Kannattaako suomeksi julkaista suurelle yleisölle ulkomaisia tietokirjoja vai pitäisikö maassa vain panostaa enemmän englannin opetukseen, kysyi katkera eläkeläinen Lauttasaaresta, tiede- ja tietokirjojen kustantaja ja suomentaja, tietokirjailija Kimmo Pietiläinen keväisessä pamfletissaan Väärin oikein. Suomalaisen kulttuurin katveessa. (Terra cognita 2012).
Kimmo Pietiläisen mukaan suomen kieli kuolee ajattelun kielenä, ellei modernia maailmankulttuuria tuoda Suomeen omalla kielellä. Kulttuurilla hän tarkoittaa luonnontieteellistä ajattelua. Hän onkin koulutukseltaan luonnontieteilijä ja tehnyt korkeatasoisen luonnontieteellisen kirjallisuuden suomentajana valtavan elämäntyön. Ilman valtion tai muiden julkisten rahoittajien tukea, yhden miehen talkootyönä.
Jotkut ovat moittineet Pietiläisen suomea anglismeista, ja itse arvelen hänellä olevan humanistisista tieteenaloista vain vähän kokemusta. Nuo ovat kuitenkin pikkujuttuja hänen pääteesiensä rinnalla. Rahoitusta saa tosiaankin Suomessa heikommin suomenkieliselle tutkimukselle kuin englanninkieliselle. Ja kyllähän suomen kieli kuolee tieteen ja ajattelun kielenä, ellei sitä sellaisena käytetä.
Viime viikolla kieliteknologit huomauttivat (HS 26.9.), että suomea uhkaa 21 muun Euroopan kielen kanssa digitaalinen kuoleminen sukupuuttoon. Ei kuitenkaan vielä masennuta. Myös kieliteknologista termistöä kartutetaan parhaillaan Tieteen kansallisessa termipankissa, ja Pietiläinenkin on lämpimästi tervetullut termipankin talkoisiin. Päämääränä on suomen kielen säilyminen tieteen kielenä muiden kielten rinnalla. Eri tieteenalojen terminologioita tehdään jo pilottivaiheessa kymmenien tutkijoiden talkootyönä. Mukana on miehiä ja naisia, luonnontieteilijöitä ja humanisteja, ammattitutkijoita ja kansalaistieteilijöitä. Talkoiden työympäristönä on yhteinen wiki-alusta, jolla voi myös keskustella.
Lähes kaksisataa vuotta sitten Kimmo Pietiläisen kollegoja luonnontieteellisten teosten ja termien suomentajina olisivat olleet vaikkapa Samuel Roos ja Elias Lönnrot. He toimivat peräkkäin Kajaanissa piirilääkäreinä ja laajensivat myöhemmin ammattitaitoaan myös kielen- ja kulttuurintutkimukseen. Molemmat olivat lähtöisin suomenkielisestä rahvaasta mutta suorittaneet opintonsa ruotsiksi, latinaksi ja muilla kielillä, kuten siihen aikaan oli tapana. Kumpikin yritti myös luoda suomenkielisiä lukijoita varten mahdollisimman ymmärrettäviä termejä eri alojen oppi- ja tietokirjoihin.
Esimerkiksi Lönnrot käytti vuoden 1837 Mehiläisestä lähtien sanan elektrisiteetti tilalla keksimäänsä uudissanaa lieke. ”Lieke eli se ilmassa sikiävä liekitsemä on pääasia ukkosen ilmautumisessa”. Roos puolestaan ehdotti samaan tehtävään kehittämäänsä termiä sähkö vuonna 1845 luonnontieteen oppikirjassa Mintähden ja Sentähden. Kysymyksiä ja Vastauksia Kaikkeen Luonnon Tietoon kuuluvissa Asioissa. ”Tämä sähähtämällä säkenöiminen on vetänyt minun ennen nimetöintä voimaa taikka ainetta Sähkö-voimaksi tai aineeksi nimittämään”, hän selitti. Kun vuoden 1847 Suometar kannatti sanaa lieke, koska siihen oli ehditty jo tottua, Roos vastasi, ettei ollut ehtinyt vielä kirjaa suomentaessaan edes kuulla lieke-sanaa.
Antero Wareliuksen luonnontieteen oppikirja Enon Opetuksia Luonnon asioista (I osa 1845, II osa 1856) suosi Lönnrotin keksimää termiä. Toisaalta eno rauhoitteli synonyymisiä termejä ihmetteleviä lapsia: ”Vaan yksi on katsonut yhden nimityksen soveliaaksi, toinen toisen, ja tästä on tullut muutamalle asialle kaksi ja kolmekin nimeä. Haittaneekohan tämä kuitenkaan sen enempää, kun kaksi taikka kolme nimeä lapsilla, niinkuin uuden aikaisissa perheissä tavallista on. Aikain kuluessa kyllä suostunevat kirjoitteliat yksimielisiksi nimitysten käyttämisessä, joiden moninaisuus nyt ensin alussa tuottaa lukialle häiriötä.” Niin siinä sitten kävikin: molemmat sanat olivat käytössä koko 1800-luvun ajan, ennen kuin sähkö vakiintui vähitellen ainoaksi suomenkieliseksi termiksi. Kumpikaan niistä ei ollut oikea eikä väärä – kieliyhteisö päätti itse, mitä se halusi.
Sähköisissä talkoissa kokonaiset kielet saattavat pelastua, jos niin halutaan. Maailman uhanalaisten kielten elvyttämisessä tietotekniikka, internet ja kieliteknologia ovat nyt avainasemassa. Ne kantavat pientä kieliyhteisöä yli ajan ja paikan rajojen. Tältäkin kannalta voi parhaillaan seurata yhden alkuperäiskielemme, kerran jo varmaan kuolemaan tuomitun inarinsaamen määrätietoista elpymistä.
Saamelaisten kielelliset oikeudet alkoivat heikentyä 1800-luvulla. Kirkossakaan saamea ei saanut puhua. Vuonna 1842 Lönnrot lähetti ystävälleen kirjeen, jossa hän käytti tästä kehityksestä suorastaan pietiläismäisen ärhäkkää sävyä: ”Lisään tähän ainoastaan, että jos jonkun päähän tulevaisuudessa pälkähtäisi vierottaa meidät äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan oikeutettuna rangaistuksena, joka kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen asti”.
2000-luvun vaihteessa mietiskelin, oliko tuo aika nyt tullut. Sitä en kuitenkaan osannut aavistaa sen enempää kuin Lönnrotkaan, että pienten kielten avuksi oli tulossa lieke, se ilmassa sikiävä liekitsemä.