Liekehtivät talkoot

Kannattaako suomeksi julkaista suurelle yleisölle ulkomaisia tietokirjoja vai pitäisikö maassa vain panostaa enemmän englannin opetukseen, kysyi katkera eläkeläinen Lauttasaaresta, tiede- ja tietokirjojen kustantaja ja suomentaja, tietokirjailija Kimmo Pietiläinen keväi­sessä pamfletissaan Väärin oikein. Suomalaisen kulttuurin katveessa. (Terra cognita 2012).

Kimmo Pietiläisen mukaan suomen kieli kuolee ajattelun kielenä, ellei modernia maailman­­kulttuuria tuoda Suomeen omalla kielellä. Kulttuurilla hän tarkoittaa luonnon­tieteellistä ajattelua. Hän onkin koulutukseltaan luonnontieteilijä ja tehnyt korkeatasoisen luonnon­tieteellisen kirjallisuuden suomentajana valtavan elämäntyön. Ilman valtion tai muiden julkisten rahoittajien tukea, yhden miehen talkootyönä.

Jotkut ovat moittineet Pietiläisen suomea anglismeista, ja itse arvelen hänellä olevan huma­nistisista tieteen­aloista vain vähän kokemusta. Nuo ovat kuitenkin pikkujuttuja hänen pääteesiensä rinnalla. Rahoitusta saa tosiaankin Suomessa heikommin suomen­kieliselle tutkimukselle kuin englanninkieliselle. Ja kyllähän suomen kieli kuolee tieteen ja ajattelun kielenä, ellei sitä sellaisena käytetä.

Viime viikolla kieliteknologit huomauttivat (HS 26.9.), että suomea uhkaa 21 muun Euroo­pan kielen kanssa digi­taalinen kuoleminen suku­puut­­toon. Ei kuitenkaan vielä masennuta. Myös kieliteknologista termistöä kartutetaan parhaillaan Tieteen kansallisessa termi­pankissa, ja Pietiläinenkin on lämpimästi tervetullut termipankin talkoisiin. Päämääränä on suomen kielen säilyminen tieteen kielenä muiden kielten rinnalla. Eri tieteenalojen termino­logioita tehdään jo pilotti­vaiheessa kym­menien tutkijoiden talkootyönä. Mukana on miehiä ja naisia, luonnon­tieteilijöitä ja huma­nisteja, ammatti­tutkijoita ja kansalaistieteilijöitä. Tal­koiden työympäris­tönä on yhteinen wiki-alusta, jolla voi myös keskustella.

Lähes kaksisataa vuotta sitten Kimmo Pietiläisen kollegoja luonnontieteellisten teosten ja termien suomen­tajina olisivat olleet vaikkapa Samuel Roos ja Elias Lönnrot. He toimivat peräkkäin Kajaanissa piirilääkäreinä ja laajensivat myö­hem­min ammattitaitoaan myös kielen- ja kulttuurintutkimukseen. Molemmat olivat lähtöisin suomen­kieli­sestä rahvaasta mutta suorittaneet opintonsa ruotsiksi, latinaksi ja muilla kielillä, kuten siihen aikaan oli tapana. Kumpikin yritti myös luoda suomenkielisiä lukijoita varten mahdollisimman ymmär­rettäviä termejä eri alojen oppi- ja tieto­kirjoihin.

Esimerkiksi Lönnrot käytti vuoden 1837 Mehiläisestä lähtien sanan elektrisiteetti tilalla keksimäänsä uudissanaa lieke. ”Lieke eli se ilmassa sikiävä liekit­semä on pääasia ukkosen ilmau­tu­misessa”. Roos puolestaan ehdotti samaan tehtävään kehittämäänsä termiä sähkö vuonna 1845 luonnontieteen oppikirjassa Mintähden ja Sentähden. Kysymyk­siä ja Vastauk­sia Kaikkeen Luonnon Tietoon kuuluvissa Asioissa. ”Tämä sähähtämällä säkenöiminen on vetänyt minun ennen nimetöintä voimaa taikka ainetta Sähkö-voimaksi tai aineeksi nimittä­mään”, hän selitti. Kun vuoden 1847 Suometar kannatti sanaa lieke, koska siihen oli ehditty jo tottua, Roos vastasi, ettei ollut ehtinyt vielä kirjaa suomen­taessaan edes kuulla lieke-sanaa.

Antero Wareliuksen luonnontieteen oppikirja Enon Opetuksia Luonnon asioista (I osa 1845, II osa 1856) suosi Lönnrotin keksimää termiä. Toisaalta eno rauhoitteli syno­nyy­misiä termejä ihmetteleviä lapsia: ”Vaan yksi on katsonut yhden nimityksen soveliaaksi, toinen toisen, ja tästä on tullut muutamalle asialle kaksi ja kolmekin nimeä. Haittanee­kohan tämä kuitenkaan sen enempää, kun kaksi taikka kolme nimeä lapsilla, niinkuin uuden aikaisissa perheissä tavallista on. Aikain kuluessa kyllä suostunevat kirjoitteliat yksimielisiksi nimitysten käyttämisessä, joiden moninaisuus nyt ensin alussa tuottaa lukialle häiriötä.”  Niin siinä sitten kävikin: molemmat sanat olivat käytössä koko 1800-luvun ajan, ennen kuin sähkö vakiintui vähitellen ainoaksi suomenkieliseksi termiksi. Kumpikaan niistä ei ollut oikea eikä väärä – kieliyhteisö päätti itse, mitä se halusi.

Sähköisissä talkoissa kokonaiset kielet saattavat pelastua, jos niin halutaan. Maailman uhanalaisten kielten elvyttämisessä tietotekniikka, internet ja kieli­teknologia ovat nyt avain­asemassa. Ne kantavat pientä kieli­yhteisöä yli ajan ja paikan rajojen. Tältäkin kannalta voi parhaillaan seurata yhden alkuperäiskielemme, kerran jo varmaan kuolemaan tuomitun inarinsaamen määrä­tietoista elpymistä.

Saamelaisten kielelliset oikeudet alkoivat heikentyä 1800-luvulla. Kirkossakaan saamea ei saanut puhua. Vuonna 1842 Lönnrot lähetti ystä­välleen kirjeen, jossa hän käytti tästä kehityksestä suorastaan pietiläis­mäisen ärhäkkää sävyä: ”Lisään tähän ainoastaan, että jos jonkun päähän tulevaisuu­dessa pälkähtäisi vierottaa meidät äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan oikeutettu­na rangaistuksena, joka kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen asti”.

2000-luvun vaihteessa mietiskelin, oliko tuo aika nyt tullut. Sitä en kuitenkaan osannut aavistaa sen enempää kuin Lönnrotkaan, että pienten kielten avuksi oli tulossa lieke, se ilmassa sikiävä liekitsemä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.