Suomessa on kylmä, mutta se ei ole ollut vaikein osa takaisin kinosten keskelle sopeutumista. Pahinta on ollut pimeys, joka ei koskaan lopu. Vaikka sää on aurinkoinen, eivätkä pilvet haittaa, ero tropiikin auringonpaisteen ja suomalaisen talven keskipäivän välillä on lähes kuin yöllä ja päivällä.

Tauteja ei vielä ole ilmennyt, ja veikkaan, ettei tämänhetkinen nuhakaan ole malarian oire. Pienet vallankumousyritelmät eivät häirinneet paluumatkaani, vaikka Antananarivon kaduilla poliisit ja sotilaat partioivatkin. Ensi keväällähän on parlamentti- ja presidentinvaalit, joten silloin voi tilanne olla vakavampi. Onneksi seuraava kenttäkausi kutsuu vasta elo-syyskuussa.

Ainoa asia, joka jäi harmittamaan, oli se, etten viimeisinä päivinä saanut loukkuuni telttapaikalla asustelevaa Totorolta näyttävää kaveria. Oheisesta kuvasta voi todentaa, että maki on luultavasti naaras, koska kokoa riittää. Taitaapi olla useampi pikkuveijari tulossa tuosta kohdusta. Tämän hiirimakin käytös osoittaa, että elikot tulevat ansaan vain jos haluavat. Asetin pensaaseen, jossa olin edeltävänä iltana naaraan nähnyt kuusi ansaa, joissa kaikissa oli iso banaanipalanen. Kun seuraavana iltana kävin tarkastamassa ansat, naaras istui oksalla parikymmentä senttiä yhden ansan yläpuolella ja tuijotti minua suurin silmin.

Vähitellen on aika siirtyä käymään läpi ainestoani. Osa näytteistä pitää vielä tutkia ja laboratoriossa odottaa genetiikkaan perehtyminen myöhemmin. Taitaa kuitenkin olla, että aika ennen joulua kuluu lähinnä arkeen sopeutumisessa ja kaikkien rästihommien tekemisellä. Erityisen tärkeää on käydä läpi kenttäkauden satunnaiset muistiinpanot ja aloittaa jo näin ajoissa valmistautumaan seuraavaan kenttäkauteen. Madagaskarilla lupa-asiat eivät ole helppoja ja ensimmäinen työsarka kentältä paluun jälkeen onkin ensi vuoden tutkimuslupahakemuksen kirjoittaminen.

Helpointa paluussa on se, että on taas yksi suuressa joukossa. Täällä ei valkoihoisuus erota joukosta, eikä tarvitse olla jatkuvasti se eksoottinen vieras. Piakkoin on kaikkiin pakollisiin ”no, miten siellä Madagaskarilla meni?” –kysymyksiinkin vastattu.

Hämmentävintä koko kenttäkaudessa oli luultavasti se, että epämiellyttäviä yllätyksiä ei tullut. Tutkimus sujui luistavasti ja hiirimakit olivat yhteistyökyvykkäitä. Hämmentävää, kerrassaan.