Geologian aihealue kerrostuu käsite kerrallaan

Sedimenttikivikerroksia Grand Canyonissa. Kuva: dawn2dawn, Pixabay

 

Kirjoittanut Elina Lehtonen

Lähes 100 vuotta sitten amerikkalainen geologi Chester K. Wentworth aloitti tieteellisen artikkelinsa toteamalla ”In no other science does the problem of terminology present so many difficulties as in geology” (Wentworth 1922), jonka voisi suomentaa esimerkiksi näin: ”Minkään muun tieteenlajin terminologiaan ei liity yhtä paljon vaikeuksia kuin geologian.”

Wentworth oli omissa tutkimuksissaan kohdannut haasteita sedimenttien luokittelun ja eri käsitteiden vaihtelevan käytön kanssa ja artikkelissaan hän esitti päivitettyä tapaa luokitella maa-aineksia. Luokittelu perustui sedimenttien sisältämien mineraali- ja kivilajikappaleiden, eli klastien, fysikaaliseen käyttäytymiseen geologisissa prosesseissa (Udden 1898, 1914).

Päivitetty luokitus perustui klastien kokoon niiden koostumuksen sijasta, ja tämä ei ainoastaan yksinkertaistanut sedimenttien luokittelua, mutta antoi tietoa myös sedimenttejä muodostavista geologisista prosesseista. Udden-Wentworth-luokituksena tunnettu menetelmä on edelleen käytössä klastisten sedimenttien luokituksen pohjana.

Geologisen termistön kompastuskiviä

Geologiaa on kaikkialla! Geologisen tutkimuksen historian aikana eri tutkijat ympäri maapalloa ovat saattaneet kuvata samanlaisia asioita ja ilmiöitä vaihtelevilla termeillä ja määritelmillä.

Tiedon yhtenäistämistä on alan sisällä tavoiteltu jo pitkään. Esimerkiksi vuonna 1878 Pariisissa järjestetyn ensimmäisen kansainvälisen geologisen kongressin yksi pääteemoista oli geologisissa kartoissa ja raporteissa käytetyn sanaston ja symbolien standardisoiminen (Ellenberger n.d.). Kokoukseen liittyi useita haasteita (kuten kansainvälisten osanottajien vähäinen lukumäärä), mutta yksi keskeinen saavutus oli kahden toimikunnan perustaminen standardisoimiseen tähtäävää työtä varten.

Nämä 1800-luvun lopulla perustetut toimikunnat ovat toimineet pohjana nykyään Kansainvälisen Geotieteiden Yhdistyksen (engl. The International Union of Geological Sciences, IUGS) alla toimiville instituutioille. Yhdistys on luonut esimerkiksi yhtenäisen ja kansainvälisen magmakivilajiluokituksen.

Riittääkö englanti tieteenalamme kieleksi?

Geologiassa, niin kuin monella muulla tieteenalalla, tieteessä ja tutkimuksessa aktiivisesti käytetty kieli Suomessa on yhä enenevässä määrin englanti, joka on yleistynyt myös opetuksessa. Suomessa tehdään kansainvälisesti merkittävää tieteellistä tutkimusta myös geotieteiden saralla ja tieteen edistymisen kannalta globaalisti käytetty yhteinen kieli on tärkeä.

Tästä huolimatta suomen kielen merkitystä tieteenalallamme ei tulisi unohtaa. ” – – termeihin kiteytyy kokonaisia tieteellisiä ajattelutapoja ja näkökulmia.”, kirjoittavat blogitekstissään Tieteen termipankin johtaja Tiina Onikki-Rantajääskö ja tutkimuskoordinaattori Johanna Enqvist. Käsitteiden määrittely ja selkeät, vakiintuneet käännösvastineet auttavat tieteen yleistajuistamisessa sekä tieteestä viestimisessä niin muiden tieteenalojen edustajille kuin päättäjillekin. Suomen kielen elinvoimaisuuden vaaliminen on koko tieteenalamme etu.

Geologista termityötä tehdään kansallisesti ja kansainvälisesti useassa eri instituutiossa, mutta työn pääkieli on nykyään englanti. Oman kokemukseni mukaan monien käsitteiden suomenkieliset vastineet eivät välttämättä ole helposti löydettävissä tai ne puuttuvat kokonaan.

Yhtenä tärkeänä tavoitteena suomenkielisessä termityössä näen sen, että geologian opetuksessa käytetyille keskeisille tieteellisille termeille löytyisi tulevaisuudessa ajantasaiset suomenkieliset vastineet ja määritelmät. Tähän Tieteen kansallinen termipankki on alustana erinomainen. Termipankista termit ja niiden määritelmät ovat helposti löydettävissä myös naapurialojen termityötä varten.

Termityö tieteenalasta riippumatta sisältää omat ongelmansa, mutta se on myös hyvin antoisaa. Wentworthin esittämän ajatuksen voi ymmärtää myös toiveikkaasti: geologian monimuotoisuus tarjoaa termityöhön äärettömiä mahdollisuuksia.

Termipankin geologisissa kerrostumissa yksittäinen termi ja sen määritelmä ovat arvokas osa kokonaisuutta, joka toivottavasti jatkaa täydentymistään alamme sisäisellä yhteistyöllä. Samalla tavalla kuin ympäristönmuutokset näkyvät sedimenteissä, tallentuvat termipankin kerrostumiin käsitteiden ja määritelmien muutokset ja historia. Tulevaisuudessa nämä arkistot voivat tarjota hedelmällisen aineiston myös tutkimukselle.

Yhteistyöllä eteenpäin

Geologian käsitteistön kehitys menee eteenpäin alan sisäisellä yhteistyöllä sekä termeistä ja niiden määritelmistä keskustelemalla. Myöskään Wentworth ei tehnyt työtään yksin. Kun idea luokituksen tekemisestä virisi, hän lähetti alustavan kyselyn termien määrityksestä useammalle kymmenelle kollegalleen. Saamiensa vastausten perusteella Wentworth työsti luokitustaan eteenpäin ja lähetti sen vielä kaksi kertaa eri geologeille kommentointia varten.

Tieteen termipankki toimii rajoitetun talkoistamisen periaatteella ja tieteenalan termistöä vievät eteenpäin alojen asiantuntijat. Käsitteiden yhteydessä olevat julkiset keskustelusivut mahdollistavat termeistä ja niiden määrityksistä keskustelemisen ja esimerkiksi sen pohtimisen, kuinka termi kääntyisi suomen kielelle. Kuka tahansa termipankkiin rekisteröitynyt käyttäjä voi osallistua keskusteluun.

Tieteelliset käsitteet kehittyvät tieteen edistyksen kanssa. Tiedon lisääntyessä ja tarkentuessa asioita on mahdollista arvioida uudelleen, luokitella ja mallintaa. Lisäksi vanhat mallit ja luokitukset saavat rinnalleen uusia. Esimerkiksi Udden-Wentworthin luokitusta on ehdotettu laajennettavaksi hyvin kookkaita klasteja sisältävien sedimenttien kohdalla (esim. Terry & Goff 2014). Tieteen termipankin käyttö on joustavaa ja käsitesivuille on mahdollista määritellä myös vanhentuneita termejä. Tämä tekee tieteenalamme kehityksen näkyväksi ja edistää tieteen kielen ajantasaistumista.

Loppuun lainaan soveltaen historian aihealueen koordinaattorin Jouko Nurmiaisen aikaisemmin Tieteen termipankin blogissa julkaistua blogikirjoitusta: ”Tämän lisäksi termipankki tarjoaa oman alansa terminologiasta kiinnostuneille geologeille erinomaisen kanavan vaikuttaa alansa sanaston ja kielen laajempaan ymmärtämiseen: kun tulet mukaan kirjoittamaan termisivuja tai keskustelemaan niiden sisällöstä, vaikutat suoraan siihen, miten tutkimusalasi termit suomeksi jatkossa ymmärretään ja mihin suuntaan geologia-alan suomen kieli jatkossa kehittyy.”

Elina Lehtonen

Kirjoittaja on filosofian tohtori Helsingin yliopistosta ja Tieteen termipankin geologian aihealueen koordinaattori.

Geologian aihealue Tieteen termipankissa käynnistyi syksyllä 2018 ja termistön kokoaminen jatkuu edelleen Kordelinin säätiön tuella. Geologian aihealueen päivitystä tukee myös Suomen Geologinen Seura (SGS).

Lisätietoa:

Geologi-lehdessä julkaistu tiivistys Tieteen Termipankista ja geologian aihealueesta (pdf-tiedosto).

Geologian aihealue Tieteen kansallisessa termipankissa.

Viitteet:

Ellenberger, F. n.d. The First International Geological Congress (1878). Artikkeli haettu IUGS:n kotisivuilta, luettu 20.8.2019.

Terry, J.P. & Goff, J. 2014. Megaclasts: Proposed Revised Nomenclature at the Coarse End of the Udden-Wentworth Grain-Size Scale for Sedimentary Particles. Journal of Sedimentary Research 84, 192–197.

Udden, J. A. 1898. Mechanical Composition of Wind deposits. Augustana Library Publication vol. 1.

Udden, J.A. 1914. Mechanical Composition of Clastic Sediments. Bulletin of the Geological Society of America, vol. 25 pp. 655–744.

Wentworth, C. K. 1922. A Scale of Grades and Class Terms for Clastic Sediments. Journal of Geology vol. 30 pp. 377–392.

Hitaan arkeologian konferenssi ja käsitteet – Theoretical Archaeology Group 2019, 3.–5.5. Syracuse (NY)

Osallistuin toukokuussa Syracusen yliopistossa järjestettyyn teoreettisen arkeologian konferenssiin (TAG2019), jonka teemana oli “hidas arkeologia” (“slow archaeology”). Tiivistän seuraavassa tapahtuman herättämiä ajatuksia ja tunnelmia sekä oman esitelmäni pääkohtia. Näkökulmani kiinnittyy käsitteisiin, joita tarkastelin myös omassa puheenvuorossani.

Syracusen yliopiston kampusaluetta (kuva: Johanna Enqvist).

 

Hidasta arkeologiaa

Konferenssin teemaksi valittu “hidas arkeologia” liittyy laajempaan, tieteen “hidastamista” ajavaan ajattelutapaan. Hitauden ihanne muodostaa vastavoiman tehostamista, tuottavuutta ja kilpailua korostavien vaateiden puristuksessa tuotettavaan “nopeaan tieteeseen”. Alati kiihtyvän tahdin lisäksi “nopean tieteen” teknokraattisuuden ja datakeskeisyyden on katsottu vieraannuttavan tutkimusta yhteiskunnasta ja yhteisöistä, joita tutkimuksen on tarkoitus tarkastella ja palvella. 

Yksi “hitaan tieteen” avainteksteistä on tieteenfilosofi Isabelle Stengersin (2018) “Another Science is Possible: A Manifesto for Slow Science” (ks. esim. Philip Conwayn perusteellinen arvio Society + Space -sivustolta), joka löytyi luonnollisesti myös konferenssin järjestäjien kokoamalta lukulistalta.

Kävin ennen konferenssia läpi annettua taustakirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli valottaa järjestäjien tulkintaa “hitaudesta”, erityisesti arkeologian kannalta. Kokosin tämän perusteella avainsanoja, joiden kautta yritin hahmottaa “hitaan arkeologian” olemusta. Sitä luonnehtivat muun muassa seuraavat, laaja-alaisiin ja monimerkityksiin käsitteisiin viittaavat iskusanat: uusmaterialismi, posthumanismi, antroposeeni, bio- ja etnoarkeologia, feministinen kritiikki, dekolonisaatio sekä etiikka, yhteisöllisyys, yhteistyö ja osallisuus (nimenomaan tieteellisen tiedon tuottamisessa). 

Tiedonmuodostukseen liittyvät emansipatoriset intressit, kiinnostus vallan ja tiedon väliseen kytkökseen sekä tieteellisen tiedon yhteiskunnallisiin ja poliittisiin seurauksiin yhdistävät nähdäkseni “hidasta arkeologiaa” sekä omaa väitöstutkimustani kehystänyttä kriittisen perinnöntutkimuksen suuntausta. Yhteistä on myös pyrkimys yhdistellä erilaisia näkökulmia ja käsittelytapoja, ylittää yhtäältä tieteenalojen, mutta toisaalta myös tieteen ja taiteen välisiä raja-aitoja.

Kantavana ajatuksena on niin ikään korostaa ihmisten ja “toislajisten” eläinten asemaa sekä elonkirjon ja koko maapallon tulevaisuutta koskevan eettisen punninnan, sosiaalisten suhteiden, yhteistyön, yhteisöllisyyden ja inklusiivisuuden merkitystä sekä tiedeyhteisön sisällä että suhteessa muuhun yhteiskuntaan ja sen yhteisöihin. 

Konferenssin teema, kuten teoreettinen painotuskin, välittyi vaihtelevasti mukana olleista sessioista ja esitelmistä. Osa esitelmistä keskittyi “perinteiseen tyyliin” arkeologisten tapaustutkimusten ja aineistojen esittelyyn, jolloin yhteys teemaan tai teoreettiseen ajatteluun ja jäsentelyyn jäi ohueksi. Parhaimmillaan konferenssi tarjosi kuitenkin inspiroivia näkökulmia ja muistutuksen siitä, että myös arkeologian käsite on avoin erilaisille tulkinnoille, dynaaminen ja muuttuva. Tämän voi todeta pelkästään selaamalla ohjelmaa, joka on abstrakteineen avoimesti ladattavissa konferenssin verkkosivuilta.

Käsitteet arkeologisena perintönä

Pidin oman esitelmäni sessiossa, jonka aiheen olimme otsikkoa (“Destabilising the Archaeological – Emergent Heritage in Slow Motion”) myöten muotoilleet tarkoituksellisen väljästi yhdessä muiden puhujien Visa Immosen, Marko Marilan ja Anna Sivulan kanssa. Lähtökohtanamme oli ajatus (arkeologisesta) perinnöstä pitkäkestoisena tekemisenä, samaan aikaan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen venyvänä loputtomana jatkumona. Perintö kietoo yhteen merkityksiä ja materiaa “perinnöllistäen” jatkuvasti uudenlaisia olioita ja ilmiöitä – tuottaen “emergenttiä perintöä”. Kysyimme, kuinka arkeologista perintöä voisi tutkia ja lähestyä tai kuinka “arkeologinen” ylipäätään määrittyy tämänkaltaisen käsitteellistyksen valossa.

Esitelmäni “Caring for concepts as archaeological heritage” rakentui analogialle, jossa rinnastin tieteellisen tiedon tuottamisen ylisukupolviseen perintöprosessiin sekä tieteelliset käsitteet tämän perintöprosessin kiinnekohtina ja kiteytyminä arkeologiseen perintöön. Rinnastus vinkkaa tietysti kohti Michel Foucault’n kehittelemää tiedon arkeologiaa ja genealogista metodia, mutta asetelman taustalla vaikuttavat myös Karen Baradin näkemykset käsitteiden/diskurssien/merkitysten ja materiaalisen maailman yhteenkietoutuneesta ja jakamattomasta olemuksesta. Baradin piti itse asiassa olla yksi konferenssin keynote-puhujista, mutta pettymyksekseni hän perui osallistumisensa.

En voi toisaalta yhtyä Baradin ja muiden nk. materiaalisen käänteen “kannattajien” (myös tässä konferenssissa toistettuun) väitteeseen siitä, että materiaalisuus olisi nk. kielellisen käänteen piirissä sivuutettu merkityksettömänä. Esimerkiksi kriittisen diskurssintutkimuksen, sosiokognitiivisen terminologian tai kognitiivisen metaforiateorian näkökulmista käsitteet ja diskurssit eivät ole pelkästään kielellisiä tai mentaalisia ilmiöitä, vaan niillä on myös kehollisuuteemme ja havaintokykyymme kytkeytyvä aineellinen, tilallinen ja kokemuksellinen tasonsa. 

Keskeinen, omaa tutkimusnäkökulmaani kehystävä kysymys onkin, kuinka merkitykset, käsitteet ja diskurssit kehkeytyvät ja ilmentyvät erilaisten kehollisten käytänteiden, visualisointien, fyysisten rakenteiden, esineiden tai teknologioiden kautta. 

Arkeologiassa tämä kytkeytyy yhtäältä aineiston keruun ominaislaatuun moniulotteisesti aineellisena kamppailuna, lihasvoimaa ja ihmisten fyysistä työtä – verta, hikeä ja kyyneleitä – vaativana tapana tehdä. Toisaalta tieteellisten käsitteiden muotoutuminen ihmisten sekä erilaisten teknisten apuvälineiden, analyysi- ja kuvantamismenetelmien välisenä vuorovaikutuksena liittyy nykyarkeologiaa määrittävään jännitteeseen luonnontieteellisesti ja humanistisesti painottuneiden tutkimusotteiden välillä.

Teoria on ymmärrettävissä käsitejärjestelmänä ja käsitteet siten avaimina teoreettiseen keskusteluun, jonka avulla tieteenalan sisäisiä jännitteitä on mahdollista purkaa ja analysoida. Juuri tästä syystä käsitteet vaativat perinnön tavoin aktiivista huomiota ja vaalimista. 

Concepts, I found over the years, are the sites of debate, awareness of difference, and tentative exchange (Bal 2002: 11).

Hedelmällinen tieteidenvälinen keskustelu, uudenlaisten tutkimuskehysten ja – ongelmien tuottaminen niin arkeologiassa kuin perinnöntutkimuksessakin edellyttää niin ikään käsitteillä luokiteltujen maailmojen avaamista, erottavien ja yhdistävien kiinnekohtien löytämistä. Helsingin yliopiston tuoretta kunniatohtoria Mieke Balia lainatakseni: käsitteet eivät ole tieteidenvälisen tutkimuksen “selkäranka” siksi, että niiden merkitykset olisivat itsestäänselviä ja samoja kaikille, vaan nimenomaan siksi että ne eivät ole.

Termipankin ilosanoma leviää (kuva: Visa Immonen).

Tieteen termipankki tarjoaa tieteellisiä käsitteitä koskevan tiedon lisäksi alustan käsitteistä ja niiden merkityksistä käytäville neuvotteluille. Esittelin termipankin myös konkreettisena esimerkkinä uudenlaisesta, tietyssä mielessä “ikuisesta” projektista, jota tiedeyhteisö toteuttaa monititieteisenä ja toivottavasti ylisukupolvisena kollektiivina.

 

 

Ristiriitaisia tunteita ja todellisuuksia

Kävin kuuntelemassa myös muita sessioita, jotka käsittelivät tavalla tai toisella kielen, käsitteiden ja materiaalisuuden suhdetta, kuten Þóra Pétursdóttirin ja Geneviéve Godinin luotsaama “At the Pace of Things? Archaeology in the Anthropocene”. Session lähtökohtana oli sen itsestäänselvyyden tunnustaminen, että (arkeologisessa) tutkimuksessa myös materiaalisuuden ja esineiden merkityksellisyyttä lähestytään ja välitetään pääasiassa kielen avulla. Tästä johdettu kysymys kuului, kuinka kieli onnistuu kuvaamaan aineellisuuden ja esineiden erityislaatua, niiden “hitaan” kommunikointitavan “toiseutta”.

Olin aistivinani session taustalla näkemyksen siitä, että aihe vaatisi tietynlaisia retorisia keinoja, poeettisuutta ja affektiivisesti ilmaisuvoimaisen kielen kehittämistä. Teema kytkeytyy tätä kautta laajempaan julkiseen keskusteluun siitä, millaisin termein esimerkiksi ilmastonmuutoksesta/ ilmastokriisistä tulisi kertoa (ks. The Guardianin artikkeli: “Why the Guardian is changing the language it uses about the environment”). 

Session otsikkoonkin nostetulla antroposeenilla on luonnontieteiden puolella toistaiseksi vakiintumaton ja suppea merkityksensä nykyhetkeen ulottuvana geologisena epookkina. Ihmistieteissä ja taiteessa käsite näyttäytyy ennemminkin merkkinä tai retorisena viittauksena, jota ympäröi tietynlaista estetiikkaa ja fraaseja toistava diskurssi – ja jota session esitelmätkin edustivat.

Keskusteluosiossa yleisöstä esitetyissä kommenteissa myös kritisoitiin antroposeenin käsitteellistä tyhjyyttä tai merkityksen typistämistä tässä käyttöyhteydessä. Antroposeenin voi ehkä retorisena koristeena lukea osaksi ympäristötuhon ja -kriisin estetiikkaa, jota session esitelmissä nähdyt, merten muoviroskaa ja teollisia raunioita esittävät, sinänsä upeat valokuvat välittivät. 

Ihmisen ajan ja kestämättömän elämäntapamme estetisoitu kritiikki sekä koko tilanne muistuttivat epämiellyttävästi akateemisen maailman käytäntöjen ja ihanteiden perustavanlaatuisesta ristiriidasta. Lentelemme ilmeisesti jatkossakin yhdessä ympäri maailman taivastelemaan sitä, kuinka nykyinen elämäntyyli ei voi jatkua. 

Ensivisiittiini Yhdysvalloissa tiivistyi muutaman päivän aikana myös häivähdys niistä monista yhteiskunnallisista todellisuuksista, joita tutkijoiden voi olla vaikea tavoittaa ja ymmärtää omissa kuplissaan. Myös akateemisen maailman vuosisatainen eriarvoisuus on edelleen kiistatonta ja valitettavaa todellisuutta, joka meidän on yhteisönä käsiteltävä. Ja toisaalta akateemisessakin yhteisössä inklusiisivuus voi pelkistyä päälleliimatuksi retoriikaksi ja vähemmistöjen näennäiseksi huomioinniksi eli nk. tokenismiksi.  

Kristoffer Kolumbuksen patsas (kuva: Johanna Enqvist).

Syracusen yliopiston politiikkaan kuuluu tuoda esiin alueen alkuperäiskansan ensisijaisuus ja omistajuus suhteessa heidän jälkeensä tulleisiin Pohjois-Amerikan asuttajiin. Käytännössä monien esitelmien alussa kuultiin siis lausunto, jossa muistutettiin, että olimme Odondaga-kansan ikiaikaisilla mailla. Kivenheiton päässä yliopistolta kohtasimme sen sijaan toisenlaista maailmankuvaa edustavan patsaan, jonka Syracusen italialaisyhteisö on pystyttänyt Kristoffer Kolumbuksen muistoksi. 

 

Kiitokset

Lopuksi vielä lämpimät kiitokset matkakumppaneilleni Annalle, Markolle ja Visalle: tämän(kin) konferenssin anti olisi jäänyt huomattavasti ohuemmaksi ilman yhteisiä puintihetkiä, teidän seuraanne, kommenttejanne ja näkemyksiänne. Yhdessä ihmetteleminen, herkkyys erilaisille näkökulmille ja tavoille katsoa maailmaa on itselleni tieteenteon oleellisinta ja antoisinta ydintä. Tämä on ymmärtääkseni myös yksi hitaan tieteen ihanteista ja linjassa – ystävääni ja kollegaani Markoa lainatakseni – sen keskeisimmän arvon eli pyyteettömän tiedon rakastamisen kanssa. Näin määritellyt “hitaan tieteen” peruselementit kannattelevat myös Tieteen termipankin kaltaisia hankkeita.

 

Viitteet

Bal, Mieke (2002). Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide. Toronto: University of Toronto Press.

Kommentti Tieteen termipankin uusien aihealueiden julkistamistilaisuuden paneelikeskusteluun 23.1.2019

Kirjoittajat: Maj-Lis Aaltonen & Liisa Siipilehto

Me allekirjoittaneet panemme ilolla merkille Tieteen termipankin uusien aihealueiden julkistamistilaisuuden. Haluamme tällä kannanotolla antaa panoksemme tilaisuutenne aktivoimaan keskusteluun. Olemme huojentuneita siitä, että kannanottoja suomenkielisen tutkimuksen terminologian puolesta alkaa kuulua yhä useammin. Jaamme huolenne suomenkielisen termistön kuihtumisesta sillä kokemuksella, johon olemme törmänneet tutkimuksen tietoresurssien parissa työskennellessämme usean vuosikymmenen ajan ja erityisesti työ luonnonvara-alan tutkimushankekuvausten verkkohakemiston Hankehaavin, www.hankehaavi.fi, tuotannossa vuodesta 2008 lähtien.

Hankehaavin tavoitteena on tuoda tutkimustietoa helposti ja kätevästi tiedontarvitsijoiden ulottuville hankekuvauksina, joissa kerrotaan suomenkielellä käynnissä olevien ja päättyneitten tutkimushankkeiden perustiedot (hankkeen nimi, vaihe, kesto, vastuuhenkilö organisaatiossa, tiivistelmä, asiasanat, yhteistyötahot, rahoittajat).

Hankekuvaukset ovat tärkeitä erityisesti uusimman tutkimuksen tiedonlähteinä. Hankekuvaus tehdään jo tutkimuksen aloitusvaiheessa ennen kuin mitään on vielä edes julkaistu. Hanketieto on parhaimmillaan kattava ja aikaa kestävä kuvaus tutkimuksen kohteesta, lähestymiskulmasta ja ongelmaratkaisusta. Yhdentoista vuoden aikana Hankehaaviin on kertynyt yli 9000 tutkimushankekuvausta luonnonvara-alan keskeisistä tutkimusorganisaatioista. Hankehaavin ytimessä ovat julkisin varoin rahoitetut tutkimushankkeet. Hankehaavin tuottaa maa- ja metsätalousministeriön tieto- ja tutkimustoimiala.

Hankehaavissa suomenkielisyys on ollut johtava periaate alusta lähtien. Suomenkielisten hankekuvausten saaminen tiedontuottajilta asiasanoineen ei ole ollut koskaan itsestäänselvyys, eikä se ole sitä edelleenkään. Organisaatioiden sisällä on voinut olla ristivetoa siitä, millä kielellä tietoa pitäisi tarjota. Viestintäväki on kiitellyt Hankehaavia tutkimustiedon saatavuuden ja tutkimuksen näkyvyyden parantamisessa. Tästä huolimatta viestinnän asiantuntijat eivät ole aina voineet voineet vaikuttaa hanketiedon tuottamiseen omassa organisaatiossaan. Tietojärjestelmien teknisiin rajoituksiin on törmätty, mutta yhtä lailla tutkimusjohto on voinut ohjeistaa ainoaksi tutkimuskieleksi englannin. Vuosien varrella on käynyt myös niin, että organisaatiouudistuksissa ja tietojärjestelmien vaihdoksissa suomenkielisyys on jäänyt toiseksi englanninkielisyyden voittaessa.

Sitkeää palopuhetta suomenkielisyyden ja asiasanojen puolesta on tarvittu ja tarvitaan edelleen. Ja siinä meitä auttavat nämä julkiset laajemmat kannanotot!

Kannanottona ehdotamme, että kaikkien tutkimustiedon tuottamisessa olevien osapuolten tulee kohentaa suomen kielen asemaa seuraavasti:

  • rahoittajien pitää edellyttää, että rahoituksen saaneista tutkimuksista tehdään suomenkieliset kuvaukset sisällönkuvauksineen (asiasanat, tiivistelmä, mahdolliset luokittelut), vaikka koko julkaisutuotanto olisikin muun kielistä; rahoittajan ääntä kuunnellaan!
  • tutkimusorganisaatioiden tutkimusjohdon pitää huolehtia, että organisaation omissa tutkimustietojärjestelmissä on sekä suomenkieliset että kansainväliset näkökulmat toteutettuina; tutkimusjohto luo linjat talon tavoille!
  • tutkimusviestinnän väen pitää osaltaan kantaa huolta siitä, että organisaatiossa tuotetaan ja jaetaan suomenkielistä tietomateriaalia uutisten lisäksi myös pitemmän aikavälin tarpeisiin; viestintäväellä on yhteys tiedon loppukäyttäjiin!
  • tutkimustietopalvelun väen pitää huolehtia siitä, että sisällönkuvailuun on käytettävissä suomenkieliset sanastot, termipankit ja/tai ontologiat ja tutkijoita opastetaan myös näiden työkalujen hyödyntämiseen. Tutkijoiden tuottamasta tiedosta tuotetaan kuvailuun kannustavia tietopalveluja; tietoasiantuntijat voivat ohjata organisaatioidensa tietovirtoja!
  • tutkimustietojärjestelmien suunnittelijoiden ja pääkäyttäjien pitää huolehtia siitä, että tietojärjestelmissä on paikat ja jakelutavat sekä suomenkieliselle että kansainväliselle kuvailulle – tekniset esteet eivät voi enää tänä päivänä olla syy suomenkielisten kuvausten ja sisällönkuvailujen sivuuttamiseen; tekniikka on parhaimmillaan silloin, kun se palvelee asiakkaitaan ja teroittaa työkalujaan näiden käyttöön!
  • tutkijan pitää nähdä oma vastuunsa kansallisen tutkimustietovarannon tuottajana ja osallistua alansa termistön tuottamiseen, vakiinnuttamiseen ja käyttöön; tutkija saa rahoituksen, jota vastaan hän lupaa tuottaa tietoa!

Luonnonvara-ala on yhä kasvavan yhteiskunnallisen ja monitieteisen kiinnostuksen kohteena, koska ilmastonmuutos, energiantuotannon ja teknologian kehitys, ruoantuotannon määrään, laatuun ja ympäristöön kohdistuvat asiat tulevat yhä tärkeämmiksi. Ratkaisuja ongelmiin haetaan ja tarvitaan nopeasti, ja ratkaisuvaihtoehtoja joudutaan pohtimaan yhä tarkemmin päätöksenteossa monilla tasoilla. Sujuva tutkimustiedon välitys on avainasemassa. Suomalainen tutkimus on monella alalla kansainvälistä ja korkeatasoista – miksi se ei haluaisi näyttäytyä sellaisena suomenkielisenäkin?

Maj-Lis Aaltonen, toimitusjohtaja, informaatikko, MI Tietorakenteet Oy

Liisa Siipilehto, tietoasiantuntija, Helsingin yliopiston kirjasto

Termien elämää tekstissä

Kirjoittaja: Henri Satokangas

Käsittelen tässä kirjoituksessa termien käyttöä osana diskurssia. Samassa kun tämä ajatus oli (ääneti) lausuttu, heräsi kysymyksiä. Diskurssi on erikoiskielen termi, ja vieläpä sellainen, jonka määrittely tuottaa vaivaa diskurssintutkijoille itselleenkin. Pitäisiköhän käyttää jotakin toista, kenties yleiskielisempää nimitystä? Olisiko kielenkäyttö tässä osuva parafraasi? Mitähän Tieteen termipankki sanoo?  

Käsiteanalyysi muodossa tai toisessa on välttämätön osa tieteentekoa, tiedon esittämistä ja ajattelua ylipäänsä. Hakusanalla löytyvä termitietue on erinomainen työkalu jonkin termin nopeaan haltuunottoon tai käsityksensä tarkentamiseen. 

Usein termit kuitenkin opitaan muulla tavoin kuin termitietueita selaamalla. Termejä käytetään mitä moninaisimmissa tilanteissa ja tekstilajeissa joka hetki, ja ilman niitä monesta aiheesta puhuminen olisi mahdotonta. Samalla niiden merkitystä avataan, selitetään ja havainnollistetaan tarpeen tullen luokkahuoneessa, keskusteluissa, journalistisissa teksteissä, oppi- ja tietokirjoissa sekä monissa muissa kielenkäyttötilanteissa. Termit muotoutuvat, saavat merkityksensä ja vakiintuvat näissä tilanteissa – keskusteluissa ja teksteissä. 

Esittelen tässä joitakin näkökulmia termeihin ja niiden selittämiseen osana tekstiä. Huomiot pohjautuvat tekeillä olevaan väitöskirjaani, joka käsittelee termien selittämistä ja havainnollistamista tiedettä yleistajuistavissa tietokirjoissa.  

Erilaisia konteksteja ja tutkimusta 

Voisi metaforisesti ajatella, että erilaisten (painettujen tai sähköisten) termipankkien tietueissa termit on pyydystetty ja säilötty talteen. Samalla niille on suoritettu ruumiinavaus, jotta voidaan ymmärtää niiden toimintaa. Puheessa ja kirjoitetussa tekstissä termit puolestaan esiintyvät luontaisessa elinympäristössään. Juuri kielenkäytöstä termejä sitten poimitaan näytille terminologisiin esityksiin, joissa niiden anatomiaa voi tarkastella lähemmin.  

Koska termit ovat niin elimellinen osa ymmärrystämme ja tiedon esittämistä, niiden kummankinlaisen elämän tutkiminen on tärkeää. Termiopilla on jo vakiintunut asema tieteenalana, joka tutkii ja analysoi termistön muodostumista, kehitystä ja käyttöä.  

Toisaalta termien kontekstissaan saamia merkityksiä voidaan tarkastella kielitieteellisen diskurssintutkimuksen näkökulmasta. Väitöstutkimukseni on aineistonsa – tutkijoiden kirjoittamien tietokirjojen – myötä myös keino nostaa esiin tiedettä yleistajuistavan tietokirjallisuuden asemaa mielenkiinnon kohteena, tiedeviestinnän muotona ja kirjallisuuden kategoriana. Tässä näenkin tutkimuksellani varsin yhteiset tavoitteet Tieteen termipankin kanssa: korostaa suomen merkitystä käyttökelpoisena tieteen kielenä. 

Termien selittäminen on vuorovaikutusta 

Tietokirjan kirjoittajalla on tekstiin rakentuvassa vuorovaikutuksessa monenlaisia tehtäviä. Hän rakentaa tietoa kuvaamistaan ilmiöistä, viihdyttää, pitää yllä mielenkiintoa, selittää ja kertoo ehkä henkilökohtaisista kokemuksistaan. Kaikki tällainen toiminta täytyy tietokirjan kontekstissa rakentaa lineaariseksi tekstiksi, jossa kirjoittaja ennakoi lukijalle odotuksia, ehkä kysymyksiä, ja vastaa niihin. Siten hän johdattaa lukijaa läpi etenevän tekstin. Käyttäessään tieteenalan termejä kirjoittaja tekee oletuksia lukijan aiemmasta maailmantiedosta ja pyrkii kytkemään uuden tiedon siihen sekä avaamaan termien merkitystä riittävästi, jotta lukija kykenee seuraamaan ajatuksenjuoksua. 

Huomautettakoon, että puhun nyt kirjoittajasta ja lukijasta tekstiin kirjoittuvina rooleina; tietokirjatekstin todellisia tekijöitä ovat usein paitsi kirjailija myös kustannustoimittaja ja joissain tapauksissa esimerkiksi kääntäjä. Tekijä(t) toisin sanoen rakenta(a/vat) tekstiin kirjoittajan ja lukijan positiot.  

Termien selittäminen on siis osa tekstin tavoitteellista retoriikkaa. Tiedon rakentamiseen voi käyttää erilaisia strategioita. Seuraavassa katkelmassa kirjoittaja on päätynyt ensin kuvailemaan abstraktia ilmiötä, ja vasta sitten hän tiivistää ilmiön kuvauksen kokonaisuudeksi pronominilla tätä ja antaa sille nimilapun reunavaikutus. 

Habitaattilaikkujen ulkopuoliset ympäristöolot vaikuttavat enemmän pieniin kuin suuriin laikkuihin, koska pienillä laikuilla reunan pituuden ja pinta-alan suhde on suurempi kuin suurilla laikuilla. Tätä kutsutaan reunavaikutukseksi.  (Ilkka Hanski: Tutkimusmatkoja saarille, 2016, s. 238.) 

Vaikka tällaisessa analyysissa pyöritään retoriikan ja tekstin rakenteellisten valintojen parissa, myös termityön perinteessä on hyödyllisiä lähtökohtia. Ensinnäkin terminologian termistöä tulee peilata tekstiä vasten. Selite, määritelmä, kontekstimääritelmä – miten nämä soveltuvat tekstissä näkyvään toimintaan, joka on kontekstuaalista ja vuorovaikutteista? Toiseksi tukevaa pohjaa tarjoavat terminologisen perinteen käsitesuhteiden jaottelu ja kolmanneksi havainnolliset kuviot, joissa hahmotellaan termin anatomiaa. Nämä kaikki ovat päteviä työkaluja, sillä termin semanttiset ominaisuudet luonnollisesti näkyvät myös niiden toimiessa osana tietokirjan diskurssia. 

Termien havainnollistamisen kirjavat keinot 

Kas tässä opettavainen kertomus: 

Kolme pientä lasta tulivat rannalle päivää paistattamaan. Ne istuivat puulle, joka oli kaatunut veteen ja nuorin lapsista sanoi: ”Niinhän tässä istuu näpäkällä kuin näkin hännällä.” Samalla puu katosi veteen vieden lapsen myötään.  (Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko, 2014, s. 78.) 

Katkelma on kki-nimistä uskomusolentoa esittelevässä jaksossa. Lukija saa tietoa olennon merkityksestä aikansa kulttuurissa helposti tartuttavalla, konkreettisella tapausesimerkillä. Näin kertomus täydentää termin esittelyä ja määrittelyä. Katkelma on uskontotieteilijän kirjoittamasta, muun muassa uskomusolentoja esittelevästä teoksesta, ja tällaisessa kontekstissa kertomukset ovatkin sangen tarkoituksenmukainen tapa avata termin merkitystä. Tieteenala ja termin tarkoite vaikuttavat kertomusten käyttöön: historiallisten ilmiöiden selittämisessä tosikertomukset ovat paikallaan, toisaalta luonnontieteessä kertomusta voidaan käyttää analogisena havainnollistuksena vaikkapa fysikaaliselle ilmiölle. Mutta luonnontiedeaiheisissa opuksissa esiintyy myös tapauskertomuksia ja esimerkiksi kertomuksia tutkijoista, jotka saavat jonkin ilmiön selville. 

Toisaalta havainnollistavat ja selittävät kertomukset voivat toimia heti alussa johdantona jonkin termin esittelyyn ja selittämiseen. Tällöin ensinnäkin lukijan mielenkiinto on kiinnitetty, ja toisaalta hän saa kiinnepisteen, johon peilata käsitteellistä tietoa. Ja tietenkin kyse on myös tyylikeinosta sekä kaunokirjallisuudesta vaikutteita ottavasta, mukaansatempaavasta esitystavasta. 

Termien havainnollistamisesta puhuttaessa ei voida sivuuttaa multimodaalisia tiedonesittämisen keinoja. Kiinnostavaa onkin, millaisia ilmiöitä selitetään visuaalisesti, kuvin ja graafein. Käytetäänkö näköhavainnon kanssa samankaltaisuuteen pyrkiviä valokuvia vaiko skemaattisempia kaavakuvia, ja millaisten ilmiöiden yhteydessä minkäkinlaisia? Näitä tietokirjan, siinä missä diaesityksenkin, tekijä joutuu pohtimaan. Olisiko tämä ilmiö järkevä ilmaista kenties toisensa leikkaavina ympyröinä, pyramidina vai ehkä puuna – vai riittääkö teksti? 

Termi on kiinnostava olento  

Asia erikseen on, millaisina olentoina termit selitettäessä esitetään eli miten termit representoidaan. Eri tieteenaloilla ja myös saman tieteenalan sisällä eri termit voivat olla olemukseltaan erilaisia: molekyyli on konkreettinen mutta ihmissilmälle näkymätön kokonaisuus, yhteyttäminen on prosessi ja metsänhaltija on uskomuksissa elänyt henkiolento. Entä minkälainen asia on uskonto tai demokratia? Mitokondriota ei kiinnosta, miten se luokitellaan osaksi käsitejärjestelmää, eikä liioin gneissiä. Sen sijaan mielenterveyspotilaaksi tai maahanmuuttajaksi luokittelu vaikuttaa usein tarkoitteeseen, sekä siihen miten hän itse näkee itsensä että siihen, miten muut hänet näkevät. Kuten mediaa joskus vilkaisseet tietänevät, termeistä ja käsitteistä käydään myös jatkuvasti kamppailua. 

Kiinnostavaa onkin, miten esimerkiksi termin merkityksen riippuvaisuus puhujasta ja käyttöyhteisöstä näkyy siinä, kuinka termi esitellään ja selitetään tietokirjassa. Tämä on paitsi diskurssianalyyttinen ja filosofinen, myös tiedeviestintää koskeva kysymys, sillä käsitys tieteellisistä termeistä on keskeinen osa käsitystä tieteellisestä tiedosta ja sen luonteesta ylipäänsä.  

Termien elämä tekstissä siis kertoo niin termeistä itsestään kuin siitä kontekstista, jossa niitä käytetään. Siksi termi on kiinnostava olento, esiintyy se missä ympäristössä hyvänsä. 

Kirjoittaja: Henri Satokangas on kielitieteilijä ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Kuva: Johanna Enqvist

Tieteen termipankin uusi tutkimuskoordinaattori esittäytyy

Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta tukee termipankkia kustantamalla hankkeelle tutkimuskoordinaattorin kolmeksi vuodeksi. Tulin ilokseni valituksi tehtävään ja aloitin työni syyskuussa 2017. Tarkoitukseni on kuluvan syksyn aikana perehtyä termipankin toiminnan tekniseen ja sisällölliseen puoleen, tutustua hankkeen yhteistyökumppaneihin ja termityötä tekeviin asiantuntijoihin sekä suunnitella termipankin tavoitteita toteuttavia konkreettisia tehtäviä.

Olen Helsingin yliopistosta vuonna 2016 väitellyt filosofian tohtori ja kulttuuriperintöalan asiantuntija. Taustani on arkeologiassa, mutta väitöskirjatutkimukseni edustaa humanististen sekä yhteiskuntatieteiden lähestymistapoja yhdistelevää kriittisen perinnöntutkimuksen suuntausta. Analysoin väitöskirjassani suomalaisen kulttuuriperintöhallinnon teksteissä, käsitteistössä ja diskursseissa rakentuvia valtasuhteita, identiteettejä ja ideologioita. Kirjoitin tutkimukseni suomeksi, mitä pidin tutkimusaiheen ja -aineiston kannalta tarkoituksenmukaisena ratkaisuna – siitäkin huolimatta että valintani oli ilmeisessä ristiriidassa Helsingin yliopiston tutkijoille ja opiskelijoille asetetun kansainvälistymisen vaateen kanssa.

Työskentelin ennen tohtoriopintojani Museovirastossa arkeologisissa tutkimusprojekteissa sekä viranomais- ja asiantuntijatehtävissä. Museoviraston tutkijana osallistuin muun muassa Museoviraston, Sanastokeskuksen (TSK) ja Euroopan neuvoston yhteiseen monikieliseen sanastohankkeeseen, jonka tuloksena julkaistiin vuonna 2011 ”Eurooppalaisen kulttuuriperintöpolitiikan sanasto”.

Työskentely sanaston parissa valaisi sekä termityön ihanuutta että kurjuutta, mutta ennen kaikkea se korosti käsitteiden analysoinnin tärkeyttä tutkimusalani ja työni ymmärtämisessä. Vakuutuin myös siitä, että sanastojen, termistöjen ja ontologioiden luominen on tarpeellista, mikäli haluamme hyödyntää ulottuvillamme olevia tietomassoja mahdollisimman tehokkaasti tai yksinkertaisesti ymmärtää toisiamme paremmin.

Monikielisessä ja monialaisessa työryhmässä konkretisoituivat niin termien kääntämiseen liittyvät ongelmat kuin sekin, että arkeologit, arkkitehdit ja taidehistorioitsijat voivat liittää yhteen ja samaan termiin monia erilaisia käsitteitä ja määritelmiä. Käytimme siis usein samoja sanoja, mutta puhuimme eri asioista. Samalla kun termityö teki näkyväksi ajatteluamme ohjaavia käsitteellisiä jäsennyksiä, se paljasti itsestäänselvinä ja muuttumattomina pitämiemme merkitysten kontekstuaalisuuden ja dynaamisuuden.

Sanastotyön myötä herännyt kiinnostukseni käsitteisiin ja käsiteanalyysiin oli yksi väitöskirjani lähtökohdista, mutta jatkoin aiheen parissa myös vuonna 2013 termipankkiin perustamani arkeologian asiantuntijaryhmän jäsenenä. Tutkimuskoordinaattorina aion työskennellä arkeologian termien lisäksi perinnöntutkimuksen käsitteistön parissa, joten ohjelmassani on asiantuntijoiden kokoaminen tämän aihealueen perustamiseksi. Tutkijana olen kiinnostunut erityisesti siitä, millaisia diskursiivisia muodostelmia, käsitteitä ja käsitejärjestelmiä perinnöntutkimuksen keskeisten, laajojen ja monimerkityksisten termien – kuten kulttuurin, kulttuuriperinnön, perinnön ja perinteen – yhteyteen on hahmotettavissa.

Kieli ja käsitteet muodostavat ajattelun sekä ajatusten kommunikoinnin kehyksen ja ovat siten tieteenharjoittajan oleellisin työkalu, jota on huollettava ja kehitettävä. Itse ajattelen omalla äidinkielelläni suomeksi, ja maailmani on ensisijaisesti jäsentynyt suomenkielisin käsittein. Tutkijana joudun kuitenkin jatkuvasti käyttämään kansainvälisen tiedeyhteisön lingua francaa eli englantia, jolloin tuntuu usein siltä kuin lähtisi juoksulenkille kumisaappaissa: onnistuuhan se, mutta olo on epämukava ja rajoittunut, nopeus kärsii, eikä tyylin hienovireisillä yksityiskohdilla voi oikein briljeerata. Toisaalta vieraan kielen kautta avautuva kuva maailmasta voi joskus tarjota uusia näkökulmia myös omaan tutkimusaiheeseen.

Tieteen monikielisyys ruokkii siis luovuutta, mutta tutkijalla täytyy olla mahdollisuus ajatella omalla äidinkielellään, niin ettei kieli rajoita ilmaisua. Termipankin ja sitä kautta oman työni merkitys kiteytyy nähdäkseni juuri siinä, että se toteuttaa näitä molempia ajatuksia vaalimalla Suomen kansallis- ja vähemmistökieliä tieteen kielinä sekä kehittämällä rinnakkaiskielisyyttä ja sitä tukevaa teknologiaa.

Termipankin tähtäimessä on olla kaikkien Suomessa harjoitettavien tieteenalojen yhteinen tietokanta ja tutkimusta tukeva infrastruktuuri. Jotta tämä kunnianhimoinen tavoite olisi saavutettavissa, tärkeimpiä tehtäviäni on seuraavan kolmen vuoden ajan tehdä termipankista entistäkin tunnetumpi ja näkyvämpi. Me termipankin kehittäjät, ylläpitäjät, termitalkoolaiset ja käyttäjät olemme luonnollisesti vakuuttuneita hankkeen hienoudesta, ja tätä ilosanomaa aion evankelioida innostaakseni ihmisiä termityöhön. Kun viesti termipankin merkityksestä ja hyödyistä leviää, saamme toivottavasti tulevaisuudessa mukaan mahdollisimman monta uutta tieteenalaa.

Jos olet kiinnostunut aihealueen ja asiantuntijaryhmän perustamisesta termipankkiin, ota yhteyttä tutkimuskoordinaattori Johanna Enqvistiin: johanna.enqvist@helsinki.fi