Hiipuva tahti

Kiihkein parittelukausi on takana ja saan enää kourallisen hiirimakeja päivässä. Vauhdikkaimpana päivänä kuukausi sitten 28 ansaa tuotti 18 hiirimakia, nyt loukutan 52 ansalla ja saan kiinni kahdesta neljään yksilöä. Kivekset painuvat kasaan ja naarailla alkaa masu pullistua, joten kuukauden päästä sademetsässä kuuluu vielä pienempien jalkojen tepsutusta. Olenkin täällä enää tämän ja ensi viikon ja suuntaan sitten takaisin kohti Suomea.

Hiirimakien ulkopuoliset asiat tuovat tehtävää päiviin. Viime viikon perjantaina seurasimme tuntien ajan parittelevia fossia (Cryptoprocta ferox). Edellisenä yönä olin nähnyt rengashäntämangustin (Galidia elegans) ja fanalokan (Fossa fossana), joten tein hattutempun Ranomafanan nisäkäspetojen suhteen.

Fossilla on oma parittelupuunsa, johon naaras parkkeeraa joksikin aikaa, parista päivästä viikkoon. Muuten yöaktiiviset eläimet vaikuttivat mielellään parittelevan päivälläkin. Fossat oli nähty parittelemassa heti aamulla ja kun kahden jälkeen iltapäivällä näimme ne, aktia jatkui vielä kolmatta tuntia. Puun ympärillä kiersi kaksi koirasta, jotka välillä nahistelivat toisen keskeyttäessä aktin. Parittelu ei myöskään ole turvallista, toinen koiraista tippui reilun kymmenen metrin matkan maahan, kun alla ollut naaras hieman kohensi asentoaan.

Viime viikolla tänne saapui nukutustiimi, joka käy nukuttamassa muutamia villaindrejä ja sifakoita. Villaindrilaumojen urokset nukutetaan ja heille laitetaan sateliittipannat. Eräänä yönä kun palasin laboratorioon, siellä oli nukkumassa nuori villaindri, noin kolmevuotias koiras. En ole ikinä nähnyt eläintä jolla on niin pyöreä pää. Tennispalloon oli kiinnitetty hellyttävimmän näköiset nappisilmät, jotka olen ikinä nähnyt. Kahden päivän ja kahden yön (yhtäjaksoisen) metsästyksen tuloksena oli kaksi villaindriä ja kuusi sifakaa.

(Tietenkin sain uuden kameran, varastetun tilalle lainaksi vasta kaiken tämän jälkeen. Korvaukseksi menetetyistä fossista saatte parittelevat torakat.)

Teemme lähiaikoina ruumiinavauksen ”julmasti murhatulle” sifakalle. Patricia Wright on vuodesta 1986 asti seurannut sifakoita (Propithecus edwardsii – ei suomenkielistä nimeä, kuten monilla muillakaan malagassinisäkkäillä). Erään ryhmän johtajauros syrjäytettiin sangen väkivaltaisella tavalla pari kuukautta sitten ja on siitä asti odottanut aseman pakastimessa. Tätä odotan innolla sikäli, että saan tehtäväkseni tutkia loiset useampimetrisestä suolesta. Kunnia sikäli, että tämä oli tiettävästi toinen tämän lajin villinä eläneen ja kuolleen yksilön ruumiinavaus.

Olen myös öisillä reissuilla höristänyt korviani. Kuulin (tai niin minulle aamiaispöydässä myöhemmin kerrottiin) ruuanhakureissulla olevan aiain eräänä yönä. Aiain näkeminen on ranomafanankävijöiden erityinen tavoite: ne, jotka ovat sen nähneet, toistavat tarinoita siitä yhdestä kohtaamisesta. Koska en ole lintuharrastaja, äänihavainto ei riitä minulle. Vielä on pari viikkoa aikaa nähdä kädellismaailman kummajainen.