YK:n arkistoissa

Mia Halme on arkistomatkalla New Yorkissa. YK:n arkisto koetteli hänen kärsivällisyyttään.

Tänään alkoi uusi viikko, ja vuorossa olivat YK:n arkistot. Kokemus oli odotetusti kiinnostava, tosin ehkä toisista syistä kuin ennalta voisi ajatella.

Taustaksi voin mainita muutamia kokemuksia, joita olen saanut aiemmilla YK-käynneilläni niin Genevessä kuin Nykissä. Yhteenvetona voisi sanoa, että puitteet ovat valtavat, etäisyydet rakennusten välillä suuret, kaikki on jotenkin hankalaa ja joka paikkaan on hurjasti jonoa.

Nykin päämaja antaa tästä osviittaa. Rakennus sijaitsee Manhattanin 42. kadun länsipäässä, ja YK:lla on sen ympäristössä useita muitakin rakennuksia. Niin koko ohimenevä katu kuin lähellä olevat aukiot on luonnollisesti nimetty YK-teeman mukaan. 

Päärakennuksen edessä on portti, josta on suora näkymä sisäänkäynnille. Niinpä pahaa aavistamaton ulkopuolinen olettaa, että siitä vain lampsimaan sisään.

Vaan eipäs niin nopeasti! Kyseinen portti on luonnollisesti vain vakituiselle henkilökunnalle, kun taas turistien sisäänkäynti on noin kolmensataa metriä aidanviertä vasemmalle.

Ja siellä sitten jonotetaankin: ensin portin ulkopuolella, sitten turvatarkastuksessa ja passikontrollissa, lopulta sisäänpääsyä itse rakennukseen. Naistenhuoneeseenkin on takuuvarmasti jono!

Jonotus jatkuu myös YK:n muissa rakennuksissa. Hilpeä peisodi säesti pyrkimystäni päästä tutkimaan arkistoja:

Olin ollut – aiemmista YK-vierailuista viisastuneena – yhteydessä arkistoon sähköpostitse jo pari viikkoa aiemmin. Sieltä olin saanut tiedon, kuinka menetellä arkistoihin tutustuessani: varsinaista kulkulupaa ei tarvita, mutta kylläkin etukäteen sovittu ‘tapaaminen’ sekä esitäytetyn henkilölomakkeen lähettäminen.

Kaikki tämä oli kunnossa lähtiessäni paikalle tänään aamupäivällä. Yritin vielä ennen lähtöäni tarkistaa arkistojen nettisivuilta rakennuksen tarkan osoitteen, mutten löytänyt sitä. Ajattelin, että asia varmaan selviää paikan päällä, ja otin varmuuden vuoksi – jälleen aiemmista kokemuksista viisastuneena – kaikki nettisivuilla tarjotut arkistorakennukseen liittyvät tiedot talteen.

Siitä sitten marssimaan edellä mainitulle YKn päämajan turistisisäänkäynnille ja kysymään vartijalta, josko hän tietäisi, missä arkistorakennus sijaitsi. Negative.

Sain vartijalta summittaisen ohjeen – vasemmalle ja taas vasemmalle – ja lähdin kävelemään. Parin korttelin päästä YK:n rakennukset alkoivat kuitenkin jäädä taakse ja uskoni loppui. Käännyin takaisin.

Löysin alkuperäiseltä kadunkulmalta lehdistön akkreditointikeskuksen. Vaikken mediaan kuulunutkaan, ajattelin koittaa onneani siellä. Ovi oli nimittäin auki, joten saatoin kävellä sisään muina naisina kadulta – mikä jälleen on poikkeuksellista YK:n rakennuksissa, ymmärrettävästi.

Kun pääsin huoneeseen, tuntui, kuin olisin astunut sisään 80-luvun agenttisarjaan. Vain nurkissa savuavat tuhkakupit puuttuivat.

Nukkavierun huoneen kaikki seinustat olivat täynnä eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä, jotka kireinä ja väsyneinä odottivat vuoroaan. Jokaiselle tiskille oli jonoa, ja ympäriltä kuului kaikilla murteilla puhuttua englantia.

Takahuoneessa kiireinen mies selitti leveällä amerikanenglannilla saapuneensa paikalle suoraan lentokoneestaan, minkä seurauksena hänen akkreditointilomakkeensa sähköinen versio oli vielä matkalla. Oliko hänen mitään mahdollista saada täksi päiväksi tilapäistä kulkulupaa?

Olin entistä vakuuttuneempi siitä, ettei tämä ollut etsimäni osoite. Jäin kuitenkin lisätietojen toivossa norkoamaan lähelle naista, joka täytti vanhemman, kenties turkkilaista alkuperää olevan kameramiehen kanssa kulkulupalomaketta. 

Lomakkeen täytön jatkuttua hyvän aikaa keskeytin prosessin varoen. Osaisiko nainen YK:n edustajana kenties kertoa minulle, missä arkistorakennus sijaitsi? Nainen näytti suunnattoman hämmentyneeltä. Yritin antaa lisätietona rakennuksen tarkan nimen, mutta vailla mitään vaikutusta.

Poistuin lehdistökeskuksesta lopulta noin kymmenen minuutin odottelun jälkeen ainoana lisäohjeenani kysyä asiaa kadun toisella puolella sijaitsevan YK-rakennuksen respasta. Lähtiessäni jonot olivat pysyneet entisellään, kenties kasvaneet hiukan, eikä kukaan vaikuttanut olevansa juurikaan lopullista kulkulupaa lähempänä.

Marssin seuraavaksi siis viereisen korttelin aulaan. Bingo! Kun espanjankielinen respaneiti malttoi pitää tauon vuolaasta puhelinkeskustelustaan, sain kuin sainkin sekä tarkat ohjeet arkistojen sijainnista että tarkan osoitteen.

Osoite ei tietenkään ollut sama numerosarja, jonka olin netistä löytänyt. Taivas yksin tietää, mikä logiikka tässä oli. Merkillepantavaa kuitenkin oli, että ensimmäisenä asiaa valaissut vartija oli kuin olikin ollutkin oikeassa rakennuksen summittaisesta sijainnista.

Voitonriemuisena marssin parin korttelin matkan kohti oikeaa ovea. Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut hyvinkin tunnin verran. Minulle oli kosteassa helteessä tullut niin kova jano, että katsoin parhaaksi tehdä ekstrakiekauksen läheiseen kahvilaan. Olen aiemmista YK-vierailuista oppinut nimittäin myös sen, että ruokaa ja juomaa voi olla yllättävänkin vaikea löytää rakennuksista.

Jääteen virvoittamana suuntasin oikealle ovelle ja pyysin respalta päästä arkistoihin. Respa kysyi, ketä olin tulossa tapaamaan. Sanoin, etten varsinaisesti ketään, sillä arkistot ovat julkisia. Sovittu tapaaminen minulla kuitenkin oli tälle päivälle, kuten olin ohjeeksi saanut.

Ei riittänyt. Säädösten mukaan arkistoista jonkun pitää tulla hakemaan minut aulasta. Muistaisinko siis henkilön nimen, jonka kanssa olen asioinut? Kaivoin kassista arkistoista saamani lomakkeet – olin kaukanäköisesti printannut sen – mutta tämä ei valaissut asiaa. Missään ei myöskään ollut mainittu, että tarvitsisin kyseisenkaltaisen referenssin päästäkseni rakennukseen. 

Kysyin, eikö respa voisi soittaa arkistoihin ja kertoa, että odotan aulassa. Ei käynyt. Respa ei tiennyt arkistojen numeroa eikä kenenkään siellä toimivan henkilön nimeä.

Lopulta sain eteeni YK:n puhelinluettelon, ja löysin sieltä kuin ihmeen kautta minulle viestineen henkilön. Onni, että sähköpostitse olin niin itsepintaisesti kysynyt – juuri tällaisia tilanteita välttääkseni – aina uuden yksityiskohdan toisensa jälkeen. Muutoin nimi ei mitenkään olisi pysynyt mielessäni.

Soitin numeroon. Ei vastausta. Mikä sitten eteen? Tässä vaiheessa respa löysi kuin taikaiskusta toisen numeron arkistoihin – ja Sesam aukene – numerosta vastattiin. Respa sanoi, että joku tulisi hakemaan minut hetken päästä.

Parin minuutin päästä minut tultiin kuin tultiinkin hakemaan. Tarinan loppu tuntuu tähänastiseen taipaaleeseni nähden uskomattoman arkipäiväiseltä, kuin huonolta vitsiltä ilman loppuhuipennusta. Marssimme nimittäin takaisin kadulle, kävelimme kymmenen metriä vasempaan ja hivuttauduimme pikku-pikkuruisesta oviaukosta sisään arkistoihin.

Arkistoja olisi sisäänkäynnin perusteella ollut mahdotonta löytää edes vahingossa: ulkopuolella ei missään lukenut niiden nimeä. Arkistovirkailijan mukaan tämä on tarkoituksellista, sillä vaivihkaisuus pitää satunnaiset kaduntallaajat arkistojen ulkopuolella.

Sinällään  järkevää, mutta toisaalta miettii, miksei arkistojen aulassa voisi olla yksinkertaista ilmoittautumista samoin kuin YK:n muissa rakennuksissa. Sekin pitäisi satunnaiset arkistofriikit ulkopuolella.

Sisätilat tarjosivat tähän epäsuoran vastauksen: tilat olivat niin vaatimattomat, että kyseisenkaltaisen respan järjestäminen olisi ollut vähintäänkin haastavaa. Ymmärsin myös uudenlaisella sympatialla arkistoja ympäröivää salamyhkäisyyttä.  YK:n maineelle on ehkä parempaa pitää näin vaatimattomien toimistotilojen olemassaolo mahdollisimman pitkälti pimennossa.

Kenties sama ajatus oli myös henkilökunnan mielessä. Perillä sain nimittäin (tosin hänen ruokatuntinsa jälkeen) puhua saman arkistovirkailijan kanssa, jonka kanssa olin vaihtanut aiemmin kirjeitä.

Taisi sittenkin olla parempi, ettei hän ollut paikalla, kun soitin respasta. Olisin nimittäin saattanut jäädä oven toiselle puolelle – tyyppi oli liki töykein koskaan tapaamani ihminen!

Tutustuttuani arkistojen tiloihin aloin tuntea epämääräistä ymmärrystä häntä kohtaan. Jos arkistot olisivat minunkin intohimoni, saattaisin kokea vastaavankaltaista tyytymättömyyttä joutuessani työskentelemään tällaisissa tiloissa.

Tähänastisista tutkimistani arkistoista ne olivat nimittäin täysin kiistatta ja selkeästi nukkavieruimmat. Kokolattiamatot olivat tarhaiset ja kuluneet, henkilökunnan tietokoneet 90-luvun alusta, juomalaite pinttynyt ja toimistokalusteet kirkkaasti vaihtoa vaille.

YK:n arkistot kaipaisivat kipeästi yhtä avokätisiä sponsoreita kuin New York Public Library!

Nukkavieruus heijastui myös itse arkistoihin. Kysyessäni, kuinka voisin löytää mahdollisia muita tutkimukselleni olennaisia lähteitä 1940-luvulta, töykeä virkailija käveli huokaisten klommoisen lastulevyisen kirjahyllyn luokse ja kaivoi hyllystä yhden lukuisista sinisista muovikansioista.

Hän antoi sen minulle niskojaan nakellen ja käski etsiä sieltä. Kansion sivut olivat kellastuneita ja osan reunat olivat haurastuneet siten, että sivut irtoilivat kiinnikkeistään.

Sivujen laidalla oli lukuisia numero- ja kirjainsarjoja. Kysyin töykeältä virkailijalta apua niiden tulkintaan. Lannistuneen oloisesti hän juoksutti sormeaan ensimmäisessä sarakkeessa ja kertoi tämän tarkoittavan, kuinka monta laatikkoa kyseinen lähde kattaa.

Jos halusin löytää puolestaan laatikon oikean numeron, minun täytyisi ynnätä laatikoiden määrät yhteen ja päätellä siitä tarvittavan arkistolaatikon numero. Tämä menettely poikkeaa melkoisesti yleisestä käytännöstä, sillä yleensä katalogissa olevat numerot kertoisivat arkistolaatikon numeron.

Tympeä virkailija jatkoi mainitsemalla, että itse asiassa osa arkistoista oli kadonnut, kun tietoja oli siirretty arkistojärjestelmästä toiseen. Yhteenlasku saattaisi siis tuottaa oikean arkistolähteen, tai sitten ei.

Tähän pitää lisätä, että vain vanhimmat materiaalit oli arkistoitu kyseisellä menetelmällä. Suurin osa löytyy sentään nykyään netissa.

Arkistojen nukkavierun tilan ei pitäisi olla oikeastaan suuri yllätys, sillä YK:n taloustilannehan on jatkunut minusmerkkisenä jo pitkään. Lisäksi suuri osa sen rakennuksista alkaa olla peruskorjauksen tarpeessa, ja ymmärrettävästi varoja ei ensimmäisenä siirretä arkistokaappien kunnostukseen.

Sinällään sääli, sillä arkistot ovat tutkimuksellisesti arvokasta ja ainutlaatuista materiaalia. Alan ymmärtää tylyä virkailijaa entistä paremmin erityisesti, kun YK:n tilojen välillä on niin valtavia eroja.

Kuluneiden vastaanottotilojen vastapainoksi päärakennusten aulat ja muut vastaavat ovat loisteliaita. Genevessä yksikin komitea palaveerasi viikosta toiseen kaupungin keskustassa sijaitsevassa palatsissa, ja sikäläiset päärakennukset tarjoavat mahtavan panoraaman Alpeille.

Kaikistä näistä häiriötekijöistä huolimatta itse tutkimukseni sujui hyvin ja valokuvasin reilusti toistasataa sivua dokumentteja. Kuvaaminen on nopea ja kätevä tapa tallentaa lähteet, tosin arvailen vielä, minkälaisia hankaluuksia niiden käyttöönotto myöhemmin tuottaa.

Niin tämänpäiväisen kuin kuluneen kuukauden kokemuksen perusteella on alkanut tuntua, että arkistotutkimus muistuttaa asunnon maalaamista: suojaaminen,  teippaukset ja muut esivalmistelut sekä loppusiivous vievät niin paljon aikaa, että itse maalin sutiminen on pienin vaiva. 

Mutta kuitenkin lopulta vain maalikerros jää näkyviin. Lopulta kaikista kokemuksistani oleellisia ovat vain keräämäni lähteet ja niiden pohjalta tekemäni analyysi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *