Anna-Liisa Laine
Matkustin toukokuussa Edinburghin yliopistoon pitämään esitelmän evoluutiobiologian laitoksen viikoittaisessa seminaarissa. Samalla minulle oli järjestetty tiivis aikataulu, jotta ehtisin jutella mahdollisimman monen paikallisen tutkijan kanssa.
Lukemattomista keskusteluista minulle jäi päällimmäisenä mieleen poikkeuksellisen innostunut ja luova ilmapiiri, joka laitoksella kauttaaltaan tuntui vallitsevan. Tämä näkyy myös tuloksellisuudessa: mainittakoon vaikkapa Edinburghissa tehty malarialoista koskeva tutkimus, joka on ollut aimo hyppäys eteenpäin taistelussa malariaa vastaan.
Jäin pohtimaan syitä tähän ilmiöön. Miksi jotkin laitokset tuntuvat uhkuvat innostusta ja tekemisen meininkiä, toisilla taas henkilökunta tuntuu painavan hampaat irvessä eteenpäin? En usko, että keksin menestyvän laitoksen salaisuutta täysin, mutta ehdotan, että seuraavilla tekijöillä voisi olla jotain tekemistä asian kanssa.
Ensinnäkin, oli ilahduttavaa, että aina kun minut esiteltiin uudelle henkilölle, esittely ei alkanut tittelissä (Herr Professor vs. jatko-opiskelijaorjat), vaan olennaisempaa oli ihmisen nimi (joka kieltämättä usein pääsi unohtumaan) ja tutkimuskysymykset, joiden parissa hän työskenteli. Usein minulla ei ollut aavistustakaan siitä, millä tasolla akateemisessa hierarkiassa keskustelukumppanini sijaitsi. Hyvä näin.
Laitoksella ei myöskään ollut tyypillistä suomalaista jakoa tutkijoihin ja opettajiin. Kaikki tuntuivat profiloituvan ensisijaisesti tutkijoiksi, joskin kaikki tuntuivat myös osallistuvan opetukseen. Tässä meillä Suomessa voisi olla paljon opittavaa.
Tyypillisesti meillä viranhaltijat näännytetään opetuksella ja hallinnolla. Harva yliopistonlehtori uskaltaa sanoa ääneen, että aikoo (tai edes että haluaisi jos opetukseltaan ehtisi) keskittyä joinain ajanjaksoina ensisijaisesti tutkimukseen. Siinähän tunnustautuisi joutilaaksi ja muut joutuisivat keksimään hänelle lisää opetusta.
Meillä -yliopistossa! – todellinen mahdollisuus tutkimukseen tarjoutuu virkavapauden kautta. Entäpä jos koittaisimmekin luoda olot joissa paitsi professoreilla myös yliopistonlehtoreilla olisi mahdollisuus harjoittaa täysipainoisesti tutkimusta opetuksen ohella? Tasaisemmin jaettu taakka ja turhuuden karsiminen voisivat tehdä ihmeitä työssäjaksamiselle ja laitosten tuloksellisuudelle, joten se voisi olla pienen investoinnin arvoinen. Veikkaanpa, että työssä jaksamisen ja tuloksellisuuden kannalta raikastava asenneremontti laitoksilla voisi olla yhtä tärkeä ellei tärkeämpikin kuin taloudelliset investoinnit.
Edingburgissa ollessani tuli puheeksi myös sapattivapaa eli järjestelmä, jossa viranhaltijoille tarjoutuu 5-7 vuoden välein mahdollisuus irrottautua muista velvollisuuksistaan ja lähteä ulkomaille tutkimusvapaalle hieman alhaisemmalla palkalla. Järjestelmä on käytössä laajalti niin Pohjois-Amerikassa kuin lukuisissa Euroopan maissa. Miksi ihmeessä tämä tuottoisa ja palkitseva järjestelmä ei ole rantautunut pieneen Suomeen, jonka tiede-elämän elinehtona ovat toimivat ja aktiiviset kansainväliset suhteet?
Ilahduttavaa oli myös, että Edingburghin yliopiston evoluutiobiologian laitoksen viikoittaisen seminaarin kutsutut puhujat tulivat poikkeuksetta muualta. Näin laitoksella puhaltaa viikoittain tuulahduksia muulla tehdystä tutkimuksesta.
Voihan olla, että Edinburghissa vallitseva innostus ja hyvä tuuli juontavat juurensa mallasviskeihin. Pääsin vierailemaan yksityisellä viskiklubilla, jonka vakioasiakkaita monet paikallisista tutkijoista tuntuivat olevan. Kukapa olisi arvannut, että tämän ohrajuoman vivahteet vaihtelevat ruusuista vaahtokarkkeihin (kuva 1)…
Ehkäpä resepti, joka koostuu sopivina annoksina tasa-arvosta, kotikansainvälisyydestä, tutkimusrauhasta ja mallasviskistä voisi tehdä ihmeitä myös meillä.