On outo aika olla Namibiassa, paikalliset sanovat minulle jatkuvasti. Autiomaa kukoistaa vihreana tavallisen rusehtavan kuivuuden sijaan. Kukat kukkivat tavallisesti vain piikkien koristamissa pensaikoissa. Joet ja purot mutkittelevat kimmeltavina tavallisesti rutikuivissa uomissaan.

Koko Namibia on herannyt henkiin, ihmiset mukaanlukien. Tana vuonna sateet alkoivat jo syksylla. Valissa oli kuuden viikon kuiva aika, mutta nyt sataa jalleen enemman kuin tavallisina vuosina.

Olin aamulla kahden tunnin ratsastusretkella eraan englantilaisen kanssa. Aamuisen vilpoisan eramaan tuoksu oli ihana ja maisemat aivan uskomattomia piikkipensaikkoineen ja pyramidin muotoisine pikkuvuorineen. Paivan hiljalleen kuumetessa syveni myos arvostus vetta kohtaan – sai tuntea kunnon janon tunteet ja kokea veden henkiin herattaman ja virtauksellaan muovaaman maan ymparillaan.

Alle vuorokaudessa olen jo nahnyt laumoittain paviaaneja, pienen antiloopin, strutsin, keskenkasvuisen villisian, kotkan, erilaisia pienempia lintuja, suunnattoman tuhatjalkaisen ja auton alle jaaneen kilpikonnan, jonka kuoresta otin palasen mukaani. Kerailin taskut tayteen aavikkoisen maan kimmeltavia kivia. Ja loysin kaksi sisoa simpukkaa, jotka eivat olleet lahellakaan yhdenkaan joen uomaa!

Windhoekissa kaupungilla kavellessa ei pida olla laukkua tai kameraa mukana tai tulee heti puukolla ryostetyksi. Talsin sitten eilen kaupungilla loysissa farkuissa ja ruskean metsastajan hatun alle piiloutuneena ja yritin olla sen nakoinen kuin olisin asunut taalla koko ikani. Silti kerasin katseita ja ohiajavien autojen toottailya. Ja eilisillan satoi kaatamalla ja ukkosti. Oli ihanaa kavella lapimarkana raikkaassa Afrikan ilmassa…

Nyt odotan kuljetusta Swakopmundiin.