Toinen vapaaehtoisprojektin viikko oli enemmänkin kuin palkinto raskaan – ja meidän kohdallamme yllätyksellisen – rakennusviikon jälkeen. Jo safariauton katolla keikkuminen, upeat erämaat ja pyamidin muotoiset vuoret, iltaiset ukkosmyrskyt ja siestahetket joenuomassa puun varjossa loikoillen olivat upeita.

Kaikkein valloittavimpia olivat kuitenkin itse EHRA:n suojatit. Niiden lempeys, inhimillisyys ja toisiaan kohtaan osoittama hellyys oli hätkähdyttävää ja jotain aivan muuta kuin mihin olin osannut varautua.

Jos Afrikka yksin ei riittänyt viemään sydäntä, niin aavikkonorsut sen viimeistään tekivät.

Nämä ystävälliset aavikon asukit olivat päättäneet suunnata tasaisen maaston alueelle, missä niiden jäljitys ja löytäminen oli melko hankalaa. Vain harvakseltaan löytyi kumpuja ja kivisiä kukkuloita, joiden päälle kiivetä kiikaroimaan ja tähystämään niitä. Onneksi jo pelkkä sattuma useaan kertaan sai meidät sananmukaisesti ajamaan suoraan norsulauman syliin. Ja Hendrik, yksi EHRA:n namibialaisista työntekijöistä, useasti bongasi norsut jo kilometrien päästä kauan ennen meitä muita, jotka emme voineet paikallistaa niitä edes kiikareilla vielä pitkään aikaan.

Aavikkonorsujen punertava väri tuli aavikon hiekasta, jota ne heittelivät aurinkosuojaksi ylleen. Norsujen on syötävä jopa 200 kiloa kasviravintoa päivässä, ja lauman kulku eteenpäin olikin lakkaamatonta syömisprojektia siinä samalla. Niille näkyi kelpaavan kaikki vähänkin eloperäinen kasviaines – terävinkin piikkipensas sai näiltä paksunahkaisilta jättiläisiltä kyytiä.

Parhaillaan olimme autoinemme 12 norsun ympäröimänä. Ne tutkiskelivat meitä usein uteliaina kulkiessaan ohi, tulivat jopa usein tunnustelemaan autoa ja ihmettelemään aivan muutaman metrin päään. Niiden silmistä saattoi nähdä vain lempeyttä ja häkellyttävää inhimillisyyttä. Mitäpä syytä niin suurilla nisäkkäillä on mitään pelätä?

Norsuista uhkuva voima sai kuitenkin veren välillä suorastaan jähmettymään. Uhattuina norsu on pelottava kohdattava. Istuimmekin aina autossa äänettöminä ja rikkomatta auton silhuettia monitonnisten norsujen hiippaillessa ympärillämme. Pehmeiden jalkapohjien ansiosta niiden askel oli tosiaan aivan äänetön.

Suurin osa norsujen kommunikoinnista ja ääntelystä on ihmiskorvalle liian matalaa kuultavaksi. Olikin hämmentävää, kuinka norsut tuntuivat koko ajan tietävän toistensa aikeet ja liikkuvan kaikki samaan suuntaan, vaikka lauma kokonaisuudessaan liikkuikin melko hajallaan.

Toitottaessaan kärsällään norsun ääni saattaa kyllä kuulua ihmiskorvaankin jopa viiden kilomerin päähän. Vauhkoonnuttuaan salamaniskun takia yhtenä iltana saimme kuulla pakenevan norsulauman tuuttailun, joka todella oli vaikuttavaa kuultavaa. Kohtaaminen oli tosin melko dramaattinen, sillä norsut luulivat meidän aiheuttaneen salamaniskusta tulleen rysäyksen ja osa niistä palasi hetken kuluttua takaisin uhkailemaan meitä ja suojelemaan samalla laumansa pienempiä jäseniä.

Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jähmettyä paikoilleen. Onneksi norsut eivät ole aggressiivisia luonnoltaan eivätkä mielellään hyökkää kimppuun ellei se ole aivan välttämäöntä. Yksin liikkuvia urosnorsuja tosin on paras karttaa toden teolla, sillä lisääntymisaikaan niiden testosteronitaso saattaa saada ne täysin hallitsemattomaan tilaan.

Norsujen rauhalliset eleet, toistensa koskettelu, lempeä katse, monikäyttöinen kärsä – kaikki tämä yhdessä niistä uhkuvan voiman kanssa sai pohtimaan, olisiko todella perää siinä, että norsut saattaisivat olla yhtä korkealla älykkyystasolla kuin delfiinit ja valaat. Havainnot siitä, kuinka norsut surevat kuolleitaan ja osoittavat kiinnostusta kuolleiden lajitoveriensa luita kohtaan, vahvistaisivat tätä teoriaa. Lisää kenttätason tutkimuksia kuitenkin tarvittaisiin norsujen ajatusmaailman ymmärtämseksi.

EHRA pitää yllä Damaramaassa sijaitsevan alueensa kolmen norsulauman tietokantaa ja täydentää siihen jatkuvasti dataa lauman yksilöistä ja niiden liikkeistä. Tämä kaikki siis muurinrakennustöiden lisäksi. Järjestö pyrkii siis monin tavoin turvaamaan ja valvomaan sitä, että norsut häiriöittä saavat elää erämaissaan, mistä kyllä löytyy tilaa sekä niille, että ihmisille karjoineen ja vesialtaineen.

Vapaaehtoisille patrolling-viikko on siis ennen kaikkea palkkio tehdystä rakennustyöstä ja mahdollisuus saada tavata eläimet, joiden suojelua he ovat edesauttaneet. EHRA nimittäin pitää toimintaansa pystyssä yksinomaan vapaaehtoistensa avulla. Samalla he antavat vapaaehtoisille mahdollisuuden ainutlaatuiseen kokemukseen ja tavan kohdata Namibian todellinen luonto, asukkaat ja eläimet. Ja erämaissa täysin villeinä vaeltavat aavikkonorsut, joihin verrattuna luonnonpuistojen suojatit ovat vain pienikokoisia kangastuksia.

Monet muutkin aavikon eläimet käyttävät hyväkseen näitä norsujen joenuomista esiinkaivamia vesilähteitä. Norsut ovatkin avainlajeja aavikoillaan.