Voisiko sen selkeämmin sanoa?

Kirjoittaja Annikki Hyppönen

Selkokieli ja siihen liittyvä tutkimus on Tieteen termipankin uusi aihealue. Kielitoimiston sanakirja määrittelee selkokielen suomen kielen muodoksi, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi (https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/selkokieli). Vastaavasti yleiskieli määritellään eri ikä- ja ammattiryhmien yhteiseksi kielimuodoksi, joka on muotoasultaan kirjakielen normien mukaista, käyttää yleisesti tunnetuksi tiedettyä sanastoa ja on virkerakenteeltaan yksinkertaista. Selkokielinen viestintä on suunnattu ihmisille, joille yleiskieli on liian vaikeaa lukea tai ymmärtää. Mukautettu, selkokielelle muokattu yleiskielinen teksti käsittelee aihetta hyvin konkreettisella tavalla ja selittää myös sellaisia yleiskielisiä sanoja, jotka yleiskielessä jätetään selittämättä. Nykyisin lukemiseen ja ymmärtämiseen liittyvät taidot korostuvat, kun yhä useampi asia hoidetaan itsenäisesti, useimmiten verkkopalvelua ja digitaalisia välineitä käyttäen.

Selkokeskuksen viimeisimmän tarvearvion mukaan (2019) Suomessa on jopa 650 000 – 750 000 selkokieltä tarvitsevaa henkilöä, joista osalle selkokieli on ainoa mahdollisuus kommunikoida tai lukea (https://selkokeskus.fi/selkokieli/tarvearvio/). Osalle selkokielen tarve on syntynyt vamman tai sairauden vuoksi. Joillekin selkokielen tarve voi olla väliaikainen, jolloin he voivat hyödyntää jotain muuta kieltä tai kommunikointijärjestelmää viestinnässään.

Selkokielen tarpeen ymmärtäminen yhteiskunnassamme liittyy läheisesti saavutettavuuteen. Yhteiskuntamme toimintoihin osallistuminen tulisi olla yhdenvertaista ja esteetöntä jokaiselle, erilaisista yksilökohtaisista rajoitteistaan huolimatta. Käsitteet saavutettavuus ja esteettömyys ymmärretään usein toistensa synonyymeiksi, mutta niillä on myös merkityseroja. Esteettömyys huomioi yhteiskunnan rakennetun ympäristön, kuten rakennukset, liikennevälineet ja ulkoilualueet, ja siellä eri tavalla liikkuvat ja toimivat ihmiset. Saavutettavuus sisältää osittain samoja merkityksiä, mutta usein se viittaa lisäksi viestintään, kuten verkkosivuihin ja palveluihin ja niiden soveltuvuuteen erilaisille käyttäjäryhmille. Fyysinen saavutettavuus ymmärretäänkin usein yhdenvertaiseksi oikeudeksi hyvään elinympäristöön, jossa liikkuminen, eläminen, asuminen ja toimiminen on mahdollista eri väestöryhmille. Aistinvarainen saavutettavuus tarkoittaa, että myös näkö-, kuulo- tai tuntoaistirajoitteiset henkilöt voivat käyttää palveluja esimerkiksi erilaisten apuvälineiden avulla. Kognitiivisella saavutettavuudella viitataan tiedon ja tiedonkäsittelyn saavutettavuuteen sekä ratkaisuihin, jotka helpottavat ymmärtämistä, hahmottamista ja muistamista sekä uuden tiedon oppimista tai omaksumista. Keskeistä on kielen ja käytetyn terminologian ymmärrettävyys. Näitä ja monia muita selkokieleen liittyviä termejä päästään pian tarkastelemaan Tieteen termipankissa.

Selkokieltä on kehitetty Suomessa 1980-luvulta lähtien, ja siitä on julkaistu tutkimuksia, opinnäytetöitä sekä myös oppaita. Tuorein niistä on Leealaura Leskelän Selkokieli – Saavutettavan kielen opas (2019), johon on koottu uusin tieto selkokielestä ja kielellisestä saavutettavuudesta (https://selko.fi/selkokieli-saavutettavan-kielen-opas/). Teos antaa lukijalleen tarkan ja laaja-alaisen kuvan niin kirjoitetun kuin puhutunkin selkokielen tarpeesta, asemasta, käytöstä ja käytännöistä yhteiskunnassamme. Samalla se muodostaa ajantasaisen perustan selkokielen termistölle ja käsitteille. Tälle perustalle kootaan pääosin myös Tieteen termipankissa esiintyvät, selkokieleen ja sen tutkimukseen liittyvät termit ja määritelmät. Tavoitteena on, että myös selkokielen osalta termityö yhdenmukaistaa ja vakiinnuttaa käsitteitä, ja selkeyttää selkokieleen ja saavutettavuuteen liittyvää viestintää. Selkokielen ja sen tutkimuksen termityö on käynnistynyt alkuvuonna 2020. Työtä tehdään osana valinnaisia opintoja ryhmässä, jossa on kaksi maisteriopiskelijaa ja väitöskirjatutkija. Toivotamme tervetulleiksi mukaan termityöhön myös muut selkokielen tutkijat!

Kirjoittaja Annikki Hyppönen

Kirjoittaja valmistelee kognitiivisen saavutettavuuden suunnitteluun liittyvää väitöskirjaa Vaasan yliopistossa, viestintätieteiden tutkimusohjelmassa

Uskontotieteellistä oppisanastoa rakentamassa

Kirjoittanut Tuomas Äystö

Uskontotiede on suomalaisissa yliopistoissa rakentunut pitkälti suhteessa kulttuurien tutkimukseen ja teologiaan. Esimerkiksi Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan vuonna 1962 perustetun oppituolin haltija Lauri Honko oli yhdistetysti vertailevan kansanperinteentutkimuksen ja uskontotieteen professori. Honko jätti jälkeensä myös uskontotieteen oppisanaston, joka oli osittain nyt rakenteilla olevan termistön inspiraationa. Helsingin yliopistossa oppiaine puolestaan on nykyisin kahdessa tiedekunnassa: teologisessa ja humanistisessa.

Uskontotieteen identiteetti ja metodologiat ovat siis kehittyneet, kun rajaa on vedetty lähitieteisiin. Tämä näkyy myös kansainvälisesti. Esimerkiksi Italiassa vuonna 2017 perustettu ja uudeksi kattojärjestöksi tarkoitettu European Academy of Religion tuli olemassa olevien kattojärjestöjen torjumaksi muun muassa siksi, että ne pitivät järjestöä liian teologisena. Alalla hyvin yleinen metodologinen oletus onkin, että tunnustuksellinen, uskonnollisessa mielessä normatiivinen teologia ei kuulu uskontotieteeseen. On kuitenkin muistettava, että uskontotieteilijät ovat tieteellisesti kirjava porukka niin Suomessa kuin kansainvälisestikin.

Yksi väylä oppialan määrittämiseen on oppisanaston rakentaminen. Kokemukseni perusteella oman alan konstituoiminen ja identiteetin rakentaminen on uskontotieteilijöille usein melko tärkeä asia. Lisäksi uskontotieteilijät tuntuvat rakastavan käsitteellisiä kysymyksiä. On siis melko loogista, että uuden oppisanaston rakentamisen lähtökohdaksi muodostui kollektiivinen toimintatapa. Suomen Uskontotieteellinen Seura edustaa kaikkien yliopistojen uskontotieteitä, ja sen hallitus tulikin Tieteen Termipankki -hankkeen uskontotieteellisen osan johtoryhmäksi. Suomalainen uskontotiede on kaksikielinen tieteenala, joten SUS linjasi jo alkuvaiheessa, että oppisanasto on rakennettava suomeksi ja ruotsiksi.

Uskontotieteilijöiden valitsemassa toimintatavassa tehtäväkseni koordinaattorina määrittyi erityisesti kirjoittajien etsiminen ja rekrytoiminen ja näin sisältöjen koostaminen SUS:n noin kerran kuukaudessa kokoontuvan hallituksen tarkastettavaksi. Tämä on hidas työtapa, ja lokakuussa 2019 aloitetun hankkeen tulokset eivät vielä juurikaan näy Tieteen Termipankissa. Näin varmistuu kuitenkin se, että oppisanasto edustaa laajasti suomalaisten uskontotieteilijöiden näkemyksiä, eikä yksinomaan vaikkapa minun näkemyksiäni.

Olen ollut yhteydessä erityisesti työnsä alkuvaiheen ohittaneisiin uskontotieteen tohtorikoulutettaviin sekä jo pidemmälle ehtineisiin tutkijoihin. Mukaan lähteneitä kirjoittajia on jo parikymmentä, ja tavoitteena on rekrytoida lisää. Koordinointi jatkuu: luvassa on vielä paljon yhteydenpitoa, muistuttelua, koostamista ja tiedonvälitystä.

Seuraava mahdollisuus vaikuttaa uskontotieteen oppisanastoon on 27.3. järjestettävässä Kansallinen kieli, kansainvälinen tiede ja tieteellisten termien tulevaisuus -tapahtumassa Helsingin yliopiston kielikeskuksessa kello 13–17. Vedän siellä termistöä koskevan työpajan uskontotieteen osalta.

Tuomas Äystö

PERUTTU Kansallinen kieli, kansainvälinen tiede ja tieteellisten termien tulevaisuus

Tieteen termipankin ja Kordelinin säätiön suuren kulttuurihankkeen seminaari on PERUTTU koronapandemian ja Helsingin yliopiston poikkeustilan vuoksi.

Kielikeskus (Fabianinkatu 26, Helsinki), 27.3.2020, klo 13.00–17.00

Miten yhdistää alati kansainvälistyvä tiede ja elävät kansalliskielet? Mikä merkitys tutkimustietoon ja asiantuntijuuteen nojaavalla Tieteen termipankilla (TTP) on tutkijoiden ja tieteen luotettavuutta kyseenalaistavana aikana? Kuinka termityö voi helpottaa tutkijan ja opettajan arkea sekä rakentaa siltoja huippututkimuksen maailmasta yliopistojen kolmannen tehtävän täyttämiseen?

Käytännön vinkkejä ja kokemuksia eri tieteenalojen termityöstä jaetaan Tieteen termipankin seminaarissa, jossa summataan Kordelinin säätiön suuren kulttuurihankkeen rahoituskauden 2018–2019 tuloksia sekä keskustellaan tieteen ja muun yhteiskunnan vuorovaikutuksesta.

Seminaarin yhteydessä on kaikille avoin työpaja sekä taidehistorian, geologian, historian ja uskontotieteen alakohtaiset työpajat, joissa suunnitellaan termityön tulevaisuutta. Kaikki tieteellisten termien merkityksestä kiinnostuneet, termipankin asiantuntijaryhmien jäsenet sekä uudet asiantuntijat ovat lämpimästi tervetulleita mukaan!

Kahvitarjoilun järjestämiseksi osallistujia pyydetään ilmoittautumaan Tieteen termipankin tutkimuskoordinaattori Johanna Enqvistille (johanna.enqvist[at]helsinki.fi) 19.3.2020 mennessä. Kerro ilmoittautumisen yhteydessä, mihin työpajaan aiot osallistua.

Ohjelma

Klo 13.00–13.05 Tilaisuuden avaus/ Tiina Onikki-Rantajääskö, TTP, juhlasali
Klo 13.05–13.10 Kordelinin säätiön tervehdys/ Erik Båsk
Klo 13.10–14.30 Kordelin-tutkijat esittäytyvät:
Hanna Kemppi: Taidehistorian termityön ja opetuksen yhdistäminen
Elina Lehtonen: Miten geologian aihealueen viestintä, runous ja Twitter liittyvät toisiinsa?
Jouko Nurmiainen: Historian aihealue mukana monitieteisessä humanistisessa termityössä
Tuomas Äystö: Uskontotieteen asiantuntijaryhmän organisoituminen ja työtavat
Klo 14.30–14.45 Termipankin asiantuntija- ja käyttäjäkyselyiden (2019) tulokset Johanna Enqvist, TTP
Klo 14.45–15.15 Kahvi
Klo 15.15–17.00 Työpajat (juhlasali, sh. 203, sh. 205, sh. 403)

Työpajojen teemat

Työpaja 1/Taidehistoria/Hanna Kemppi
Työpaja 2/Geologia/Elina Lehtonen
Työpaja 3/Historia/Jouko Nurmiainen
Työpaja 4/Uskontotiede/Tuomas Äystö
Työpaja 5/AVOIN työpaja: TTP osana opettajan ja tutkijan arkipäivää/ Johanna Enqvist & Tiina Onikki-Rantajääskö; AKVA-hankkeen esittely (Akateemiset valmiudet maahanmuuttajille)/ Taija Udd ym; Esimerkkitapauksena Tieteen termipankin hyödyntäminen kandiohjelman yhteiskurssilla/ Yrjö Lauranto & Laura Visapää.

Kamppailuntutkimuksen termityön lähtölaukaus

Kirjoittanut Antti Ijäs

Alkuvuodesta alkaen Tieteen termipankissa on ollut uusi aihealue nimeltään kamppailuntutkimus. Kamppailuntutkimus on monitieteinen ala, jonka keskiössä on kamppailu laajasti ymmärrettynä sekä sen eri ilmenemismuotoihin vuorovaikutussuhteessa oleva aineellinen ja aineeton kulttuuri.

Kamppailuntutkimuksen kenttä

Nimityksenä kamppailuntutkimus on vähemmän kapea kuin sitä vastaavat martial arts studies ja Kampfkunstwissenschaft. Nimitys martial arts on alkujaan käännöslaina japanista ja on sellaisena viitannut japanilaisten sotataitojen kokonaisuuteen, vaikka termiä on sittemmin käytetty myös viitattaessa eurooppalaisiin kamppailutaitoihin, erityisesti Sydney Anglon vuonna 2000 ilmestyneessä monografiassa The Martial Arts of Renaissance Europe. Nykyään pyritään yleensä eri yhteyksissä erottamaan toisistaan kamppailu-urheilu ja “tositilanteisiin” valmistautuminen, vaikka näiden ero ei historiallisesti tai muutenkaan ole täysin selvärajainen.

On kuitenkin turha rajoittaa kattotermiä muodollisesti koskemaan vain tietynlaisia kamppailutietoon ja -taitoon liittyviä kulttuuri-ilmiöitä eli kamppailuaiheisia liikuntalajeja. Kamppailu on ilmiönä ihmisten (ja muunlajisten eläinten) vuorovaikutuksen muoto, joka kattaa laajasti ymmärrettynä muun muassa taistelemisen, ottelemisen, tappelemisen, hätävarjelun ja voimankäytön. Nämä eroavat toisistaan muun muassa niiden legitimiteetin, kulttuurisidonnaisuuden ja puhujan asenteen osalta. Kamppailu on kuitenkin vakiintunut suhteellisen neutraaliksi kattotermiksi, ja tässä mielessä suomenkielistä nimitystä kamppailuntutkimus voidaan varovasti pitää suorastaan ylivertaisena kansainvälisessä vertailussa.

Kuten todettua, kamppailun ja siihen liittyvien ilmiöiden tutkimus on tapahtunut monien eri alojen viitekehyksissä. Sellaiset kamppailuntutkimukseen keskittyvät tieteelliset aikakauslehdet kuin Martial Arts Studies ja Acta Periodica Duellatorum ovat vielä suhteellisen tuore ilmiö. Käytännössä esimerkiksi gladiaattorikisat ovat kiinnostaneet antiikintutkijoita, lähitaistelu sotatieteilijöitä, kaksintaistelut ja turnajaiset keski- ja uuden ajan historioitsijoita; kamppailu-urheilua koskevaa tutkimusta löytyy puolestaan liikunta- ja valmennustieteiden alalta, ja historiallinen kamppailukirjallisuus on kiinnostanut lähdeaineistona niin oikeushistorioitsijoita kuin yksittäisiä kirjallisuudentutkijoitakin. Kamppailuntutkimuksen nimeäminen yhtenäiseksi alaksi mahdollistaa ilmiötä koskevan käsitteistön yhtenäistämisen ja vähentää tarvetta keksiä pyörää jatkuvasti uudelleen.

Kaksintaistelu miehen ja naisen välillä kuvattuna käsin kirjoitetussa kamppailukirjassa 1400-luvulta. Julkaistu Nathanael Schlichtegrollin teoksessa Talhofer. Ein Beytrag zur Literatur der gerichtlichen Zweykæmpfe im Mittelalter (München 1817).

Kamppailutermistön lähteet

Kamppailuaiheiden tutkimuksen hajaannuksesta seuraa luonnollisesti se, että myös olemassa oleva termistö on hajaantunut eri aloille. Erityisesti aseiden osalta oma lukunsa on vanhempi antikvaarinen termistö, joka on toisinaan saanut innoituksensa morfologisille piirteille ajatelluista funktioista, mistä tunnetuin esimerkki lienee arkeologian veriura.

Toisin kuin arkeologiassa, historiallisen kamppailuntutkimuksen näkökulmasta ei välttämättä ole syytä käsitteellisesti erottaa toisistaan eri tikarityyppejä, vaan esimerkiksi jonkin kamppailukirjan voidaan katsoa käsittelevän yksinkertaisesti tikaria. Tutkimuksen päämääristä riippuen voi tietysti olla merkittävää, millaisesta tikarista tarkalleen ottaen on kyse, esimerkiksi kiinnitettäessä huomio kuvamuotoisiin alkuperäislähteisiin tai kamppailutekniikan välineeltä edellyttämiin erityispiirteisiin. Tällöin voidaan myös ajatella, että esinetyypeistä puhuttaessa siirrytään käyttämään arkeologista käsitteistöä. Rajat ovat onneksi sumeita.

Oman kysymyksensä on se, miten suhtautua enemmän tai vähemmän vakiintuneeseen termistöön, joka ei välttämättä ole erityisen johdonmukaista. Omat pulmansa aiheuttaa sekin, että esimerkiksi saksan Fechten ei eksplisiittisesti viittaa välineeseen, mutta suomen miekkailu viittaa. Muuten kuin miekkailun yhteydessä käännösvastineena on perinteisesti käytetty sanaa taistelu (esimerkiksi pistintaistelu). Nykyään taistelu viittaa lähinnä kamppailuun sodankäynnin osana.

Mainittakoon myös se, että kamppailun eri aloilla on paljon omaa erikoissanastoaan. Tällaisen sisäisen termistön käytettävyys tutkimuksessa vaihtelee tilanteen mukaan: esimerkiksi johonkin tiettyyn urheilulajiin keskittyvässä tutkimuksessa ei tekniikan osalta ole välttämättä tarpeen operoida muilla käsitteillä ja nimityksillä kuin mitä lajin harjoitteluyhteisössä on tapana käyttää. Esimerkkinä vaihtelevasta sanastosta mainittakoon taisteluasento, valmiusasento, varoasento ja otteluasento, jotka viittaavat kaikki oikeastaan samaan asiaan; erot syntyvät lähinnä siitä, minkä urheilulajin tai vastaavan yhteydessä kutakin nimitystä käytetään ja tietysti siitä, että mikään näistä funktioon liittyvistä käsitteistä ei oikeastaan määritä sitä, millaisesta asennosta motorisessa mielessä on kyse.

Kamppailutermityön suuntaviivoja

Termipankissa kamppailututkimuksen aihealueen alaluokat myötäilevät kamppailuntutkimuksen monialaisuutta: esimerkiksi sotatieteisiin liittyvällä lähitaistelulla on oma luokkansa kuten myös historiallisella kamppailuntutkimuksella. Sama käsite voi kuulua useampaan luokkaan, eivätkä luokat muodosta hierarkkisia järjestelmiä: ne auttavat tutkijaa löytämään tarvitsemansa, mutteivat pyri jäsentelemään tietoa universaalisessa mielessä.

Aseisiin ja varusteisiin liittyvän käsitteistön osalta on huomioitava se, että jotain tiettyä välinetyyppiä voi olla mahdoton määritellä tyhjentävästi sen muista erottavien piirteiden kautta. Kamppailuntutkimuksen kannalta pääpaino onkin sellaisissa yläkäsitteissä, jotka juontuvat kamppailullisesta funktiosta tai käytännöllisestä erityispiirteestä. Tilaa on toki myös yksittäisten asetyyppien nimityksille, vaikka niillä ei välttämättä ole vakiintuneen nimen lisäksi muuta erityispiirrettä kuin olla ollut olemassa tietyssä kulttuurillisessa kontekstissa tietyssä ajassa ja paikassa.

Tärkeää olisi, että kaikki tutkijat, joiden tutkimus käsittelee kamppailuntutkimuksellisia aiheita, hyödyntäisivät jo tehtyä termityötä. Tämän edellytyksenä tietysti on, että jo tehty termityö on sen verran laadukasta ja kattavaa, että tutkijat voivat hyödyntää sitä omassa työssään. Laadun ja kattavuuden takaa puolestaan se, että tutkijat osallistuvat siihen joko panostamalla käsitteenmäärittelyyn omassa tutkimustyössään ja tekemällä sitä näkyväksi tai peräti osallistumalla suoraan termityöhön Tieteen termipankissa. Kamppailuntutkimuksen asiantuntijaryhmään liittyminen ei edellytä “kamppailuntutkijan” omaksumista ensisijaiseksi identiteetikseen.

FM Antti Ijäs on väitöskirjatutkija ja Tieteen termipankin kamppailuntutkimuksen aihealueen koordinaattori.

Geologian aihealue kerrostuu käsite kerrallaan

Sedimenttikivikerroksia Grand Canyonissa. Kuva: dawn2dawn, Pixabay

 

Kirjoittanut Elina Lehtonen

Lähes 100 vuotta sitten amerikkalainen geologi Chester K. Wentworth aloitti tieteellisen artikkelinsa toteamalla ”In no other science does the problem of terminology present so many difficulties as in geology” (Wentworth 1922), jonka voisi suomentaa esimerkiksi näin: ”Minkään muun tieteenlajin terminologiaan ei liity yhtä paljon vaikeuksia kuin geologian.”

Wentworth oli omissa tutkimuksissaan kohdannut haasteita sedimenttien luokittelun ja eri käsitteiden vaihtelevan käytön kanssa ja artikkelissaan hän esitti päivitettyä tapaa luokitella maa-aineksia. Luokittelu perustui sedimenttien sisältämien mineraali- ja kivilajikappaleiden, eli klastien, fysikaaliseen käyttäytymiseen geologisissa prosesseissa (Udden 1898, 1914).

Päivitetty luokitus perustui klastien kokoon niiden koostumuksen sijasta, ja tämä ei ainoastaan yksinkertaistanut sedimenttien luokittelua, mutta antoi tietoa myös sedimenttejä muodostavista geologisista prosesseista. Udden-Wentworth-luokituksena tunnettu menetelmä on edelleen käytössä klastisten sedimenttien luokituksen pohjana.

Geologisen termistön kompastuskiviä

Geologiaa on kaikkialla! Geologisen tutkimuksen historian aikana eri tutkijat ympäri maapalloa ovat saattaneet kuvata samanlaisia asioita ja ilmiöitä vaihtelevilla termeillä ja määritelmillä.

Tiedon yhtenäistämistä on alan sisällä tavoiteltu jo pitkään. Esimerkiksi vuonna 1878 Pariisissa järjestetyn ensimmäisen kansainvälisen geologisen kongressin yksi pääteemoista oli geologisissa kartoissa ja raporteissa käytetyn sanaston ja symbolien standardisoiminen (Ellenberger n.d.). Kokoukseen liittyi useita haasteita (kuten kansainvälisten osanottajien vähäinen lukumäärä), mutta yksi keskeinen saavutus oli kahden toimikunnan perustaminen standardisoimiseen tähtäävää työtä varten.

Nämä 1800-luvun lopulla perustetut toimikunnat ovat toimineet pohjana nykyään Kansainvälisen Geotieteiden Yhdistyksen (engl. The International Union of Geological Sciences, IUGS) alla toimiville instituutioille. Yhdistys on luonut esimerkiksi yhtenäisen ja kansainvälisen magmakivilajiluokituksen.

Riittääkö englanti tieteenalamme kieleksi?

Geologiassa, niin kuin monella muulla tieteenalalla, tieteessä ja tutkimuksessa aktiivisesti käytetty kieli Suomessa on yhä enenevässä määrin englanti, joka on yleistynyt myös opetuksessa. Suomessa tehdään kansainvälisesti merkittävää tieteellistä tutkimusta myös geotieteiden saralla ja tieteen edistymisen kannalta globaalisti käytetty yhteinen kieli on tärkeä.

Tästä huolimatta suomen kielen merkitystä tieteenalallamme ei tulisi unohtaa. ” – – termeihin kiteytyy kokonaisia tieteellisiä ajattelutapoja ja näkökulmia.”, kirjoittavat blogitekstissään Tieteen termipankin johtaja Tiina Onikki-Rantajääskö ja tutkimuskoordinaattori Johanna Enqvist. Käsitteiden määrittely ja selkeät, vakiintuneet käännösvastineet auttavat tieteen yleistajuistamisessa sekä tieteestä viestimisessä niin muiden tieteenalojen edustajille kuin päättäjillekin. Suomen kielen elinvoimaisuuden vaaliminen on koko tieteenalamme etu.

Geologista termityötä tehdään kansallisesti ja kansainvälisesti useassa eri instituutiossa, mutta työn pääkieli on nykyään englanti. Oman kokemukseni mukaan monien käsitteiden suomenkieliset vastineet eivät välttämättä ole helposti löydettävissä tai ne puuttuvat kokonaan.

Yhtenä tärkeänä tavoitteena suomenkielisessä termityössä näen sen, että geologian opetuksessa käytetyille keskeisille tieteellisille termeille löytyisi tulevaisuudessa ajantasaiset suomenkieliset vastineet ja määritelmät. Tähän Tieteen kansallinen termipankki on alustana erinomainen. Termipankista termit ja niiden määritelmät ovat helposti löydettävissä myös naapurialojen termityötä varten.

Termityö tieteenalasta riippumatta sisältää omat ongelmansa, mutta se on myös hyvin antoisaa. Wentworthin esittämän ajatuksen voi ymmärtää myös toiveikkaasti: geologian monimuotoisuus tarjoaa termityöhön äärettömiä mahdollisuuksia.

Termipankin geologisissa kerrostumissa yksittäinen termi ja sen määritelmä ovat arvokas osa kokonaisuutta, joka toivottavasti jatkaa täydentymistään alamme sisäisellä yhteistyöllä. Samalla tavalla kuin ympäristönmuutokset näkyvät sedimenteissä, tallentuvat termipankin kerrostumiin käsitteiden ja määritelmien muutokset ja historia. Tulevaisuudessa nämä arkistot voivat tarjota hedelmällisen aineiston myös tutkimukselle.

Yhteistyöllä eteenpäin

Geologian käsitteistön kehitys menee eteenpäin alan sisäisellä yhteistyöllä sekä termeistä ja niiden määritelmistä keskustelemalla. Myöskään Wentworth ei tehnyt työtään yksin. Kun idea luokituksen tekemisestä virisi, hän lähetti alustavan kyselyn termien määrityksestä useammalle kymmenelle kollegalleen. Saamiensa vastausten perusteella Wentworth työsti luokitustaan eteenpäin ja lähetti sen vielä kaksi kertaa eri geologeille kommentointia varten.

Tieteen termipankki toimii rajoitetun talkoistamisen periaatteella ja tieteenalan termistöä vievät eteenpäin alojen asiantuntijat. Käsitteiden yhteydessä olevat julkiset keskustelusivut mahdollistavat termeistä ja niiden määrityksistä keskustelemisen ja esimerkiksi sen pohtimisen, kuinka termi kääntyisi suomen kielelle. Kuka tahansa termipankkiin rekisteröitynyt käyttäjä voi osallistua keskusteluun.

Tieteelliset käsitteet kehittyvät tieteen edistyksen kanssa. Tiedon lisääntyessä ja tarkentuessa asioita on mahdollista arvioida uudelleen, luokitella ja mallintaa. Lisäksi vanhat mallit ja luokitukset saavat rinnalleen uusia. Esimerkiksi Udden-Wentworthin luokitusta on ehdotettu laajennettavaksi hyvin kookkaita klasteja sisältävien sedimenttien kohdalla (esim. Terry & Goff 2014). Tieteen termipankin käyttö on joustavaa ja käsitesivuille on mahdollista määritellä myös vanhentuneita termejä. Tämä tekee tieteenalamme kehityksen näkyväksi ja edistää tieteen kielen ajantasaistumista.

Loppuun lainaan soveltaen historian aihealueen koordinaattorin Jouko Nurmiaisen aikaisemmin Tieteen termipankin blogissa julkaistua blogikirjoitusta: ”Tämän lisäksi termipankki tarjoaa oman alansa terminologiasta kiinnostuneille geologeille erinomaisen kanavan vaikuttaa alansa sanaston ja kielen laajempaan ymmärtämiseen: kun tulet mukaan kirjoittamaan termisivuja tai keskustelemaan niiden sisällöstä, vaikutat suoraan siihen, miten tutkimusalasi termit suomeksi jatkossa ymmärretään ja mihin suuntaan geologia-alan suomen kieli jatkossa kehittyy.”

Elina Lehtonen

Kirjoittaja on filosofian tohtori Helsingin yliopistosta ja Tieteen termipankin geologian aihealueen koordinaattori.

Geologian aihealue Tieteen termipankissa käynnistyi syksyllä 2018 ja termistön kokoaminen jatkuu edelleen Kordelinin säätiön tuella. Geologian aihealueen päivitystä tukee myös Suomen Geologinen Seura (SGS).

Lisätietoa:

Geologi-lehdessä julkaistu tiivistys Tieteen Termipankista ja geologian aihealueesta (pdf-tiedosto).

Geologian aihealue Tieteen kansallisessa termipankissa.

Viitteet:

Ellenberger, F. n.d. The First International Geological Congress (1878). Artikkeli haettu IUGS:n kotisivuilta, luettu 20.8.2019.

Terry, J.P. & Goff, J. 2014. Megaclasts: Proposed Revised Nomenclature at the Coarse End of the Udden-Wentworth Grain-Size Scale for Sedimentary Particles. Journal of Sedimentary Research 84, 192–197.

Udden, J. A. 1898. Mechanical Composition of Wind deposits. Augustana Library Publication vol. 1.

Udden, J.A. 1914. Mechanical Composition of Clastic Sediments. Bulletin of the Geological Society of America, vol. 25 pp. 655–744.

Wentworth, C. K. 1922. A Scale of Grades and Class Terms for Clastic Sediments. Journal of Geology vol. 30 pp. 377–392.

Hitaan arkeologian konferenssi ja käsitteet – Theoretical Archaeology Group 2019, 3.–5.5. Syracuse (NY)

Osallistuin toukokuussa Syracusen yliopistossa järjestettyyn teoreettisen arkeologian konferenssiin (TAG2019), jonka teemana oli “hidas arkeologia” (“slow archaeology”). Tiivistän seuraavassa tapahtuman herättämiä ajatuksia ja tunnelmia sekä oman esitelmäni pääkohtia. Näkökulmani kiinnittyy käsitteisiin, joita tarkastelin myös omassa puheenvuorossani.

Syracusen yliopiston kampusaluetta (kuva: Johanna Enqvist).

 

Hidasta arkeologiaa

Konferenssin teemaksi valittu “hidas arkeologia” liittyy laajempaan, tieteen “hidastamista” ajavaan ajattelutapaan. Hitauden ihanne muodostaa vastavoiman tehostamista, tuottavuutta ja kilpailua korostavien vaateiden puristuksessa tuotettavaan “nopeaan tieteeseen”. Alati kiihtyvän tahdin lisäksi “nopean tieteen” teknokraattisuuden ja datakeskeisyyden on katsottu vieraannuttavan tutkimusta yhteiskunnasta ja yhteisöistä, joita tutkimuksen on tarkoitus tarkastella ja palvella. 

Yksi “hitaan tieteen” avainteksteistä on tieteenfilosofi Isabelle Stengersin (2018) “Another Science is Possible: A Manifesto for Slow Science” (ks. esim. Philip Conwayn perusteellinen arvio Society + Space -sivustolta), joka löytyi luonnollisesti myös konferenssin järjestäjien kokoamalta lukulistalta.

Kävin ennen konferenssia läpi annettua taustakirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli valottaa järjestäjien tulkintaa “hitaudesta”, erityisesti arkeologian kannalta. Kokosin tämän perusteella avainsanoja, joiden kautta yritin hahmottaa “hitaan arkeologian” olemusta. Sitä luonnehtivat muun muassa seuraavat, laaja-alaisiin ja monimerkityksiin käsitteisiin viittaavat iskusanat: uusmaterialismi, posthumanismi, antroposeeni, bio- ja etnoarkeologia, feministinen kritiikki, dekolonisaatio sekä etiikka, yhteisöllisyys, yhteistyö ja osallisuus (nimenomaan tieteellisen tiedon tuottamisessa). 

Tiedonmuodostukseen liittyvät emansipatoriset intressit, kiinnostus vallan ja tiedon väliseen kytkökseen sekä tieteellisen tiedon yhteiskunnallisiin ja poliittisiin seurauksiin yhdistävät nähdäkseni “hidasta arkeologiaa” sekä omaa väitöstutkimustani kehystänyttä kriittisen perinnöntutkimuksen suuntausta. Yhteistä on myös pyrkimys yhdistellä erilaisia näkökulmia ja käsittelytapoja, ylittää yhtäältä tieteenalojen, mutta toisaalta myös tieteen ja taiteen välisiä raja-aitoja.

Kantavana ajatuksena on niin ikään korostaa ihmisten ja “toislajisten” eläinten asemaa sekä elonkirjon ja koko maapallon tulevaisuutta koskevan eettisen punninnan, sosiaalisten suhteiden, yhteistyön, yhteisöllisyyden ja inklusiivisuuden merkitystä sekä tiedeyhteisön sisällä että suhteessa muuhun yhteiskuntaan ja sen yhteisöihin. 

Konferenssin teema, kuten teoreettinen painotuskin, välittyi vaihtelevasti mukana olleista sessioista ja esitelmistä. Osa esitelmistä keskittyi “perinteiseen tyyliin” arkeologisten tapaustutkimusten ja aineistojen esittelyyn, jolloin yhteys teemaan tai teoreettiseen ajatteluun ja jäsentelyyn jäi ohueksi. Parhaimmillaan konferenssi tarjosi kuitenkin inspiroivia näkökulmia ja muistutuksen siitä, että myös arkeologian käsite on avoin erilaisille tulkinnoille, dynaaminen ja muuttuva. Tämän voi todeta pelkästään selaamalla ohjelmaa, joka on abstrakteineen avoimesti ladattavissa konferenssin verkkosivuilta.

Käsitteet arkeologisena perintönä

Pidin oman esitelmäni sessiossa, jonka aiheen olimme otsikkoa (“Destabilising the Archaeological – Emergent Heritage in Slow Motion”) myöten muotoilleet tarkoituksellisen väljästi yhdessä muiden puhujien Visa Immosen, Marko Marilan ja Anna Sivulan kanssa. Lähtökohtanamme oli ajatus (arkeologisesta) perinnöstä pitkäkestoisena tekemisenä, samaan aikaan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen venyvänä loputtomana jatkumona. Perintö kietoo yhteen merkityksiä ja materiaa “perinnöllistäen” jatkuvasti uudenlaisia olioita ja ilmiöitä – tuottaen “emergenttiä perintöä”. Kysyimme, kuinka arkeologista perintöä voisi tutkia ja lähestyä tai kuinka “arkeologinen” ylipäätään määrittyy tämänkaltaisen käsitteellistyksen valossa.

Esitelmäni “Caring for concepts as archaeological heritage” rakentui analogialle, jossa rinnastin tieteellisen tiedon tuottamisen ylisukupolviseen perintöprosessiin sekä tieteelliset käsitteet tämän perintöprosessin kiinnekohtina ja kiteytyminä arkeologiseen perintöön. Rinnastus vinkkaa tietysti kohti Michel Foucault’n kehittelemää tiedon arkeologiaa ja genealogista metodia, mutta asetelman taustalla vaikuttavat myös Karen Baradin näkemykset käsitteiden/diskurssien/merkitysten ja materiaalisen maailman yhteenkietoutuneesta ja jakamattomasta olemuksesta. Baradin piti itse asiassa olla yksi konferenssin keynote-puhujista, mutta pettymyksekseni hän perui osallistumisensa.

En voi toisaalta yhtyä Baradin ja muiden nk. materiaalisen käänteen “kannattajien” (myös tässä konferenssissa toistettuun) väitteeseen siitä, että materiaalisuus olisi nk. kielellisen käänteen piirissä sivuutettu merkityksettömänä. Esimerkiksi kriittisen diskurssintutkimuksen, sosiokognitiivisen terminologian tai kognitiivisen metaforiateorian näkökulmista käsitteet ja diskurssit eivät ole pelkästään kielellisiä tai mentaalisia ilmiöitä, vaan niillä on myös kehollisuuteemme ja havaintokykyymme kytkeytyvä aineellinen, tilallinen ja kokemuksellinen tasonsa. 

Keskeinen, omaa tutkimusnäkökulmaani kehystävä kysymys onkin, kuinka merkitykset, käsitteet ja diskurssit kehkeytyvät ja ilmentyvät erilaisten kehollisten käytänteiden, visualisointien, fyysisten rakenteiden, esineiden tai teknologioiden kautta. 

Arkeologiassa tämä kytkeytyy yhtäältä aineiston keruun ominaislaatuun moniulotteisesti aineellisena kamppailuna, lihasvoimaa ja ihmisten fyysistä työtä – verta, hikeä ja kyyneleitä – vaativana tapana tehdä. Toisaalta tieteellisten käsitteiden muotoutuminen ihmisten sekä erilaisten teknisten apuvälineiden, analyysi- ja kuvantamismenetelmien välisenä vuorovaikutuksena liittyy nykyarkeologiaa määrittävään jännitteeseen luonnontieteellisesti ja humanistisesti painottuneiden tutkimusotteiden välillä.

Teoria on ymmärrettävissä käsitejärjestelmänä ja käsitteet siten avaimina teoreettiseen keskusteluun, jonka avulla tieteenalan sisäisiä jännitteitä on mahdollista purkaa ja analysoida. Juuri tästä syystä käsitteet vaativat perinnön tavoin aktiivista huomiota ja vaalimista. 

Concepts, I found over the years, are the sites of debate, awareness of difference, and tentative exchange (Bal 2002: 11).

Hedelmällinen tieteidenvälinen keskustelu, uudenlaisten tutkimuskehysten ja – ongelmien tuottaminen niin arkeologiassa kuin perinnöntutkimuksessakin edellyttää niin ikään käsitteillä luokiteltujen maailmojen avaamista, erottavien ja yhdistävien kiinnekohtien löytämistä. Helsingin yliopiston tuoretta kunniatohtoria Mieke Balia lainatakseni: käsitteet eivät ole tieteidenvälisen tutkimuksen “selkäranka” siksi, että niiden merkitykset olisivat itsestäänselviä ja samoja kaikille, vaan nimenomaan siksi että ne eivät ole.

Termipankin ilosanoma leviää (kuva: Visa Immonen).

Tieteen termipankki tarjoaa tieteellisiä käsitteitä koskevan tiedon lisäksi alustan käsitteistä ja niiden merkityksistä käytäville neuvotteluille. Esittelin termipankin myös konkreettisena esimerkkinä uudenlaisesta, tietyssä mielessä “ikuisesta” projektista, jota tiedeyhteisö toteuttaa monititieteisenä ja toivottavasti ylisukupolvisena kollektiivina.

 

 

Ristiriitaisia tunteita ja todellisuuksia

Kävin kuuntelemassa myös muita sessioita, jotka käsittelivät tavalla tai toisella kielen, käsitteiden ja materiaalisuuden suhdetta, kuten Þóra Pétursdóttirin ja Geneviéve Godinin luotsaama “At the Pace of Things? Archaeology in the Anthropocene”. Session lähtökohtana oli sen itsestäänselvyyden tunnustaminen, että (arkeologisessa) tutkimuksessa myös materiaalisuuden ja esineiden merkityksellisyyttä lähestytään ja välitetään pääasiassa kielen avulla. Tästä johdettu kysymys kuului, kuinka kieli onnistuu kuvaamaan aineellisuuden ja esineiden erityislaatua, niiden “hitaan” kommunikointitavan “toiseutta”.

Olin aistivinani session taustalla näkemyksen siitä, että aihe vaatisi tietynlaisia retorisia keinoja, poeettisuutta ja affektiivisesti ilmaisuvoimaisen kielen kehittämistä. Teema kytkeytyy tätä kautta laajempaan julkiseen keskusteluun siitä, millaisin termein esimerkiksi ilmastonmuutoksesta/ ilmastokriisistä tulisi kertoa (ks. The Guardianin artikkeli: “Why the Guardian is changing the language it uses about the environment”). 

Session otsikkoonkin nostetulla antroposeenilla on luonnontieteiden puolella toistaiseksi vakiintumaton ja suppea merkityksensä nykyhetkeen ulottuvana geologisena epookkina. Ihmistieteissä ja taiteessa käsite näyttäytyy ennemminkin merkkinä tai retorisena viittauksena, jota ympäröi tietynlaista estetiikkaa ja fraaseja toistava diskurssi – ja jota session esitelmätkin edustivat.

Keskusteluosiossa yleisöstä esitetyissä kommenteissa myös kritisoitiin antroposeenin käsitteellistä tyhjyyttä tai merkityksen typistämistä tässä käyttöyhteydessä. Antroposeenin voi ehkä retorisena koristeena lukea osaksi ympäristötuhon ja -kriisin estetiikkaa, jota session esitelmissä nähdyt, merten muoviroskaa ja teollisia raunioita esittävät, sinänsä upeat valokuvat välittivät. 

Ihmisen ajan ja kestämättömän elämäntapamme estetisoitu kritiikki sekä koko tilanne muistuttivat epämiellyttävästi akateemisen maailman käytäntöjen ja ihanteiden perustavanlaatuisesta ristiriidasta. Lentelemme ilmeisesti jatkossakin yhdessä ympäri maailman taivastelemaan sitä, kuinka nykyinen elämäntyyli ei voi jatkua. 

Ensivisiittiini Yhdysvalloissa tiivistyi muutaman päivän aikana myös häivähdys niistä monista yhteiskunnallisista todellisuuksista, joita tutkijoiden voi olla vaikea tavoittaa ja ymmärtää omissa kuplissaan. Myös akateemisen maailman vuosisatainen eriarvoisuus on edelleen kiistatonta ja valitettavaa todellisuutta, joka meidän on yhteisönä käsiteltävä. Ja toisaalta akateemisessakin yhteisössä inklusiisivuus voi pelkistyä päälleliimatuksi retoriikaksi ja vähemmistöjen näennäiseksi huomioinniksi eli nk. tokenismiksi.  

Kristoffer Kolumbuksen patsas (kuva: Johanna Enqvist).

Syracusen yliopiston politiikkaan kuuluu tuoda esiin alueen alkuperäiskansan ensisijaisuus ja omistajuus suhteessa heidän jälkeensä tulleisiin Pohjois-Amerikan asuttajiin. Käytännössä monien esitelmien alussa kuultiin siis lausunto, jossa muistutettiin, että olimme Odondaga-kansan ikiaikaisilla mailla. Kivenheiton päässä yliopistolta kohtasimme sen sijaan toisenlaista maailmankuvaa edustavan patsaan, jonka Syracusen italialaisyhteisö on pystyttänyt Kristoffer Kolumbuksen muistoksi. 

 

Kiitokset

Lopuksi vielä lämpimät kiitokset matkakumppaneilleni Annalle, Markolle ja Visalle: tämän(kin) konferenssin anti olisi jäänyt huomattavasti ohuemmaksi ilman yhteisiä puintihetkiä, teidän seuraanne, kommenttejanne ja näkemyksiänne. Yhdessä ihmetteleminen, herkkyys erilaisille näkökulmille ja tavoille katsoa maailmaa on itselleni tieteenteon oleellisinta ja antoisinta ydintä. Tämä on ymmärtääkseni myös yksi hitaan tieteen ihanteista ja linjassa – ystävääni ja kollegaani Markoa lainatakseni – sen keskeisimmän arvon eli pyyteettömän tiedon rakastamisen kanssa. Näin määritellyt “hitaan tieteen” peruselementit kannattelevat myös Tieteen termipankin kaltaisia hankkeita.

 

Viitteet

Bal, Mieke (2002). Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide. Toronto: University of Toronto Press.

Kommentti Tieteen termipankin uusien aihealueiden julkistamistilaisuuden paneelikeskusteluun 23.1.2019

Kirjoittajat: Maj-Lis Aaltonen & Liisa Siipilehto

Me allekirjoittaneet panemme ilolla merkille Tieteen termipankin uusien aihealueiden julkistamistilaisuuden. Haluamme tällä kannanotolla antaa panoksemme tilaisuutenne aktivoimaan keskusteluun. Olemme huojentuneita siitä, että kannanottoja suomenkielisen tutkimuksen terminologian puolesta alkaa kuulua yhä useammin. Jaamme huolenne suomenkielisen termistön kuihtumisesta sillä kokemuksella, johon olemme törmänneet tutkimuksen tietoresurssien parissa työskennellessämme usean vuosikymmenen ajan ja erityisesti työ luonnonvara-alan tutkimushankekuvausten verkkohakemiston Hankehaavin, www.hankehaavi.fi, tuotannossa vuodesta 2008 lähtien.

Hankehaavin tavoitteena on tuoda tutkimustietoa helposti ja kätevästi tiedontarvitsijoiden ulottuville hankekuvauksina, joissa kerrotaan suomenkielellä käynnissä olevien ja päättyneitten tutkimushankkeiden perustiedot (hankkeen nimi, vaihe, kesto, vastuuhenkilö organisaatiossa, tiivistelmä, asiasanat, yhteistyötahot, rahoittajat).

Hankekuvaukset ovat tärkeitä erityisesti uusimman tutkimuksen tiedonlähteinä. Hankekuvaus tehdään jo tutkimuksen aloitusvaiheessa ennen kuin mitään on vielä edes julkaistu. Hanketieto on parhaimmillaan kattava ja aikaa kestävä kuvaus tutkimuksen kohteesta, lähestymiskulmasta ja ongelmaratkaisusta. Yhdentoista vuoden aikana Hankehaaviin on kertynyt yli 9000 tutkimushankekuvausta luonnonvara-alan keskeisistä tutkimusorganisaatioista. Hankehaavin ytimessä ovat julkisin varoin rahoitetut tutkimushankkeet. Hankehaavin tuottaa maa- ja metsätalousministeriön tieto- ja tutkimustoimiala.

Hankehaavissa suomenkielisyys on ollut johtava periaate alusta lähtien. Suomenkielisten hankekuvausten saaminen tiedontuottajilta asiasanoineen ei ole ollut koskaan itsestäänselvyys, eikä se ole sitä edelleenkään. Organisaatioiden sisällä on voinut olla ristivetoa siitä, millä kielellä tietoa pitäisi tarjota. Viestintäväki on kiitellyt Hankehaavia tutkimustiedon saatavuuden ja tutkimuksen näkyvyyden parantamisessa. Tästä huolimatta viestinnän asiantuntijat eivät ole aina voineet voineet vaikuttaa hanketiedon tuottamiseen omassa organisaatiossaan. Tietojärjestelmien teknisiin rajoituksiin on törmätty, mutta yhtä lailla tutkimusjohto on voinut ohjeistaa ainoaksi tutkimuskieleksi englannin. Vuosien varrella on käynyt myös niin, että organisaatiouudistuksissa ja tietojärjestelmien vaihdoksissa suomenkielisyys on jäänyt toiseksi englanninkielisyyden voittaessa.

Sitkeää palopuhetta suomenkielisyyden ja asiasanojen puolesta on tarvittu ja tarvitaan edelleen. Ja siinä meitä auttavat nämä julkiset laajemmat kannanotot!

Kannanottona ehdotamme, että kaikkien tutkimustiedon tuottamisessa olevien osapuolten tulee kohentaa suomen kielen asemaa seuraavasti:

  • rahoittajien pitää edellyttää, että rahoituksen saaneista tutkimuksista tehdään suomenkieliset kuvaukset sisällönkuvauksineen (asiasanat, tiivistelmä, mahdolliset luokittelut), vaikka koko julkaisutuotanto olisikin muun kielistä; rahoittajan ääntä kuunnellaan!
  • tutkimusorganisaatioiden tutkimusjohdon pitää huolehtia, että organisaation omissa tutkimustietojärjestelmissä on sekä suomenkieliset että kansainväliset näkökulmat toteutettuina; tutkimusjohto luo linjat talon tavoille!
  • tutkimusviestinnän väen pitää osaltaan kantaa huolta siitä, että organisaatiossa tuotetaan ja jaetaan suomenkielistä tietomateriaalia uutisten lisäksi myös pitemmän aikavälin tarpeisiin; viestintäväellä on yhteys tiedon loppukäyttäjiin!
  • tutkimustietopalvelun väen pitää huolehtia siitä, että sisällönkuvailuun on käytettävissä suomenkieliset sanastot, termipankit ja/tai ontologiat ja tutkijoita opastetaan myös näiden työkalujen hyödyntämiseen. Tutkijoiden tuottamasta tiedosta tuotetaan kuvailuun kannustavia tietopalveluja; tietoasiantuntijat voivat ohjata organisaatioidensa tietovirtoja!
  • tutkimustietojärjestelmien suunnittelijoiden ja pääkäyttäjien pitää huolehtia siitä, että tietojärjestelmissä on paikat ja jakelutavat sekä suomenkieliselle että kansainväliselle kuvailulle – tekniset esteet eivät voi enää tänä päivänä olla syy suomenkielisten kuvausten ja sisällönkuvailujen sivuuttamiseen; tekniikka on parhaimmillaan silloin, kun se palvelee asiakkaitaan ja teroittaa työkalujaan näiden käyttöön!
  • tutkijan pitää nähdä oma vastuunsa kansallisen tutkimustietovarannon tuottajana ja osallistua alansa termistön tuottamiseen, vakiinnuttamiseen ja käyttöön; tutkija saa rahoituksen, jota vastaan hän lupaa tuottaa tietoa!

Luonnonvara-ala on yhä kasvavan yhteiskunnallisen ja monitieteisen kiinnostuksen kohteena, koska ilmastonmuutos, energiantuotannon ja teknologian kehitys, ruoantuotannon määrään, laatuun ja ympäristöön kohdistuvat asiat tulevat yhä tärkeämmiksi. Ratkaisuja ongelmiin haetaan ja tarvitaan nopeasti, ja ratkaisuvaihtoehtoja joudutaan pohtimaan yhä tarkemmin päätöksenteossa monilla tasoilla. Sujuva tutkimustiedon välitys on avainasemassa. Suomalainen tutkimus on monella alalla kansainvälistä ja korkeatasoista – miksi se ei haluaisi näyttäytyä sellaisena suomenkielisenäkin?

Maj-Lis Aaltonen, toimitusjohtaja, informaatikko, MI Tietorakenteet Oy

Liisa Siipilehto, tietoasiantuntija, Helsingin yliopiston kirjasto

Historian termejä ja termien historiaa – Tieteen termipankin historian aihealuetta rakentamassa

Kirjoittanut Jouko Nurmiainen

Maailma muuttuu, ja niin muuttuvat ihmiset ja heidän yhteiskuntansa ja kulttuurinsakin. Yhtä lailla jatkuvassa, mutta vailla alkua tai lopullista päämäärää olevassa muutoksessa ovat myös ihmisten ajatteluunsa ja kommunikaatioonsa käyttämät kielet ja niiden termit ja käsitteet. Historiantutkimus ja -kirjoitus ovat oppialoja, joiden kiinnostuksen kohteina on nimenomaan tämä ihmiskulttuurien ajallinen jatkumo, erityisesti sikäli kuin siitä voidaan saada tietoa kirjallisten tai ylipäänsä kielellisten lähteiden perusteella. Näin ollen sekä historioitsijoita että heidän teostensa lukijoita kiinnostaa jo lähtökohtaisesti sekä se, mitä menneisyyden tapahtumista on ihmisten käyttämillä kielillä kerrottu ja kirjoitettu, että se, mitä nämä kertomukset oikeasti tarkoittavat.

Varsin useinhan on niin, että vanhaa kieltä lukiessa erityisesti vähänkään abstraktimmat käsitteet alkavat saada yllättävänkin vierailta tuntuvia sanallisia asuja, vaikka käytetty kieli periaatteessa olisi hyvinkin tuttua, jopa lukijan omaa äidinkieltä. Samalla jotkut sanat vaikuttavat tutuilta ja turvallisilta, mutta niiden käyttöyhteys on sittenkin nykylukijasta erikoinen ja yllättävä – eli niiden merkitys onkin ajan myötä muuttunut. Nämä jokaisen vähänkään vanhempia aikoja tutkivan historioitsijan ainakin jossain määrin jakamat havainnot ovat kaiken käsitehistoriallisen tutkimuksen ja tiedonintressin perusta. Käsitehistoriassa kiinnostutaan juuri siitä muutoksesta, jonka kohteina ajattelumme abstraktit apuvälineet, käsitteet, eräänlaiset kielelliset merkitystiivistymät, ovat kielen ja kielenkäyttäjiä ympäröivän yhteiskunnan vuorovaikutuksessa ja kehitysprosesseissa. Yhteiskunnalliset muutokset ja ylipäänsä innovaatiot tuottavat uusia käsitteitä ja vanhoille käsitteille uusia merkityksiä, ja samalla ajattelulle itsessään ja yhteiskunnallis-kulttuuristen prosessien kuvaamiselle syntyy uusia kielellisiä välineitä.

Kielen ja sitä käyttävän kulttuurin tai sivilisaation suhde sekä historiallisena että elävänä kokonaisuutena onkin suorastaan loputtoman täynnä mitä moninaisimpia, myös historiallisesti kiinnostavia kysymyksenasetteluja. Samalla käsitehistoriallisen näkökulman huomioiminen voi vielä entisestään avartaa, laajentaa ja syventää myös muiden tieteenalojen terminologiaa ja sanastoa koskevaa tutkimusta. Tieteen termipankin tarjoama, luontevasti aivan valtavan moni- ja poikkitieteinen keskusteluympäristö luokin juuri meille historioitsijoille hedelmällisen pohjan sekä oman, historia-alan termipankkisisältömme laatimiselle että käsitehistoriallisen ulottuvuuden markkinoimiselle myös naapurialojemme termityöhön.

Historia, joka on parhaillaan liittymässä mukaan Tieteen termipankin oppi- ja tieteenalakaanoniin, on kuitenkin myös paljon muuta kuin käsitehistoriaa. Historia on yksi kaikkein tunnetuimmista, suosituimmista, perinteikkäimmistä ja yleistajuisimmista yliopistollisen opinharjoituksen aloista nykyisessä yhteiskunnassa, yksi harvoista yliopistotasolla opiskeltavista aloista, joita ainakin toistaiseksi opetetaan sellaisenaan myös peruskouluissa ja lukioissa. Historia kuuluu vuodesta toiseen kaikkein luetuimpiin ja seuratuimpiin akateemisiin oppialoihin tieto- ja tiedekirjallisuutta kuluttavan lukijakunnan piirissä. Lisäksi historioitsijoiden tieteelliset tutkimustulokset ovat kieleltään ja käsitteiltään yleensä siinä määrin selkeitä, että aihepiiristä kiinnostunut maallikkolukijakin saa niistä vaivatta selvää ilman erityistä oppialan omaan kielelliseen jargoniin syventymistä. Näin on siitäkin huolimatta, mitä totesin edellä käsitteiden ajallisista muutoksista: vaikka termit ja käsitteet ovat aina osa omaa aikaansa, tekstissä olevien vieraampien elementtien ymmärtämistä helpottaa se, missä kontekstissa niitä käytetään, ja samalla historioitsijan tehtävänä on tulkita mennyttä, tietystikin parhaansa mukaan rehellisesti ja menneisyydelle oikeutta tehden, omille aikalaislukijoilleen ymmärrettäviksi tarinoiksi. Historia on kollektiivinen muisti, ja historioitsijat ovat tämän muistin tulkkeja ja tarinallistajia, menneisyyden kertomusmuotoon pukijoita. Tässä muistitehtävässä ja ymmärtämisen prosesseissa historiallisista sanakirjoista, sanastoista ja käsiteluetteloista on sekä historiallisten tekstien kirjoittajille että niiden lukijoille suurta apua, ja tätäkin tehtävää myös Tieteen termipankki omalta, yhä merkittävämmältä osaltaan täyttää, jatkossa myös meille historioitsijoille.

Koko ajan päivitettävät ja laajennettavat Tieteen termipankin oppialakohtaiset aihealueet voivat parhaimmillaan olla portteja alojensa koko sivistykseen ja kieleen, ja aihealueilla olevat yksittäiset termisivut tarjoavat sivujen kirjoittajille mahdollisuuden laatia niistä portteja yksittäisten termien taustaan, historiaan, käännösvastineisiin, rinnakkaisiin merkityksiin ja lisätietokirjallisuuteen. Internetin maailmassa hypertekstilinkkien avulla pystytään hetkessä siirtymään yksittäisistä avainsanoista kokonaisiin tutkimuksellisiin maailmoihin tavalla, josta perinteisissä sanakirjoissa tai edes ensyklopedioissa ei voitu edes haaveilla.

Tieteen termipankista kehitetäänkin myös historian alalle vakaa ja luotettava, asiantuntijoiden tuottama ja ylläpitämä verkkoresurssi, josta jokainen suomenkielisistä historian termeistä kiinnostunut kansalainen voi käydä hakemassa tietoa. Olemme synnyttämässä Termipankin tieteenalojen perheeseen uutta jäsentä, sivustoa, jolla on merkitystä ja käyttöarvoa niin opiskelijoille ja opettajille kouluissa tai yliopistoissa, tutkijoille heidän tutkimustyössään tai journalisteille ja muille asiantuntijoille tai tiedonjanoisille.

Tämän lisäksi termipankki tarjoaa oman alansa terminologiasta kiinnostuneille ammattihistorioitsijoille erinomaisen kanavan vaikuttaa alansa sanaston ja kielen laajempaan ymmärtämiseen: kun tulet mukaan kirjoittamaan termisivuja tai keskustelemaan niiden sisällöstä, vaikutat suoraan siihen, miten tutkimusalasi termit suomeksi jatkossa ymmärretään ja mihin suuntaan historia-alan suomen kieli jatkossa kehittyy.

Jouko Nurmiainen
kirjoittaja on filosofian tohtori Helsingin yliopistosta ja Tieteen termipankin historian aihealueen koordinaattori

Historian aihealue Tieteen termipankissa käynnistyy Kordelinin säätiön sekä Ella ja Georg Ehrnroothin säätiön tuella, ja sitä on valmisteltu myös Koneen Säätiön monitieteiseen humanistiseen termityöhön myöntämän apurahan turvin. Historian aihealueen aloitteellinen taustayhteisö on Suomen Historiallinen Seura (SHS).

Monikielistä tieteen sanastoa kartutetaan Tieteen termipankissa

Helsingin Sanomat uutisoi (HS 26.10.) suomen kielen lautakunnan kannanotosta, joka nosti esiin vakavan huolen Suomen kansalliskielten roolista yhteiskunnassamme. Kannanotto asettuu osaksi jo pidempään jatkunutta kielipoliittista keskustelua, jota on käyty mm. HS:n sivuilla (HS 21.8. ja 25.8.). Oleellinen teema keskustelussa on kysymys suomen kielen asemasta tieteen kielenä – ja erityinen huolenaihe suomenkielisen tieteen sanaston puute aloilla, joilla tutkimus ja opetus tapahtuu englanniksi. HS on aikaisemmin perännyt tutkijoiden vastuunottoa tilanteesta (pääkirjoitus 25.8.2018).

Tieteen termipankki on tiedeyhteisön sisältä kumpuava pyrkimys tarjota tieteen sanastoa internetiin avoimesti saataville niin suomeksi, englanniksi kuin muillakin tarvittavilla kielillä. Tavoitteena on helpottaa eri kielten käyttöä tieteestä viestittäessä. Tiede on monikielistä, eikä suomen kielen kehittäminen tieteen kielenä ole ristiriidassa tieteen kansainvälisyyden kanssa, vaan näitä voidaan edistää rinta rinnan.

Tieteen termipankki pyrkii saamaan termityön ja käsiteanalyysin pariin kaikki Suomessa harjoitettavat tieteenalat. Vastuun termistön kehittämisestä ottavat kunkin alan tutkijat termipankin asiantuntijoina. Kukaan muu ei tätä voi heidän puolestaan hoitaa.
Mukana on tällä hetkellä noin 40 tieteenalaa tai erikoisalaa. Uusimpina tulokkaina termipankissa ovat aloittaneet geologia, historia ja taidehistoria Kordelinin säätiön Suurten kulttuurihankkeiden tuella.

Tieteen termipankki on kansainvälisestikin innovaatio yhdistäessään wikipohjaisuuden ja keskittymisen tieteen sanastoon. Wikipediasta se poikkeaa siinä, että tietoja voivat lisätä vain kunkin tieteenalan asiantuntijat rajoitetun talkoistamisen periaatteella. Termipankki tarjoaa tutkijoille alustan myös monitieteiseen termityöhön ja tieteidenväliseen keskusteluun. Se mahdollistaa laajemmankin käsitteisiin liittyvän tiedon tarjoamisen avoimesti kaikkien saataville.

Toivomme kaikkien tieteenalojen asiantuntijoiden heräävän kantamaan vastuuta oman alansa käsitteistön määrittelystä ja pätevien käännösvastineiden tarjoamisesta sekä tiedeyhteisön että yhteiskunnan hyödyksi. Tieteen termistö on keskeinen elementti suomen kielen säilyttämisessä elinvoimaisena tieteen kielenä, koska juuri termeihin kiteytyy kokonaisia tieteellisiä ajattelutapoja ja näkökulmia. Sen lisäksi tarvitaan tietysti tieteellistä ja yleistajuista keskustelua, jossa tieteellinen tieto tuodaan osaksi yhteiskunnan kehittämistä ja kaikkien kiinnostuneiden ulottuville.

Tiina Onikki-Rantajääskö
suomen kielen professori
Tieteen termipankin johtaja

Johanna Enqvist
Tieteen termipankin tutkimuskoordinaattori
Helsingin yliopisto

tieteentermipankki.fi

The Helsinki Term Bank for the Arts and Sciences (HTB)

The English name of Tieteen termipankki has changed. The new name, chosen by the steering group of the term bank is The Helsinki Term Bank for the Arts and Sciences (HTB). By the new name, we want to emphasize our readiness for international cooperation. We had also received some feedback about the old name The Bank of Finnish Terminology in Arts and Sciences. Besides the intended emphasis on the Finnish language, it could evoke a wrong idea of Finnish research having a terminology of its own. The Arts and Sciences are international in their essence. However, terminology is not always wholly harmonized between different languages and research cultures. The multilingual website of the HTB brings this to the fore.

It has also been proposed that we should call the website a term media rather than a term bank because it offers a platform for much more information and discussion than only terms and their equivalents. It is indeed possible and desirable to introduce the background of the terms in the concept pages: conceptual history, knowledge frames and the discourses where the term finds its proper context. It is in the hands of our experts, how much information they want to give in their terminological work. The content is created by niche-sourcing of the researchers in each field. Moreover, we welcome new volunteers!

The expert groups consist of researchers all over Finland at different universities and research institutes – and to a growing extent also internationally. Interdisciplinary and multilingual research groups can use the website in creating a terminological common ground for their joint approach ‒ just look at the field of Clean Energy Research as an example.

Thus the city name Helsinki refers only to the place where the infrastructure is coordinated. On the National Roadmap of Research Infrastructures the HTB is in cooperation with FIN-CLARIN. The title with the city name in it follows the example of many large international corpora or databases etc. (e.g. The Helsinki Corpus on English Texts, London–Lund Corpus of Spoken English). In addition to that, we hope that it brings a hint of “Helsinki spirit” in it – a willingness to constructive cooperation.