianajajille näistä lukukausimaksuista kertyy hyviä palkkioita, ja ulkomaalaisopiskelijoille suunnatuista asianajajapalvelusita muodostuu oma teollisuuden ala kun tuskin yliopistot antavat ilmaisia lakipalveluita omille lypsylehmilleen.Jos olisin sisäministeri pistäisin ulkomaalaisviraston viimeisen 20 vuoden toimet tutkintaa, eiköhän eduskuntakin voisi asiaa tutkia.
Lukukausimaksut siis luovat ihan erilaisen politiikan, joka pian havaitaan yliopistojen taloushallinnossa uudeksi todellisuudeksi, nopeasti valkataakan kasvaessa opiskelijat saadaan yliopistosta pihalle, ulkomaalaisille suunnitellaan markkinoiden Kiinaa ja Malesiaa myöten mahdillosimman paljon juurikin heidän tarpeisiinsa suunnattuja opiskeluohjelmia – esim. MSc in Finance and Accounting, MSc in Management Studies, MSc in NGO Management (myös erittäin suosittu)…. lista jatkuu, sosiologian laitoksella kaikki rahat menevät perustutkimuksesta (eli sosiaalisesta teoriasta ja perinteisistä sosiologian aloista kuten rikollisuus, perhe, uskonto, työelämä, sosiaalinen murros) pois sellaisiin tutkimusyksikköihin kuten Biology, Bioethics and Biosciences (BIOS http://www.lse.ac.uk/collections/BIOS/ ) , Centre for the Study of Risk and Regulation (CARR), LSE Cities Programme, Media@LSE (nämä kaikki sosiologian laitoksen alaisuudessa, siis jollakin ihmeellä). Maksulliset tutkinnot johtavat soveltaviin tutkintoihin, ja näistä valtaosa tuottaa yhdestä muotista väännettyjä ja samoja kysymyksia eri datalla tarkastelevia maisterin tutkintoja, sekä siis myös väitöskirjoja, kaikkia liukuhihnaperiaatteella tulosindikaattoreiden ja mittatikkumiesten lepyttelemiseksi, että “bonus” määrärahat tulisivat laitoksella.
Mennäämpä siis näihin lukukausimaksujen yksityiskohtiin, tätä residenssi sääntöä soveltaessa jos se sovelletaan Brittien mallin mukaan, ne suomalaiset jotka ovat asuneet aikaisemman 3v. aikana EU:n ulkopuolella maksaisivat myös niitä Wilhelmsson-maksuja, oletan että samanlaisia “asumispaikka” pykäliä tulisi helposti myös Suomen lakiin. EU:n ulkopuolella tapahtuvat välivuodet, vaihto-opieskelijavuodet lukiossa, kaikki aiheuttaisivat helposti “asumisperusteisen” lukumaksuttomuuden menettämisen. Samahan nyt on VR:llä, alennukset perustuvat opiskelupaikkaan, eikä siihen että olisi opiskelija edes EU:n alueella. Nyt kaikki vähintään 50,000 ulkomailla opiskelevaa suomalaista (itse sain sen vielä itkettyä Tampereen rautatieasemalla, kun valitin teknistä virhettä tiedoittamisessa, tuskin onnistuu toista kertaa) ovat menettäneet VR:n alennuksen.
Kampanjan teema tulisi olla “olemme kaikki ulkomaalaisia” ja boikotoida yliopistoon astumista sinä vuonna kun tulee ensimmäiset lukukausimaksut. Yliopistoilla ja korkakouluilla yleensäkin, olen ennenkin argumentoinut, tulisi Suomessa harjoittaa positiivista maahanmuuttopolitiikkaa, sillä ainoastaan koulutuksen ohessa voimme turvata tarpeellisen suomen kielen taidon opiskelun maahanmuuttajille järkevässä ajassa. Maahanmuuttajien, ja meidä kouluttamien sellaisten, ansiosta suomikin muuttuisi suvaisevaisemmaksi yhteiskunnaksi. Monet Lontoon kenialaiset, ghanalaiset ja tansalialaiset tuttavani tietävät tämän “opiskele Suomessa ilmaiseksi” mahdollisuuden, ja vaikka se on kylmä maa ja siellä on älyttömät lasikatot ulkomaalaisten työelämässä etenemiseen, niin kielitaito ja koulutus varmaan ovat niitä asioita joihin kannattaa panostaa jos ajattelee että he vaikka menestyisivätkin Suomessa. Kutsun tätä kouluttamalla positiivista maahanmuuttoa kannustavaa ajatusta sanalla “brain train” (joka on “brain drainin” vastakohta), joka on eri asia siitä mitä nämä britit tekevät houkutellessaan jo koulutettuja sairaanhoitajia jne. ympäri maailmaa kun eivät itse jaksa panostaa koulutusjärjestelmään.
Vaihtoehtona on lukumaksuton Suomi, joka integroi ulkomaalaisia opiskelijoita suvatisevaisuuden ilmapiirissä. Se ei syrji opiskelijoita, jotka tekevät omia valintojaan opiskelupaikan tai tulevan ammattinsa suhteen, ja jossa yliopistot eivät ole tutkimuksia syöltäviä koneita, jotka tuottaa konemaisia opiskelijoita valmiina konemaiseen työelämään, vaan aidosti vapaan ajattelun kehtoja josta ihmiset saavat eväitä työelämään ja opettelavat autonomiaa. Yliopistot voivat kyllä mielestäni ottaa vastaisuudessakin lahjoituksia säätiöiltä, kerätä rahaa sekä vanhoilta “alumni” opiskelijoilta (tuo rahoitus ei vääristä hirveästi toimintaa, luo vain alumi-verkostoja jotka toimisivat muutenkin), valtion lisäbudjeteista voisi hyvinä vuosina laittaa rahaa noihin yliopistojen itse hallinnoimiin säätiöhin, joilla on selkeät säännöt yliopiston perusmandaatin toteuttamista varten. Näin toimii mm. UNAM (Meksikon autonominen yliopisto, yksi harvoja Latinalaisen Amerikan perustutkimuksen kehdoista tietääkseni). Yliopistot, jos ne ovat ainaisessa ministeriön talutusnuorassa (huom. New Public Management roskat ja tulosindikaattorit) niin eipä tiede kukoista muuta kuin yksi toisiaan toistavissa tiedeartikkeleissa, ja nopeasti tehdyissä tutkielmissa, kaikki määrällisten tulosindikaattoreiden ja pisteytettyjen tulosten perusteella. Tämä on karikatyyri, mutta jos jokin periaate ohjaa käytystä niin sitä yleensä seuraa valta-osa, toisinajattelijat tuskastuvat (niin kuten allekirjoittanut). Sitä paitsi kuka tämänlaisessa ilmapiirissä haluaa työskennellä taikka opiskella?
Tässä ovat nyt omat ideani, normaalisti kärjistettynä, ainakin nyt jos viimeistään pitäisi tuoda yhteen ulkosuomalaisten, suomessa opiskelevien ulkomaalaisten sekä kotimaassa opiskelevie suomalaisten asiat samaan SYL:in rakenteen sisään. Siinä me demokraattisesti päättäisimme siitä mitenkä kaikkien suomen valtioon sidoksissa olevien opiskelijoiden asiat hoidettaisiin saman opiskelijaliikkeen yhteydessä. Ensin voisi vaikka painostaa tuota VR:ääkin kunnioittamaan EU:n vapaan liikkuvuuden pykäliä opiskelupaikan valinan suhteen, sillä onhan ulkosuomalaisellakin perhe usein kotimaassaan ja sitä käydään katsomassa opiskeleepa sitten Helsingissä tai vaikkapa Coimbrassa Boaventura Sousa de Santosin opissa.
Kiitokset Hanna puhevuoron avauksesta, kuten huomaatte tässä on vuosiet patoutumiset nyt vihdoinkin laitettu paperille!
Ruurik Holmin tekstiin kommenttina: tarkoituksenani ei missään nimessä ollut vähätellä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden argumenttia. Päinvastoin, olen täysin samaa mieltä. Kiitos Ruurikille asian korostamisesta. Tarkoituksenani oli lähinnä nostaa esille se, että lukukausimaksut ovat vaarallisia myös muista – suomalaisessa keskustelussa harvemmin esillä olevista – syistä.
Ville-Pekka Sorsan kommentti taas muistutti mieleen jälleen kerran sen, kuinka tärkeää olisi tosiaankin avata sitä yleisesti toistettua vaatimusta opiskeluaikojen lyhentämisestä. Onko se todellakin niin olennaista kuin annetaan ymmärtää? Miksi se olisi olennaista – etenkin kun tiedämme opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden tekevän lähinnä töitä (ja tuovan näin verotuloja) silloin kuin eivät opiskele tai tutki?
Aiheellista, ajankohtaista – ja ahdistavaa.
Kuluttajamentaliteetti on oman n. 10 v. yliopisto-opettajakokemukseni perusteella vuosi vuodelta lisääntynyt perusopiskelijoissa ilman erillisiä maksujakin – ov/op-siirtymä sai ainejärjestöt laskemaan minuutteja ja sivuja ennenkokemattomalla tarkkuudella, eikä siinä auta selittää että kenties silloin tällöin minuutteja ja sivuja on tässä maailmassa erilaisia. Henkilökuntaa rasitetaan toki jatkuvasti myös lisääntyvällä hallinnollisella työllä, mutta sen ei todellakaan soisi syövän huomiota maksullisen rakkauden seurauksilta.
Pidättäydyn pidemmältä vuodatukselta. Ehkä jonain päivänä käytän sopivasti kustannustehokkaan hetken vuotuisesta 1600 työtunnistani sen selvittämiseen, miten 1800-luvun yliopisto-opintoihin liittyvät yhteiskuntaluokkapohjaiset linjaukset mahdollisesti ja jopa todistettavasti kytkeytyvät vuoden 1918 tapahtumiin. Tosin siitä seuraisi mitä luultavimmin vain nimim. “tunnelma pilalla ja paha mieli”. Mutta onneksi viimeisten tietojen mukaan eräissäkin peruskouluissa jo alaluokilla pyritään “auttamaan oppilaita löytämään sisäinen yrittäjyytensä”.
Eli oikeastaan kysymys kuuluu: miten aktivoitua?