Afrikka ja Namibia ovat nyt jääneet taakse – mutta jättäneet pysyvän muiston itsestään. Sain paljon enemmän kuin vain seikkailun tai elämyksen. Sain ikimuistoisen kokemuksen ja opin paljon, enemmän kuin mitä arkipäiväisellä luennolla uskoisin oppivani.

Kyse ei aina niinkään ole siitä, etteikö luennoilla tai oppikirjoista oppisi yhtä paljon ja ainakin turvallisemmalla tavalla. Kyse on innosta ja motivoinnista. Olin innoissani matkasta ja uskoin sen voivan opettaa paljon. Olin siis avoin ja siksi niin kävikin.

Ennen kaikkea olen nyt varma omasta osa-alueestani biologian alalla: en koskaan tule viihtymään tai kestämään kovinkaan pitkään laboratoriossa tai toimistotössä vaan kaipaan ulkoilmaa, luontoa ja toimintaa. En halua yksinomaan keskittyä yhden pienen rakenneosan, molekyylin tai edes elimistön toiminnan tutkimiseen vaan haluan ymmärtää eläviä organismeja ja eliöitä kokonaisuutena. Tahdon pureutua itse näkyvään elämään ja ekosysteemin toimintaan eri tasoilla.

Toivon mukaan saatan ekologian pääaineen alta löytää etsimäni, erityisesti eläinten käyttäytymistieteiden puolelta. Aavikkonorsujen tarkkailu lietsoi erityisesti lukion opettajan innoittamaa ihastusta evoluutioon, eläinten lisääntymiskäyttäytymiseen ja eliöiden välisiin muihin suhteisiin.

Ja kenties lapsuuden innostus fantteihin nyt taas on syttynyt liekkeihin. Ainakin tulee olemaan todella innoittavaa ja hauskaa tehdä niiden ekologiasta oppimistyö yliopistolle.

Mutta voiko ja saako oppiminen olla näin hauskaa? Tietenkin täytyy hoitaa myös ne vähemmän kiinnostavat osa-alueet ja kärsiä hikeä ja tuskaa. Palkkioksi voi sitten keskittyä siihen omaan innoituksen alueeseen – ja kulkea sitä kohden. Sillä vain innostuksella ja löytämällä oman kiinnostuksen alueensa on lopulta todella edes mahdollisuutta kyetä parhaaseen suoritukseensa ja saavuttaa jotakin. On turha rämpiä suossa jos ei edes ole matkalla haluamaansa päämäärään. Mutta jos suunta on oikea, sitä kahlaa vaikka pahimmankin rämeen läpi!

Vain etsivä voi löytää…