Sanastotyössä Tieteen termipankissa

Kasvien rakenneopin eli kasvimorfologian termit alkavat olla itselleni tuttuja. Ensimmäistä kertaa tarkastelin niitä kielitieteen proseminaarityössäni seitsemäntoista vuotta sitten. Pro gradussani keskityin adjektiiveihin. Väitöskirjani tein Elias Lönnrotin 1860-luvulla kehittelemästä kasvimorfologian sanastosta, niin adjektiiveista kuin substantiiveista.

Ei kasvitieteestä niin vain eroon pääse. Väitöskirjan jälkeen meni muutama vuosi tietokirjojen suomentamista käsittelevässä hankkeessa, mutta sitten kasvitiede jälleen kutsui. Tällä kertaa Tieteen termipankki -hankkeen suunnitteluvaiheessa: kasvitieteestä tulisi luontevasti yksi pilottitieteenala uudelle hankkeelle.

Varsinainen sanastotyö on monin tavoin erilaista kuin sanaston tai termistön tutkiminen; yhteistäkin kuitenkin on. Pienistä yksityiskohdista voi avautua laajempia näkymiä. Sanastotyön tekijä tutkii pieniä kokonaisuuksia: kerrallaan yhtä käsitettä ja sen lähellä olevia käsitteitä. Mitä käsitteen ominaispiirteisiin kuuluu, mikä erottaa sen vieruskäsitteistä? Millainen määritelmä auttaa ymmärtämään käsitteen sisällön? Millaisia termien pitäisi olla muodoltaan?

Lähikäsitteiden tarkastelua

Sanastotyön keskeinen menetelmä on käsiteanalyysi, joka on käsitteiden tarkastelua toisten käsitteiden joukossa ja niiden sijoittamista omalle paikalleen käsitejärjestelmässä. Hyvä määrittely on vaikeaa ja usein mahdotontakin ilman läheisten käsitteiden tarkastelua.

Ylä-, ala- ja vieruskäsitteiden esittäminen on hyödyllistä myös sille, joka haluaa ottaa selvää uudesta käsitteestä – tämän vuoksi myös termipankin käsitesivulla on mahdollisuus esittää lähikäsitteitä. Jollei esimerkiksi tiedä, että kasvimorfologiassa lehtilavan perusmuotoja ovat mm. pitkulainen, soikea, suikea, puikea, pitkänpyöreä ja pyöreä, voi olla vaikea ymmärtää, miksi sellaisia termejä kuin pyöreä, soikea tai pitkulainen pitää ylipäätään määritellä.

Määrittelyä

Määrittelyssä pyritään avaamaan käsitteen merkitystä tyypillisesti ns. sisältömääritelmän kautta siten, että osoitetaan käsitteelle yläkäsite ja ne olennaispiirteet, jotka erottavat käsitteen sen vieruskäsitteistä. Kasvien rakenneopin termeissä on kuitenkin joskus paikallaan käyttää ns. joukkomääritelmiä, jolloin luetellaan kaikki käsitteen alaan kuuluvat tarkoitteet. Esimerkiksi kukkalehden voi kertoa olevan “kehä-, verho-, terä-, emi- tai hedelehti”. Lisäksi ns. koostumussuhteet ovat monesti hierarkiasuhteita tärkeämpiä, jolloin määrittely on helpompaa niiden avulla. Näin esimerkiksi lehtilapa kannattaa määritellä “lehden osaksi” eikä vaikkapa tietyntyyppiseksi “lavaksi”. Lehtilapa on siis lehden osakäsite.

Kasvimorfologiassa on runsaasti adjektiiveja. Perusohje määrittelyssä on, että substantiivit määritellään substantiivien avulla, verbit verbien avulla ja adjektiivit adjektiivien avulla. Käytännössä tieteen termeinä käytettyjen adjektiivien määrittely on usein mahdotonta toisen adjektiivin avulla, jolloin suositaan rakenteita ”sellainen x, joka yyyy” tai ”kuvaa x:ää, joka yyyy”.

Kasvitieteen perusteoksissa, esimerkiksi Retkeilykasviossa (1998), ei kuitenkaan ole aina määritelty näin, vaan suoraan sen tarkoitteen kautta, jota adjektiivi kuvailee. Tällaisen mallin mukaan esim. parilehdykkäinen on Tieteen termipankissa nyt ”kerrannaislehti, jonka lapa on jakautunut parillisiin lehdyköihin keskirangan eri puolilla”, nirhalaitainen on ”hammaslaitainen lehti, jonka terävien pykälien väliset lovet ovat pyöreitä” ja kellomainen taas ”teriö, joka muistuttaa muodoltaan kirkonkelloa”.

Kasvitieteen asiantuntijaryhmän keskustelun jälkeen päädyimme tällaiseen käytäntöön. Tieteenalan Lönnrotista alkava suomenkielinen perinne tukee tällaista, ja lisäksi kuvattu määrittely on käytännöllistä. Liiallinen metateksti voi tehdä määrittelystä kömpelöä. Kuulisin kuitenkin tästä ratkaisustamme mielelläni lukijoiden ja termipankin käyttäjien mielipiteitä.

Nimitykset ja terminmuodostus

Väitöskirjassani tutkin käsitteiden nimeämistä eli terminmuodostusta. Kantava ajatus oli, että käsitteiden nimityksiksi valitut tai sepitetyt sanat, termit, toimivat motivoituina merkkeinä. Ajatus osoittautui oikeaksi: Lönnrot pyrki termistössään erityisen ponnekkaasti merkityksen läpinäkyvyyteen. Hän uskoi, että siten käsitteet avautuvat Suomen Kasviston (1860) lukijoille ja kasviopin opiskelijoille.

Läpinäkyvyyttä on joskus pidetty myös termistöjen haasteena, koska silloin kaikki mahdolliset sivumerkitykset, joita sanalla on erikoisalan ulkopuolella, voivat alkaa häiritä ja jopa johtaa harhaan. Jos näin olisi, vierassanat tai täysin keksityt kirjainyhdistelmät olisivat termeinä kaikkein parhaita. On kuitenkin selvää, että merkitykseltään läpinäkyvät termit opitaan helpommin ja muistetaan paremmin. Lönnrot itse viittasi lainasanojen käyttöön Kasvikon oppisanoja -kirjoituksessaan (1858) seuraavasti:

Eipähän ole ollut pakko semmoisia muukalaisia sanoja, kun esimerkiksi androgynus, cellula, dicotyledo, concavus, cryptogamus, ovalis, phyllodium, pistilla, stipula y.m. sillä tavoin suomenkieleen sekoittaa, kun Ruotsalaiset niistä – epäilemättä kyllä suureksi hyödyksi ja kielensä kunniaksi – ovat saaneet sanansa androgynisk, cellul, dikotyledon, konkav, kryptogam, oval, phyllodium, pistill, stipel, jotka arvattavasti ynnä monen muun kumppalinsa kanssa ovat Ruotsin kansan hyvin helpot ymmärtää ja muistoissa pitää.

Lönnrot ei kuitenkaan ollut kaikkein jyrkin puristi, koska hän teki mielellään käännöslainoja: jopa kahdella kolmasosalla hänen termeistään on jonkinasteinen käännöslainatausta. Esimerkiksi hyvinkin kotoisilta vaikuttavat termit hammasluomainen, kukinto, munuaismainen, neuvoton ja sepivä ovat kaikki taustaltaan vieraan mallin mukaan muodostettuja käännöslainoja.

Nykyään kasvitieteen suomessa on runsaasti vierassanoja. Tieteen termipankin kasvimorfologian listauksista löytyvät mm. termit adventiivinen, diarkkinen, distylia, hypantio, mikrofylli ja sporogonio. Lisäksi mukana on käsitteitä, joilta puuttuu suomenkielinen nimitys kokonaan. Termipankkiin voi siis tuoda myös tällaisia ”nimettömiä” – näin tarjotaan käyttäjille nimitykset vierailla kielillä ja voidaan jättää suomenkielinen nimitys etsimään muotoaan vähitellen asiantuntijatyössä.

Tässä kohtaa lienee paikallaan myös sanoa, että Tieteen termipankissa ei sinänsä vierasteta lainasanoja. Monille aloille, esimerkiksi kielitieteeseen, on vakiintunut termeiksi runsaasti vierassanoja. Myös omakielisen termin rinnalla esiintyy usein synonyyminen vierassana. On tietysti ilahduttavaa, jos asiantuntijat keksivät uusille käsitteille aidosti suomalaisia nimityksiä. Mikäli tämä kuitenkin tuntuu vaikealta, ennen lainasanojen suomeen mukauttamista voi aina ensin yrittää kokeilla Lönnrotin keinoa ja kääntää vieraat termit osa osalta suomeksi.