Hitaan arkeologian konferenssi ja käsitteet – Theoretical Archaeology Group 2019, 3.–5.5. Syracuse (NY)

Osallistuin toukokuussa Syracusen yliopistossa järjestettyyn teoreettisen arkeologian konferenssiin (TAG2019), jonka teemana oli “hidas arkeologia” (”slow archaeology”). Tiivistän seuraavassa tapahtuman herättämiä ajatuksia ja tunnelmia sekä oman esitelmäni pääkohtia. Näkökulmani kiinnittyy käsitteisiin, joita tarkastelin myös omassa puheenvuorossani.

Syracusen yliopiston kampusaluetta (kuva: Johanna Enqvist).

 

Hidasta arkeologiaa

Konferenssin teemaksi valittu “hidas arkeologia” liittyy laajempaan, tieteen “hidastamista” ajavaan ajattelutapaan. Hitauden ihanne muodostaa vastavoiman tehostamista, tuottavuutta ja kilpailua korostavien vaateiden puristuksessa tuotettavaan “nopeaan tieteeseen”. Alati kiihtyvän tahdin lisäksi “nopean tieteen” teknokraattisuuden ja datakeskeisyyden on katsottu vieraannuttavan tutkimusta yhteiskunnasta ja yhteisöistä, joita tutkimuksen on tarkoitus tarkastella ja palvella. 

Yksi “hitaan tieteen” avainteksteistä on tieteenfilosofi Isabelle Stengersin (2018) “Another Science is Possible: A Manifesto for Slow Science” (ks. esim. Philip Conwayn perusteellinen arvio Society + Space -sivustolta), joka löytyi luonnollisesti myös konferenssin järjestäjien kokoamalta lukulistalta.

Kävin ennen konferenssia läpi annettua taustakirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli valottaa järjestäjien tulkintaa hitaudesta, erityisesti arkeologian kannalta. Kokosin tämän perusteella avainsanoja, joiden kautta yritin hahmottaa “hitaan arkeologian” olemusta. Sitä luonnehtivat muun muassa seuraavat, laaja-alaisiin ja monimerkityksiin käsitteisiin viittaavat iskusanat: uusmaterialismi, posthumanismi, antroposeeni, bio- ja etnoarkeologia, feministinen kritiikki, dekolonisaatio sekä etiikka, yhteisöllisyys, yhteistyö ja osallisuus (nimenomaan tieteellisen tiedon tuottamisessa). 

Tiedonmuodostukseen liittyvät emansipatoriset intressit, kiinnostus vallan ja tiedon väliseen kytkökseen sekä tieteellisen tiedon yhteiskunnallisiin ja poliittisiin seurauksiin yhdistävät nähdäkseni “hidasta arkeologiaa” sekä omaa väitöstutkimustani kehystänyttä kriittisen perinnöntutkimuksen suuntausta. Yhteistä on myös pyrkimys yhdistellä erilaisia näkökulmia ja käsittelytapoja, ylittää yhtäältä tieteenalojen, mutta toisaalta myös tieteen ja taiteen välisiä raja-aitoja.

Kantavana ajatuksena on niin ikään korostaa ihmisten ja toislajisten eläinten asemaa sekä elonkirjon ja koko maapallon tulevaisuutta koskevan eettisen punninnan, sosiaalisten suhteiden, yhteistyön, yhteisöllisyyden ja inklusiivisuuden merkitystä sekä tiedeyhteisön sisällä että suhteessa muuhun yhteiskuntaan ja sen yhteisöihin. 

Konferenssin teema, kuten teoreettinen painotuskin, välittyi vaihtelevasti mukana olleista sessioista ja esitelmistä. Osa esitelmistä keskittyi perinteiseen tyyliin arkeologisten tapaustutkimusten ja aineistojen esittelyyn, jolloin yhteys teemaan tai teoreettiseen ajatteluun ja jäsentelyyn jäi ohueksi. Parhaimmillaan konferenssi tarjosi kuitenkin inspiroivia näkökulmia ja muistutuksen siitä, että myös arkeologian käsite on avoin erilaisille tulkinnoille, dynaaminen ja muuttuva. Tämän voi todeta pelkästään selaamalla ohjelmaa, joka on abstrakteineen avoimesti ladattavissa konferenssin verkkosivuilta.

Käsitteet arkeologisena perintönä

Pidin oman esitelmäni sessiossa, jonka aiheen olimme otsikkoa (“Destabilising the Archaeological – Emergent Heritage in Slow Motion”) myöten muotoilleet tarkoituksellisen väljästi yhdessä muiden puhujien Visa Immosen, Marko Marilan ja Anna Sivulan kanssa. Lähtökohtanamme oli ajatus (arkeologisesta) perinnöstä pitkäkestoisena tekemisenä, samaan aikaan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen venyvänä loputtomana jatkumona. Perintö kietoo yhteen merkityksiä ja materiaa perinnöllistäen jatkuvasti uudenlaisia olioita ja ilmiöitä – tuottaen “emergenttiä perintöä”. Kysyimme, kuinka arkeologista perintöä voisi tutkia ja lähestyä tai kuinka “arkeologinen” ylipäätään määrittyy tämänkaltaisen käsitteellistyksen valossa.

Esitelmäni “Caring for concepts as archaeological heritage” rakentui analogialle, jossa rinnastin tieteellisen tiedon tuottamisen ylisukupolviseen perintöprosessiin sekä tieteelliset käsitteet tämän perintöprosessin kiinnekohtina ja kiteytyminä arkeologiseen perintöön. Rinnastus vinkkaa tietysti kohti Michel Foucault’n kehittelemää tiedon arkeologiaa ja genealogista metodia, mutta asetelman taustalla vaikuttavat myös Karen Baradin näkemykset käsitteiden/diskurssien/merkitysten ja materiaalisen maailman yhteenkietoutuneesta ja jakamattomasta olemuksesta. Baradin piti itse asiassa olla yksi konferenssin keynote-puhujista, mutta pettymyksekseni hän perui osallistumisensa.

En voi toisaalta yhtyä Baradin ja muiden nk. materiaalisen käänteen kannattajien (myös tässä konferenssissa toistettuun) väitteeseen siitä, että materiaalisuus olisi nk. kielellisen käänteen piirissä sivuutettu merkityksettömänä. Esimerkiksi kriittisen diskurssintutkimuksen, sosiokognitiivisen terminologian tai kognitiivisen metaforiateorian näkökulmista käsitteet ja diskurssit eivät ole pelkästään kielellisiä tai mentaalisia ilmiöitä, vaan niillä on myös kehollisuuteemme ja havaintokykyymme kytkeytyvä aineellinen, tilallinen ja kokemuksellinen tasonsa. 

Keskeinen, omaa tutkimusnäkökulmaani kehystävä kysymys onkin, kuinka merkitykset, käsitteet ja diskurssit kehkeytyvät ja ilmentyvät erilaisten kehollisten käytänteiden, visualisointien, fyysisten rakenteiden, esineiden tai teknologioiden kautta. 

Arkeologiassa tämä kytkeytyy yhtäältä aineiston keruun ominaislaatuun moniulotteisesti aineellisena kamppailuna, lihasvoimaa ja ihmisten fyysistä työtä – verta, hikeä ja kyyneleitä – vaativana tapana tehdä. Toisaalta tieteellisten käsitteiden muotoutuminen ihmisten sekä erilaisten teknisten apuvälineiden, analyysi- ja kuvantamismenetelmien välisenä vuorovaikutuksena liittyy nykyarkeologiaa määrittävään jännitteeseen luonnontieteellisesti ja humanistisesti painottuneiden tutkimusotteiden välillä.

Teoria on ymmärrettävissä käsitejärjestelmänä ja käsitteet siten avaimina teoreettiseen keskusteluun, jonka avulla tieteenalan sisäisiä jännitteitä on mahdollista purkaa ja analysoida. Juuri tästä syystä käsitteet vaativat perinnön tavoin aktiivista huomiota ja vaalimista. 

Concepts, I found over the years, are the sites of debate, awareness of difference, and tentative exchange (Bal 2002: 11).

Hedelmällinen tieteidenvälinen keskustelu, uudenlaisten tutkimuskehysten ja – ongelmien tuottaminen niin arkeologiassa kuin perinnöntutkimuksessakin edellyttää niin ikään käsitteillä luokiteltujen maailmojen avaamista, erottavien ja yhdistävien kiinnekohtien löytämistä. Helsingin yliopiston tuoretta kunniatohtoria Mieke Balia lainatakseni: käsitteet eivät ole tieteidenvälisen tutkimuksen selkäranka siksi, että niiden merkitykset olisivat itsestäänselviä ja samoja kaikille, vaan nimenomaan siksi että ne eivät ole.

Termipankin ilosanoma leviää (kuva: Visa Immonen).

Tieteen termipankki tarjoaa tieteellisiä käsitteitä koskevan tiedon lisäksi alustan käsitteistä ja niiden merkityksistä käytäville neuvotteluille. Esittelin termipankin myös konkreettisena esimerkkinä uudenlaisesta, tietyssä mielessä “ikuisesta” projektista, jota tiedeyhteisö toteuttaa monititieteisenä ja toivottavasti ylisukupolvisena kollektiivina.

 

 

Ristiriitaisia tunteita ja todellisuuksia

Kävin kuuntelemassa myös muita sessioita, jotka käsittelivät tavalla tai toisella kielen, käsitteiden ja materiaalisuuden suhdetta, kuten Þóra Pétursdóttirin ja Geneviéve Godinin luotsaama “At the Pace of Things? Archaeology in the Anthropocene”. Session lähtökohtana oli sen itsestäänselvyyden tunnustaminen, että (arkeologisessa) tutkimuksessa myös materiaalisuuden ja esineiden merkityksellisyyttä lähestytään ja välitetään pääasiassa kielen avulla. Tästä johdettu kysymys kuului, kuinka kieli onnistuu kuvaamaan aineellisuuden ja esineiden erityislaatua, niiden ”hitaan kommunikointitavan toiseutta”.

Olin aistivinani session taustalla näkemyksen siitä, että aihe vaatisi tietynlaisia retorisia keinoja, poeettisuutta ja affektiivisesti ilmaisuvoimaisen kielen kehittämistä. Teema kytkeytyy tätä kautta laajempaan julkiseen keskusteluun siitä, millaisin termein esimerkiksi ilmastonmuutoksesta/ ilmastokriisistä tulisi kertoa (ks. The Guardianin artikkeli: “Why the Guardian is changing the language it uses about the environment”). 

Session otsikkoonkin nostetulla antroposeenilla on luonnontieteiden puolella toistaiseksi vakiintumaton ja suppea merkityksensä nykyhetkeen ulottuvana geologisena epookkina. Ihmistieteissä ja taiteessa käsite näyttäytyy ennemminkin merkkinä tai retorisena viittauksena, jota ympäröi tietynlaista estetiikkaa ja fraaseja toistava diskurssi – ja jota session esitelmätkin edustivat.

Keskusteluosiossa yleisöstä esitetyissä kommenteissa myös kritisoitiin antroposeenin käsitteellistä tyhjyyttä tai merkityksen typistämistä tässä käyttöyhteydessä. Antroposeenin voi ehkä retorisena koristeena lukea osaksi ympäristötuhon ja -kriisin estetiikkaa, jota session esitelmissä nähdyt, merten muoviroskaa ja teollisia raunioita esittävät, sinänsä upeat valokuvat välittivät. 

Ihmisen ajan ja kestämättömän elämäntapamme estetisoitu kritiikki sekä koko tilanne muistuttivat epämiellyttävästi akateemisen maailman käytäntöjen ja ihanteiden perustavanlaatuisesta ristiriidasta. Lentelemme ilmeisesti jatkossakin yhdessä ympäri maailman taivastelemaan sitä, kuinka nykyinen elämäntyyli ei voi jatkua. 

Ensivisiittiini Yhdysvalloissa tiivistyi muutaman päivän aikana myös häivähdys niistä monista yhteiskunnallisista todellisuuksista, joita tutkijoiden voi olla vaikea tavoittaa ja ymmärtää omissa kuplissaan. Myös akateemisen maailman vuosisatainen eriarvoisuus on edelleen kiistatonta ja valitettavaa todellisuutta, joka meidän on yhteisönä käsiteltävä. Ja toisaalta akateemisessakin yhteisössä inklusiisivuus voi pelkistyä päälleliimatuksi retoriikaksi ja vähemmistöjen näennäiseksi huomioinniksi eli nk. tokenismiksi.  

Kristoffer Kolumbuksen patsas (kuva: Johanna Enqvist).

Syracusen yliopiston politiikkaan kuuluu tuoda esiin alueen alkuperäiskansan ensisijaisuus ja omistajuus suhteessa heidän jälkeensä tulleisiin Pohjois-Amerikan asuttajiin. Käytännössä monien esitelmien alussa kuultiin siis lausunto, jossa muistutettiin, että olimme Odondaga-kansan ikiaikaisilla mailla. Kivenheiton päässä yliopistolta kohtasimme sen sijaan toisenlaista maailmankuvaa edustavan patsaan, jonka Syracusen italialaisyhteisö on pystyttänyt Kristoffer Kolumbuksen muistoksi. 

 

Kiitokset

Lopuksi vielä lämpimät kiitokset matkakumppaneilleni Annalle, Markolle ja Visalle: tämän(kin) konferenssin anti olisi jäänyt huomattavasti ohuemmaksi ilman yhteisiä puintihetkiä, teidän seuraanne, kommenttejanne ja näkemyksiänne. Yhdessä ihmetteleminen, herkkyys erilaisille näkökulmille ja tavoille katsoa maailmaa on itselleni tieteenteon oleellisinta ja antoisinta ydintä. Tämä on ymmärtääkseni myös yksi hitaan tieteen ihanteista ja linjassa – ystävääni ja kollegaani Markoa lainatakseni – sen keskeisimmän arvon eli pyyteettömän tiedon rakastamisen kanssa. Näin määritellyt “hitaan tieteen” peruselementit kannattelevat myös Tieteen termipankin kaltaisia hankkeita.

 

Viitteet

Bal, Mieke (2002). Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide. Toronto: University of Toronto Press.

Kommentti Tieteen termipankin uusien aihealueiden julkistamistilaisuuden paneelikeskusteluun 23.1.2019

Kirjoittajat: Maj-Lis Aaltonen & Liisa Siipilehto

Me allekirjoittaneet panemme ilolla merkille Tieteen termipankin uusien aihealueiden julkistamistilaisuuden. Haluamme tällä kannanotolla antaa panoksemme tilaisuutenne aktivoimaan keskusteluun. Olemme huojentuneita siitä, että kannanottoja suomenkielisen tutkimuksen terminologian puolesta alkaa kuulua yhä useammin. Jaamme huolenne suomenkielisen termistön kuihtumisesta sillä kokemuksella, johon olemme törmänneet tutkimuksen tietoresurssien parissa työskennellessämme usean vuosikymmenen ajan ja erityisesti työ luonnonvara-alan tutkimushankekuvausten verkkohakemiston Hankehaavin, www.hankehaavi.fi, tuotannossa vuodesta 2008 lähtien.

Hankehaavin tavoitteena on tuoda tutkimustietoa helposti ja kätevästi tiedontarvitsijoiden ulottuville hankekuvauksina, joissa kerrotaan suomenkielellä käynnissä olevien ja päättyneitten tutkimushankkeiden perustiedot (hankkeen nimi, vaihe, kesto, vastuuhenkilö organisaatiossa, tiivistelmä, asiasanat, yhteistyötahot, rahoittajat).

Hankekuvaukset ovat tärkeitä erityisesti uusimman tutkimuksen tiedonlähteinä. Hankekuvaus tehdään jo tutkimuksen aloitusvaiheessa ennen kuin mitään on vielä edes julkaistu. Hanketieto on parhaimmillaan kattava ja aikaa kestävä kuvaus tutkimuksen kohteesta, lähestymiskulmasta ja ongelmaratkaisusta. Yhdentoista vuoden aikana Hankehaaviin on kertynyt yli 9000 tutkimushankekuvausta luonnonvara-alan keskeisistä tutkimusorganisaatioista. Hankehaavin ytimessä ovat julkisin varoin rahoitetut tutkimushankkeet. Hankehaavin tuottaa maa- ja metsätalousministeriön tieto- ja tutkimustoimiala.

Hankehaavissa suomenkielisyys on ollut johtava periaate alusta lähtien. Suomenkielisten hankekuvausten saaminen tiedontuottajilta asiasanoineen ei ole ollut koskaan itsestäänselvyys, eikä se ole sitä edelleenkään. Organisaatioiden sisällä on voinut olla ristivetoa siitä, millä kielellä tietoa pitäisi tarjota. Viestintäväki on kiitellyt Hankehaavia tutkimustiedon saatavuuden ja tutkimuksen näkyvyyden parantamisessa. Tästä huolimatta viestinnän asiantuntijat eivät ole aina voineet voineet vaikuttaa hanketiedon tuottamiseen omassa organisaatiossaan. Tietojärjestelmien teknisiin rajoituksiin on törmätty, mutta yhtä lailla tutkimusjohto on voinut ohjeistaa ainoaksi tutkimuskieleksi englannin. Vuosien varrella on käynyt myös niin, että organisaatiouudistuksissa ja tietojärjestelmien vaihdoksissa suomenkielisyys on jäänyt toiseksi englanninkielisyyden voittaessa.

Sitkeää palopuhetta suomenkielisyyden ja asiasanojen puolesta on tarvittu ja tarvitaan edelleen. Ja siinä meitä auttavat nämä julkiset laajemmat kannanotot!

Kannanottona ehdotamme, että kaikkien tutkimustiedon tuottamisessa olevien osapuolten tulee kohentaa suomen kielen asemaa seuraavasti:

  • rahoittajien pitää edellyttää, että rahoituksen saaneista tutkimuksista tehdään suomenkieliset kuvaukset sisällönkuvauksineen (asiasanat, tiivistelmä, mahdolliset luokittelut), vaikka koko julkaisutuotanto olisikin muun kielistä; rahoittajan ääntä kuunnellaan!
  • tutkimusorganisaatioiden tutkimusjohdon pitää huolehtia, että organisaation omissa tutkimustietojärjestelmissä on sekä suomenkieliset että kansainväliset näkökulmat toteutettuina; tutkimusjohto luo linjat talon tavoille!
  • tutkimusviestinnän väen pitää osaltaan kantaa huolta siitä, että organisaatiossa tuotetaan ja jaetaan suomenkielistä tietomateriaalia uutisten lisäksi myös pitemmän aikavälin tarpeisiin; viestintäväellä on yhteys tiedon loppukäyttäjiin!
  • tutkimustietopalvelun väen pitää huolehtia siitä, että sisällönkuvailuun on käytettävissä suomenkieliset sanastot, termipankit ja/tai ontologiat ja tutkijoita opastetaan myös näiden työkalujen hyödyntämiseen. Tutkijoiden tuottamasta tiedosta tuotetaan kuvailuun kannustavia tietopalveluja; tietoasiantuntijat voivat ohjata organisaatioidensa tietovirtoja!
  • tutkimustietojärjestelmien suunnittelijoiden ja pääkäyttäjien pitää huolehtia siitä, että tietojärjestelmissä on paikat ja jakelutavat sekä suomenkieliselle että kansainväliselle kuvailulle – tekniset esteet eivät voi enää tänä päivänä olla syy suomenkielisten kuvausten ja sisällönkuvailujen sivuuttamiseen; tekniikka on parhaimmillaan silloin, kun se palvelee asiakkaitaan ja teroittaa työkalujaan näiden käyttöön!
  • tutkijan pitää nähdä oma vastuunsa kansallisen tutkimustietovarannon tuottajana ja osallistua alansa termistön tuottamiseen, vakiinnuttamiseen ja käyttöön; tutkija saa rahoituksen, jota vastaan hän lupaa tuottaa tietoa!

Luonnonvara-ala on yhä kasvavan yhteiskunnallisen ja monitieteisen kiinnostuksen kohteena, koska ilmastonmuutos, energiantuotannon ja teknologian kehitys, ruoantuotannon määrään, laatuun ja ympäristöön kohdistuvat asiat tulevat yhä tärkeämmiksi. Ratkaisuja ongelmiin haetaan ja tarvitaan nopeasti, ja ratkaisuvaihtoehtoja joudutaan pohtimaan yhä tarkemmin päätöksenteossa monilla tasoilla. Sujuva tutkimustiedon välitys on avainasemassa. Suomalainen tutkimus on monella alalla kansainvälistä ja korkeatasoista – miksi se ei haluaisi näyttäytyä sellaisena suomenkielisenäkin?

Maj-Lis Aaltonen, toimitusjohtaja, informaatikko, MI Tietorakenteet Oy

Liisa Siipilehto, tietoasiantuntija, Helsingin yliopiston kirjasto

Sanat liikkeessä: kääntäminen ja kääntymättömyys

Kuinka kääntää mimesis? Entä apeiron? Ovatko affekti tai altermoderni tyydyttävää suomen kieltä? Jos Sehnsucht-sanan kääntää ”kaihoksi” tai ”kaipaukseksi”, välittyvätkö alkukielisen termin merkitykset?

Viime kuukausina olen pohtinut teoreettisten käsitteiden kääntämistä ja kääntymättömyyttä, sillä osallistun Tieteen termipankkiin kuuluvan monitieteisen humanistisen termityöhankkeen toimintaan. Työryhmäämme kuuluu tutkijoita filosofian, semiotiikan, estetiikan, kirjallisuustieteen ja teatteritieteen aloilta ja tavoitteemme on kartoittaa, selvittää ja määritellä termejä, joita käytetään useilla eri humanistisilla tieteenaloilla. Tämä prosessi on mielestäni verrattavissa käännöstyöhön: työryhmän kokouksissa olemme tunnustelleet sitä, miten jokin yhteinen termi ”kääntyy” käytettäväksi kunkin tieteenalan omassa kontekstissa. Toisaalta olemme käsitelleet tieteenalakohtaisia termejä, jotka voivat olla relevantteja myös muilla aloilla, ja selvittäneet käsitteiden lainaamista oppialasta toiseen. Näin kysymys on merkityskokonaisuuksien liikuttelusta alueelta toiselle yhteistä maaperää etsien.

Löysin hajanaisille kääntämistä koskeville kysymyksilleni kiintopisteen kuultuani hiljattain eräällä konferenssivierailulla filosofi Barbara Cassinin esitelmän käsitteiden yleistettävyydestä ja paikallisuudesta. Cassin on tullut tunnetuksi luotsaamastaan suurprojektista, yli kymmenen vuoden työn tuloksena julkaistusta Vocabulaire européen des philosophies: Dictionnaire des intraduisibles -ensyklopediasta (2004). Tämä on 1300-sivuinen, satoja hakusanoja sisältävä eurooppalaisen filosofian käsitteistöä ja sen historiaa selittävä teos. Cassinin toimittama ensyklopedia on ilmestynyt lähivuosina myös ukrainan-, arabian- ja englanninkielisinä versioina, ja kiinankielinen laitos on tiettävästi valmisteilla. Käännösprosessissa uudet versiot ovat osaltaan muuttaneet teoksen painotuksia sekä laajentaneet, päivittäneet ja paikallistaneet sanastoa eurooppalaisen ajatusperinteen ulkopuolelle. Tämä on ollut tarkoituskin, sillä intraduisibles-projekti on lähtökohtaisesti korostanut ajattelun ja käsitteiden historiallisuutta ja sidonnaisuutta kieleen. Ensyklopedia ei systematisoi ajatussuuntauksia tai yksittäisten teoreetikkojen elämäntyötä, vaan lähestyy käsitteitä niiden kontekstienvälisen liikkeen kautta.

Mitä oikein ovat hakuteoksen otsikon intraduisibles – ”kääntymättömät” termit? Cassinin mukaan ne ovat ongelmallisia sanoja, jotka toimivat kahta teoreettisen ajattelun taustalla piilevää periaatetta vastaan. Ensimmäinen on perinteinen ajatus käsitteiden universaaliudesta: käyttämämme käsitteet ylittävät sekä ajan että paikan ja niiden merkitykset ovat siirrettävissä kulttuurista ja kielestä toiseen. Eri kielien sanaston yhteismitattomuus kuitenkin kyseenalaistaa tämän ajatuksen ja paljastaa käännöstyön sisältöä muokkaavan vaikutuksen. Esimerkiksi homonyymiset sanat vaativat kontekstin huomioon ottavia valintoja: kääntääkö venäjän мир (mir) ”maapalloksi”, ”maailmaksi”, ”sovinnoksi” vai ”rauhaksi”?

Toisen näkökulman, jota kääntämistä vastustavat termit problematisoivat, Cassin nimeää ”ontologiseksi nationalismiksi”. Tällä hän tarkoittaa uskoa siihen, että oma kieli liittyy olennaisesti jonkin kansan, ryhmän tai rodun autenttiseen olemukseen ja että joillakin kielillä on tästä johtuen perustava asema. Cassinin esimerkki on saksalaisfilosofi Martin Heideggerin olettama ainutlaatuinen yhteys antiikin Kreikan filosofian ja saksan kielen välillä. Tämä yhteys tekee Heideggerille saksan kielestä ainoan modernin kielen, jolla olemisen kysymystä voi todella tutkia. Autenttiseen olemukseen keskittyvän ajattelun sijaan Cassin korostaa kielten ja kontekstien moninaisuutta ja tästä seuraavaa jatkuvaa kääntämisen tarvetta – jopa yhdestä kielestä löydämme murteiden, slangien ja jargonien haarautuvia polkuja.

Universalismin ja nationalismin vastaisesti kääntymättömyyden ajatus korostaa käsitteiden asemaa sanoina, jotka toimivat kuin työkalut erilaisissa yhteyksissä ja kokoonpanoissa. Sanoilla on oma kielikohtainen historiansa ja suhdeverkostonsa toisten kielten vastaaviin sanoihin. Dictionnaire des intraduisibles pyrkii tuomaan esiin esittelemisensä termien molemmat puolet tarjoamalla sekä käsitehistoriallisia että käännösmahdollisuuksia vertailevia katsauksia.

Intraduisibles ei suinkaan asetu kääntämisen ajatusta vastaan, vaan korostaa käännöstyön loppumattomuutta: emme koskaan voi lopettaa termien kääntämistä, sillä niiden kontekstit muuttuvat jatkuvasti ja käännökset eivät alun perinkään vastaa ongelmattomasti alkuperäistä termiä. Erinomaisena esimerkkinä muille kielille hankalasti kääntyvästä termistä on Sigmund Freudin kuuluisaksi tekemä das Unheimliche, samanaikainen tuttuuden ja vierauden tunne, joka on käännetty suomenkielisissä julkaisuissa ”kammottavaksi”, ”epämukavuudeksi” tai jopa ”kummaksi”. Alkuperäisen Un-heimlichin kaksijakoisuus ei helposti välity muilla kielillä ilmaistuna (suomalaisista käännösratkaisuista ”epä-mukavuus” viestinee tämän parhaiten). Ranskaksi termi on käännetty muotoon l’inquiétante étrangeté (”huolestuttava outous”), englanniksi uncanny (Koillis-Englannin murteessa canny merkitsee hyvää tai miellyttävää) ja ruotsiksi det kusliga (kalsea, kolkko, synkkä). Saksankielisen Unheimlichin keskeinen osa Heim (koti) ja sen ristiriitaiset johdannaiset heimlich (piilevä, salainen) tai heimisch (synnynnäinen, kotoisa) eivät kuitenkaan helposti ulotu käännöksiin asti. Freudille Unheimlich ei ole kammottavaa siksi, että se on tuntematonta, vaan siksi, että se merkitsee vierautta ja outoutta joka ilmenee jossakin läheisessä ja tutussa, esimerkiksi ruumiinosissa tai ihmistä esittävissä mallinukeissa. Alkuperäisen sanan sisältämän tuttuuden ja vierauden kaksijakoisuuden vuoksi useimmat käännökset sisältävät viittauksen Freudin käyttämän saksankielisen termin nyansseihin.

Unheimlich kääntyy kielialueiden lisäksi myös tutkimusalueelta toiselle. Termi sijoittuu alun perin oikeastaan kirjallisuustieteeseen, sillä Freud kommentoi psykiatri Ernst Jentschin tulkintaa E. T. A. Hoffmannin ”Der Sandmann” -tarinasta ja sen kummallisista vaikutelmista. Tästä käsite on siirtynyt laajemmin eri taiteenlajien tulkinnan apuvälineeksi ja omaksi esteettiseksi kategoriakseen. Myös käsitteen filosofisia ja semioottisia ulottuvuuksia voidaan luodata: miten kammottavuuden tuttua ja vierasta yhdistävä olemisen tapa ymmärretään ontologisesti tai miten merkitykset rakentuvat noin ristiriitaisessa vaikutelmassa? Onko elokuvan herättämä kummallisuuden tunne samankaltaista kuin kauhuromaanin, ja millä keinoin elokuva ja kirjallisuus luovat nuo vaikutelmat? Liikkeessään ja sovellettavuudessaan Das Unheimliche on paitsi intraduisible – kääntymätön eli jatkuvaa käännöstyötä vaativa – myös aidosti monitieteinen humanistinen termi.

Kääntämisen ja kääntymättömyyden painottamisella on myös (tiede)poliittinen ulottuvuus. Tiedettä ja yliopistomaailmaa koskeva nykykeskustelu vaatii tutkimuksen kansainvälistä vertailtavuutta, tuloksellisuutta ja sovellettavuutta. Tämän tavoitteen saavuttamiseen kohdistuu myös poliittista painetta ja ohjausta. Varteenotettavan tutkimuksen tulisi olla englanninkielistä ja aiheeltaan yleismaailmallista eli toteuttaa Barbara Cassinin kritisoimaa käsiteuniversalismia. Kielelliset ja kulttuuriset erityisyydet tulisi minimoida tutkimusedellytysten ylläpitämiseksi. Tästä näkökulmasta termien käyttöyhteyksien hienovarainen selvittely ja käännösten problematisointi asettuvat ikävästi tuottavuuden tielle.

Sisällöllisesti ajatellen mikään ala ei kuitenkaan hyödy universalismin yksioikoisesta painottamisesta, ja eniten sitä hylkii humanistinen tutkimus, jolle käsitehistoria, hermeneuttinen vastavuoroisuus tulkitsijan ja tulkittavan välillä, väitteiden ja määrittelyjen asiayhteys sekä monitieteiset teoriat ovat korostetun tärkeitä. Cassin siteeraa dekonstruktiofilosofi Jacques Derridan iskulausetta ”plus d’une langue”, joka kiteyttää omassa kääntymättömyydessään merkitysten moninaisuuden eetoksen. Adverbi plus de voi tarkoittaa ”lisää” tai ”enemmän kuin”, mutta merkitsee myös kieltolauseessa ”ei enää”, ”ei enempää”. Monimerkityksellinen lause sisältää vastakohdan – ”kieliä on aina yhtä enemmän” ja ”ei enää yhtäkään kieltä” – ja kertoo siitä, että konteksteja ja merkityksiä on enemmän kuin tarpeeksi. Tämä tilanne vaatii selvittämistä, ymmärtämistä, kääntämistä, asioiden välittämistä ja muokkausta, uudelleenmäärittelyä, sovittelua… humanistista tutkimusta.