Osallistuin toukokuussa Syracusen yliopistossa järjestettyyn teoreettisen arkeologian konferenssiin (TAG2019), jonka teemana oli “hidas arkeologia” (”slow archaeology”). Tiivistän seuraavassa tapahtuman herättämiä ajatuksia ja tunnelmia sekä oman esitelmäni pääkohtia. Näkökulmani kiinnittyy käsitteisiin, joita tarkastelin myös omassa puheenvuorossani.

Syracusen yliopiston kampusaluetta (kuva: Johanna Enqvist).

Hidasta arkeologiaa

Konferenssin teemaksi valittu “hidas arkeologia” liittyy laajempaan, tieteen “hidastamista” ajavaan ajattelutapaan. Hitauden ihanne muodostaa vastavoiman tehostamista, tuottavuutta ja kilpailua korostavien vaateiden puristuksessa tuotettavaan “nopeaan tieteeseen”. Alati kiihtyvän tahdin lisäksi “nopean tieteen” teknokraattisuuden ja datakeskeisyyden on katsottu vieraannuttavan tutkimusta yhteiskunnasta ja yhteisöistä, joita tutkimuksen on tarkoitus tarkastella ja palvella. 

Yksi “hitaan tieteen” avainteksteistä on tieteenfilosofi Isabelle Stengersin (2018) “Another Science is Possible: A Manifesto for Slow Science” (ks. esim. Philip Conwayn perusteellinen arvio Society + Space -sivustolta), joka löytyi luonnollisesti myös konferenssin järjestäjien kokoamalta lukulistalta.

Kävin ennen konferenssia läpi annettua taustakirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli valottaa järjestäjien tulkintaa hitaudesta, erityisesti arkeologian kannalta. Kokosin tämän perusteella avainsanoja, joiden kautta yritin hahmottaa “hitaan arkeologian” olemusta. Sitä luonnehtivat muun muassa seuraavat, laaja-alaisiin ja monimerkityksiin käsitteisiin viittaavat iskusanat: uusmaterialismi, posthumanismi, antroposeeni, bio- ja etnoarkeologia, feministinen kritiikki, dekolonisaatio sekä etiikka, yhteisöllisyys, yhteistyö ja osallisuus (nimenomaan tieteellisen tiedon tuottamisessa). 

Tiedonmuodostukseen liittyvät emansipatoriset intressit, kiinnostus vallan ja tiedon väliseen kytkökseen sekä tieteellisen tiedon yhteiskunnallisiin ja poliittisiin seurauksiin yhdistävät nähdäkseni “hidasta arkeologiaa” sekä omaa väitöstutkimustani kehystänyttä kriittisen perinnöntutkimuksen suuntausta. Yhteistä on myös pyrkimys yhdistellä erilaisia näkökulmia ja käsittelytapoja, ylittää yhtäältä tieteenalojen, mutta toisaalta myös tieteen ja taiteen välisiä raja-aitoja.

Kantavana ajatuksena on niin ikään korostaa ihmisten ja toislajisten eläinten asemaa sekä elonkirjon ja koko maapallon tulevaisuutta koskevan eettisen punninnan, sosiaalisten suhteiden, yhteistyön, yhteisöllisyyden ja inklusiivisuuden merkitystä sekä tiedeyhteisön sisällä että suhteessa muuhun yhteiskuntaan ja sen yhteisöihin. 

Konferenssin teema, kuten teoreettinen painotuskin, välittyi vaihtelevasti mukana olleista sessioista ja esitelmistä. Osa esitelmistä keskittyi perinteiseen tyyliin arkeologisten tapaustutkimusten ja aineistojen esittelyyn, jolloin yhteys teemaan tai teoreettiseen ajatteluun ja jäsentelyyn jäi ohueksi. Parhaimmillaan konferenssi tarjosi kuitenkin inspiroivia näkökulmia ja muistutuksen siitä, että myös arkeologian käsite on avoin erilaisille tulkinnoille, dynaaminen ja muuttuva. Tämän voi todeta pelkästään selaamalla ohjelmaa, joka on abstrakteineen avoimesti ladattavissa konferenssin verkkosivuilta.

Käsitteet arkeologisena perintönä

Pidin oman esitelmäni sessiossa, jonka aiheen olimme otsikkoa (“Destabilising the Archaeological – Emergent Heritage in Slow Motion”) myöten muotoilleet tarkoituksellisen väljästi yhdessä muiden puhujien Visa Immosen, Marko Marilan ja Anna Sivulan kanssa. Lähtökohtanamme oli ajatus (arkeologisesta) perinnöstä pitkäkestoisena tekemisenä, samaan aikaan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen venyvänä loputtomana jatkumona. Perintö kietoo yhteen merkityksiä ja materiaa perinnöllistäen jatkuvasti uudenlaisia olioita ja ilmiöitä – tuottaen “emergenttiä perintöä”. Kysyimme, kuinka arkeologista perintöä voisi tutkia ja lähestyä tai kuinka “arkeologinen” ylipäätään määrittyy tämänkaltaisen käsitteellistyksen valossa.

Esitelmäni “Caring for concepts as archaeological heritage” rakentui analogialle, jossa rinnastin tieteellisen tiedon tuottamisen ylisukupolviseen perintöprosessiin sekä tieteelliset käsitteet tämän perintöprosessin kiinnekohtina ja kiteytyminä arkeologiseen perintöön. Rinnastus vinkkaa tietysti kohti Michel Foucault’n kehittelemää tiedon arkeologiaa ja genealogista metodia, mutta asetelman taustalla vaikuttavat myös Karen Baradin näkemykset käsitteiden/diskurssien/merkitysten ja materiaalisen maailman yhteenkietoutuneesta ja jakamattomasta olemuksesta. Baradin piti itse asiassa olla yksi konferenssin keynote-puhujista, mutta pettymyksekseni hän perui osallistumisensa.

En voi toisaalta yhtyä Baradin ja muiden nk. materiaalisen käänteen kannattajien (myös tässä konferenssissa toistettuun) väitteeseen siitä, että materiaalisuus olisi nk. kielellisen käänteen piirissä sivuutettu merkityksettömänä. Esimerkiksi kriittisen diskurssintutkimuksen, sosiokognitiivisen terminologian tai kognitiivisen metaforiateorian näkökulmista käsitteet ja diskurssit eivät ole pelkästään kielellisiä tai mentaalisia ilmiöitä, vaan niillä on myös kehollisuuteemme ja havaintokykyymme kytkeytyvä aineellinen, tilallinen ja kokemuksellinen tasonsa. 

Keskeinen, omaa tutkimusnäkökulmaani kehystävä kysymys onkin, kuinka merkitykset, käsitteet ja diskurssit kehkeytyvät ja ilmentyvät erilaisten kehollisten käytänteiden, visualisointien, fyysisten rakenteiden, esineiden tai teknologioiden kautta. 

Arkeologiassa tämä kytkeytyy yhtäältä aineiston keruun ominaislaatuun moniulotteisesti aineellisena kamppailuna, lihasvoimaa ja ihmisten fyysistä työtä – verta, hikeä ja kyyneleitä – vaativana tapana tehdä. Toisaalta tieteellisten käsitteiden muotoutuminen ihmisten sekä erilaisten teknisten apuvälineiden, analyysi- ja kuvantamismenetelmien välisenä vuorovaikutuksena liittyy nykyarkeologiaa määrittävään jännitteeseen luonnontieteellisesti ja humanistisesti painottuneiden tutkimusotteiden välillä.

Teoria on ymmärrettävissä käsitejärjestelmänä ja käsitteet siten avaimina teoreettiseen keskusteluun, jonka avulla tieteenalan sisäisiä jännitteitä on mahdollista purkaa ja analysoida. Juuri tästä syystä käsitteet vaativat perinnön tavoin aktiivista huomiota ja vaalimista. 

Concepts, I found over the years, are the sites of debate, awareness of difference, and tentative exchange (Bal 2002: 11).

Hedelmällinen tieteidenvälinen keskustelu, uudenlaisten tutkimuskehysten ja – ongelmien tuottaminen niin arkeologiassa kuin perinnöntutkimuksessakin edellyttää niin ikään käsitteillä luokiteltujen maailmojen avaamista, erottavien ja yhdistävien kiinnekohtien löytämistä. Helsingin yliopiston tuoretta kunniatohtoria Mieke Balia lainatakseni: käsitteet eivät ole tieteidenvälisen tutkimuksen selkäranka siksi, että niiden merkitykset olisivat itsestäänselviä ja samoja kaikille, vaan nimenomaan siksi että ne eivät ole.

Termipankin ilosanoma leviää (kuva: Visa Immonen).

Tieteen termipankki tarjoaa tieteellisiä käsitteitä koskevan tiedon lisäksi alustan käsitteistä ja niiden merkityksistä käytäville neuvotteluille. Esittelin termipankin myös konkreettisena esimerkkinä uudenlaisesta, tietyssä mielessä “ikuisesta” projektista, jota tiedeyhteisö toteuttaa monititieteisenä ja toivottavasti ylisukupolvisena kollektiivina.

Ristiriitaisia tunteita ja todellisuuksia

Kävin kuuntelemassa myös muita sessioita, jotka käsittelivät tavalla tai toisella kielen, käsitteiden ja materiaalisuuden suhdetta, kuten Þóra Pétursdóttirin ja Geneviéve Godinin luotsaama “At the Pace of Things? Archaeology in the Anthropocene”. Session lähtökohtana oli sen itsestäänselvyyden tunnustaminen, että (arkeologisessa) tutkimuksessa myös materiaalisuuden ja esineiden merkityksellisyyttä lähestytään ja välitetään pääasiassa kielen avulla. Tästä johdettu kysymys kuului, kuinka kieli onnistuu kuvaamaan aineellisuuden ja esineiden erityislaatua, niiden ”hitaan kommunikointitavan toiseutta”.

Olin aistivinani session taustalla näkemyksen siitä, että aihe vaatisi tietynlaisia retorisia keinoja, poeettisuutta ja affektiivisesti ilmaisuvoimaisen kielen kehittämistä. Teema kytkeytyy tätä kautta laajempaan julkiseen keskusteluun siitä, millaisin termein esimerkiksi ilmastonmuutoksesta/ ilmastokriisistä tulisi kertoa (ks. The Guardianin artikkeli: “Why the Guardian is changing the language it uses about the environment”). 

Session otsikkoonkin nostetulla antroposeenilla on luonnontieteiden puolella toistaiseksi vakiintumaton ja suppea merkityksensä nykyhetkeen ulottuvana geologisena epookkina. Ihmistieteissä ja taiteessa käsite näyttäytyy ennemminkin merkkinä tai retorisena viittauksena, jota ympäröi tietynlaista estetiikkaa ja fraaseja toistava diskurssi – ja jota session esitelmätkin edustivat.

Keskusteluosiossa yleisöstä esitetyissä kommenteissa myös kritisoitiin antroposeenin käsitteellistä tyhjyyttä tai merkityksen typistämistä tässä käyttöyhteydessä. Antroposeenin voi ehkä retorisena koristeena lukea osaksi ympäristötuhon ja -kriisin estetiikkaa, jota session esitelmissä nähdyt, merten muoviroskaa ja teollisia raunioita esittävät, sinänsä upeat valokuvat välittivät. 

Ihmisen ajan ja kestämättömän elämäntapamme estetisoitu kritiikki sekä koko tilanne muistuttivat epämiellyttävästi akateemisen maailman käytäntöjen ja ihanteiden perustavanlaatuisesta ristiriidasta. Lentelemme ilmeisesti jatkossakin yhdessä ympäri maailman taivastelemaan sitä, kuinka nykyinen elämäntyyli ei voi jatkua. 

Ensivisiittiini Yhdysvalloissa tiivistyi muutaman päivän aikana myös häivähdys niistä monista yhteiskunnallisista todellisuuksista, joita tutkijoiden voi olla vaikea tavoittaa ja ymmärtää omissa kuplissaan. Myös akateemisen maailman vuosisatainen eriarvoisuus on edelleen kiistatonta ja valitettavaa todellisuutta, joka meidän on yhteisönä käsiteltävä. Ja toisaalta akateemisessakin yhteisössä inklusiisivuus voi pelkistyä päälleliimatuksi retoriikaksi ja vähemmistöjen näennäiseksi huomioinniksi eli nk. tokenismiksi.  

Kristoffer Kolumbuksen patsas (kuva: Johanna Enqvist).

Syracusen yliopiston politiikkaan kuuluu tuoda esiin alueen alkuperäiskansan ensisijaisuus ja omistajuus suhteessa heidän jälkeensä tulleisiin Pohjois-Amerikan asuttajiin. Käytännössä monien esitelmien alussa kuultiin siis lausunto, jossa muistutettiin, että olimme Odondaga-kansan ikiaikaisilla mailla. Kivenheiton päässä yliopistolta kohtasimme sen sijaan toisenlaista maailmankuvaa edustavan patsaan, jonka Syracusen italialaisyhteisö on pystyttänyt Kristoffer Kolumbuksen muistoksi. 

Kiitokset

Lopuksi vielä lämpimät kiitokset matkakumppaneilleni Annalle, Markolle ja Visalle: tämän(kin) konferenssin anti olisi jäänyt huomattavasti ohuemmaksi ilman yhteisiä puintihetkiä, teidän seuraanne, kommenttejanne ja näkemyksiänne. Yhdessä ihmetteleminen, herkkyys erilaisille näkökulmille ja tavoille katsoa maailmaa on itselleni tieteenteon oleellisinta ja antoisinta ydintä. Tämä on ymmärtääkseni myös yksi hitaan tieteen ihanteista ja linjassa – ystävääni ja kollegaani Markoa lainatakseni – sen keskeisimmän arvon eli pyyteettömän tiedon rakastamisen kanssa. Näin määritellyt “hitaan tieteen” peruselementit kannattelevat myös Tieteen termipankin kaltaisia hankkeita.

Viitteet

Bal, Mieke (2002). Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide. Toronto: University of Toronto Press.