Kamppailuntutkimuksen termityön lähtölaukaus

Kirjoittanut Antti Ijäs

Alkuvuodesta alkaen Tieteen termipankissa on ollut uusi aihealue nimeltään kamppailuntutkimus. Kamppailuntutkimus on monitieteinen ala, jonka keskiössä on kamppailu laajasti ymmärrettynä sekä sen eri ilmenemismuotoihin vuorovaikutussuhteessa oleva aineellinen ja aineeton kulttuuri.

Kamppailuntutkimuksen kenttä

Nimityksenä kamppailuntutkimus on vähemmän kapea kuin sitä vastaavat martial arts studies ja Kampfkunstwissenschaft. Nimitys martial arts on alkujaan käännöslaina japanista ja on sellaisena viitannut japanilaisten sotataitojen kokonaisuuteen, vaikka termiä on sittemmin käytetty myös viitattaessa eurooppalaisiin kamppailutaitoihin, erityisesti Sydney Anglon vuonna 2000 ilmestyneessä monografiassa The Martial Arts of Renaissance Europe. Nykyään pyritään yleensä eri yhteyksissä erottamaan toisistaan kamppailu-urheilu ja “tositilanteisiin” valmistautuminen, vaikka näiden ero ei historiallisesti tai muutenkaan ole täysin selvärajainen.

On kuitenkin turha rajoittaa kattotermiä muodollisesti koskemaan vain tietynlaisia kamppailutietoon ja -taitoon liittyviä kulttuuri-ilmiöitä eli kamppailuaiheisia liikuntalajeja. Kamppailu on ilmiönä ihmisten (ja muunlajisten eläinten) vuorovaikutuksen muoto, joka kattaa laajasti ymmärrettynä muun muassa taistelemisen, ottelemisen, tappelemisen, hätävarjelun ja voimankäytön. Nämä eroavat toisistaan muun muassa niiden legitimiteetin, kulttuurisidonnaisuuden ja puhujan asenteen osalta. Kamppailu on kuitenkin vakiintunut suhteellisen neutraaliksi kattotermiksi, ja tässä mielessä suomenkielistä nimitystä kamppailuntutkimus voidaan varovasti pitää suorastaan ylivertaisena kansainvälisessä vertailussa.

Kuten todettua, kamppailun ja siihen liittyvien ilmiöiden tutkimus on tapahtunut monien eri alojen viitekehyksissä. Sellaiset kamppailuntutkimukseen keskittyvät tieteelliset aikakauslehdet kuin Martial Arts Studies ja Acta Periodica Duellatorum ovat vielä suhteellisen tuore ilmiö. Käytännössä esimerkiksi gladiaattorikisat ovat kiinnostaneet antiikintutkijoita, lähitaistelu sotatieteilijöitä, kaksintaistelut ja turnajaiset keski- ja uuden ajan historioitsijoita; kamppailu-urheilua koskevaa tutkimusta löytyy puolestaan liikunta- ja valmennustieteiden alalta, ja historiallinen kamppailukirjallisuus on kiinnostanut lähdeaineistona niin oikeushistorioitsijoita kuin yksittäisiä kirjallisuudentutkijoitakin. Kamppailuntutkimuksen nimeäminen yhtenäiseksi alaksi mahdollistaa ilmiötä koskevan käsitteistön yhtenäistämisen ja vähentää tarvetta keksiä pyörää jatkuvasti uudelleen.

Kaksintaistelu miehen ja naisen välillä kuvattuna käsin kirjoitetussa kamppailukirjassa 1400-luvulta. Julkaistu Nathanael Schlichtegrollin teoksessa Talhofer. Ein Beytrag zur Literatur der gerichtlichen Zweykæmpfe im Mittelalter (München 1817).

Kamppailutermistön lähteet

Kamppailuaiheiden tutkimuksen hajaannuksesta seuraa luonnollisesti se, että myös olemassa oleva termistö on hajaantunut eri aloille. Erityisesti aseiden osalta oma lukunsa on vanhempi antikvaarinen termistö, joka on toisinaan saanut innoituksensa morfologisille piirteille ajatelluista funktioista, mistä tunnetuin esimerkki lienee arkeologian veriura.

Toisin kuin arkeologiassa, historiallisen kamppailuntutkimuksen näkökulmasta ei välttämättä ole syytä käsitteellisesti erottaa toisistaan eri tikarityyppejä, vaan esimerkiksi jonkin kamppailukirjan voidaan katsoa käsittelevän yksinkertaisesti tikaria. Tutkimuksen päämääristä riippuen voi tietysti olla merkittävää, millaisesta tikarista tarkalleen ottaen on kyse, esimerkiksi kiinnitettäessä huomio kuvamuotoisiin alkuperäislähteisiin tai kamppailutekniikan välineeltä edellyttämiin erityispiirteisiin. Tällöin voidaan myös ajatella, että esinetyypeistä puhuttaessa siirrytään käyttämään arkeologista käsitteistöä. Rajat ovat onneksi sumeita.

Oman kysymyksensä on se, miten suhtautua enemmän tai vähemmän vakiintuneeseen termistöön, joka ei välttämättä ole erityisen johdonmukaista. Omat pulmansa aiheuttaa sekin, että esimerkiksi saksan Fechten ei eksplisiittisesti viittaa välineeseen, mutta suomen miekkailu viittaa. Muuten kuin miekkailun yhteydessä käännösvastineena on perinteisesti käytetty sanaa taistelu (esimerkiksi pistintaistelu). Nykyään taistelu viittaa lähinnä kamppailuun sodankäynnin osana.

Mainittakoon myös se, että kamppailun eri aloilla on paljon omaa erikoissanastoaan. Tällaisen sisäisen termistön käytettävyys tutkimuksessa vaihtelee tilanteen mukaan: esimerkiksi johonkin tiettyyn urheilulajiin keskittyvässä tutkimuksessa ei tekniikan osalta ole välttämättä tarpeen operoida muilla käsitteillä ja nimityksillä kuin mitä lajin harjoitteluyhteisössä on tapana käyttää. Esimerkkinä vaihtelevasta sanastosta mainittakoon taisteluasento, valmiusasento, varoasento ja otteluasento, jotka viittaavat kaikki oikeastaan samaan asiaan; erot syntyvät lähinnä siitä, minkä urheilulajin tai vastaavan yhteydessä kutakin nimitystä käytetään ja tietysti siitä, että mikään näistä funktioon liittyvistä käsitteistä ei oikeastaan määritä sitä, millaisesta asennosta motorisessa mielessä on kyse.

Kamppailutermityön suuntaviivoja

Termipankissa kamppailututkimuksen aihealueen alaluokat myötäilevät kamppailuntutkimuksen monialaisuutta: esimerkiksi sotatieteisiin liittyvällä lähitaistelulla on oma luokkansa kuten myös historiallisella kamppailuntutkimuksella. Sama käsite voi kuulua useampaan luokkaan, eivätkä luokat muodosta hierarkkisia järjestelmiä: ne auttavat tutkijaa löytämään tarvitsemansa, mutteivat pyri jäsentelemään tietoa universaalisessa mielessä.

Aseisiin ja varusteisiin liittyvän käsitteistön osalta on huomioitava se, että jotain tiettyä välinetyyppiä voi olla mahdoton määritellä tyhjentävästi sen muista erottavien piirteiden kautta. Kamppailuntutkimuksen kannalta pääpaino onkin sellaisissa yläkäsitteissä, jotka juontuvat kamppailullisesta funktiosta tai käytännöllisestä erityispiirteestä. Tilaa on toki myös yksittäisten asetyyppien nimityksille, vaikka niillä ei välttämättä ole vakiintuneen nimen lisäksi muuta erityispiirrettä kuin olla ollut olemassa tietyssä kulttuurillisessa kontekstissa tietyssä ajassa ja paikassa.

Tärkeää olisi, että kaikki tutkijat, joiden tutkimus käsittelee kamppailuntutkimuksellisia aiheita, hyödyntäisivät jo tehtyä termityötä. Tämän edellytyksenä tietysti on, että jo tehty termityö on sen verran laadukasta ja kattavaa, että tutkijat voivat hyödyntää sitä omassa työssään. Laadun ja kattavuuden takaa puolestaan se, että tutkijat osallistuvat siihen joko panostamalla käsitteenmäärittelyyn omassa tutkimustyössään ja tekemällä sitä näkyväksi tai peräti osallistumalla suoraan termityöhön Tieteen termipankissa. Kamppailuntutkimuksen asiantuntijaryhmään liittyminen ei edellytä “kamppailuntutkijan” omaksumista ensisijaiseksi identiteetikseen.

FM Antti Ijäs on väitöskirjatutkija ja Tieteen termipankin kamppailuntutkimuksen aihealueen koordinaattori.