Voimia ja vastavoimia
Auli Hakulinen

Kun lukee Opetusministeriön v. 2009 esittämää korkeakoulujen kansainvälistymisstrategiaa vuosiksi 2009−2015 tai eri yliopistojen laatimia kielistrategioita, alkaa tuntua siltä, että työ Tieteen kansallisen termipankin hyväksi on museaalista toimintaa. Termipankin tavoitteet eivät ensi lukemalta ole sopusoinnussa ”aidosti kansainvälisen korkeakouluyhteisön” linjausten kanssa.

Ministeriön ajankohtaisella kielellä: ”Korkeakoulu-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän kansainvälistyminen on yhteiskunnan uudistumisen ytimessä” sekä ”Kansainvälistyminen on jo pitkään ollut Suomen tiede- ja korkeakoulupolitiikan päätavoitteita ja korkeakoulujen omien strategioiden ytimessä”.  Kansainvälistyminen tuntu melkeinpä taikasanalta: ”Korkeakoulujen kansainvälistyminen edistää ympäröivän yhteiskunnan ja elinkeinoelämän monipuolistumista,kansainvälistä verkostoitumista, kilpailu- ja innovaatiokykyä sekä kansalaisten hyvinvointia, osaamista ja sivistystä. ”

Vuosien 2011–2016 korkeakoulujen kehittämissuunnitelmassa on runsaasti seuraavankaltaista tulevaisuuteen kurkottavaa passiivifraseologiaa: ”Tutkimuksen tasoa nostetaan ja tutkimusedellytykset turvataan niin, (SIC) kyetään jatkuvasti tuottamaan sekä perustutkimuksesta että kehittämistoiminnasta syntyviä korkeatasoisia innovaatioita ja tieteellisiä läpimurtoja.”

Otsikon ”Vahva kansainvälistyminen laadun takaajana” alla on suunnittelutekstin ainoa kriittinen jakso, jossa passiivi vaihtuu aktiiviksi ja kuvataan mennyttä mutta nykyhetkeen ulottuvaa ongelmallista tilaa. Kansainvälisyys näkyy sen mukaan ”melko ohuesti korkeakoulujen strategioissa ja profiileissa”. Suomen korkeakoulut ”eivät ole olleet riittävän houkuttelevia laadultaan, kooltaan tai tarjonnaltaan”.  Aidosti kansainväliseksi koulutus- ja tutkimusyhteisöiksi kehittymistä on tuettava. Tutkimuksen ja opetuksen laadun suhdetta omakieliseen opetukseen ei mainita kertaakaan koko viisivuotissuunnitelmassa, jopa opintojen etenemistä tavoiteajassa pohditaan vain siltä kannalta, että vieraskielisen opetuksen suunnitelmallisuutta lisätään.

Kotimaiset kielet mainitaan vain pohdittaessa ulkomaisten korkeakouluopiskelijoiden ”kiinnittymistä suomalaiseen yhteiskuntaan ja työmarkkinoille”. Ratkaisuksi tähän katsotaan se, että kehitetään heille suunnattua kotimaisten kielten opetusta. Mainitaan myös, että EU:n ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille kokeiltavaa lukukausimaksua tulee arvioida siltä kannalta, miten se vaikuttaa ”kansainvälistymiseen ja vetovoimaan”. Kansainvälistymisen vaikutusta suomen- tai ruotsinkielisiin opiskelijoihin ei oteta vastaavasti esille, vaikka se tietyillä aloilla voi suorastaan hidastaa heidän opiskeluaan.

Kansainvälistä henkilövaihtoa palvelevan CIMO:n tietojen mukaan englanninkielisiä ohjelmia on tätä nykyä Suomen korkeakouluissa 490, joista ylempiä 269 ja tohtoriohjelmia 25. Loput sijoittuvat ammattikorkeakouluihin. Tutkinto-opiskelijoita on eniten Kiinasta (2000), seuraavaksi eniten Venäjältä ja Nigeriasta. Maisteriohjelmista 140:llä on ”mahdollisuus” kerätä lukukausimaksuja, mutta toistaiseksi vain 20 ohjelmaa on maksuja ryhtynyt perimään. Ulkomaisia opiskelijoita on tällä hetkellä 17 635. Valtaosa heistä siis opiskelee ilmaiseksi.

Suomalaista kansainvälistymisajattelua tukee Yliopisto-lehden numerossa 10/2012 Glasgow Caledonian -yliopiston sosiologian professori Sue Scott, joka usuttaa suomalaisia mainostamaan Helsinkiä sopivana kaupunkina ulkomaalaisille tutkijoille. Elämisen laatu on hyvä. Britanniassa tiedetään vain, että maa on kaukana ja kieli mahdoton. Mutta jos suomalaiset korostaisivat, että täällä pärjää englannilla, ja jos vielä tutkintojen kuvaa muokattaisiin niin, että niistä selviää osaamatta suomea, tänne voitaisiin saada nuoria tutkijoita, kannustaa professori Scott aidon imperialistiseen henkeen. Lisäbonuksena kannattaa hänen mukaansa mainita, että Suomessa, toisin kuin Britanniassa, ei EU:n ulkopuolelta tulevalta opiskelijalta peritä suuria summia (11000 – 13 000€ vuodessa). Kyllä näin aina joku eksyy meillekin.

Yliopistojen kielistrategiat orjailevat ministeriön suunnitelmia. Englannin kielen aseman parantaminen on kieliohjelmissa keskeistä, eikä kielten keskinäisen suhteen pohtiminen ole päässyt ainakaan näihin yleisluontoisiin linjauksiin. Turun yliopiston kieliohjelmassa tulkitaan kuitenkin ”aidosti kansainväliseksi” pyrkiminen niin, että kieliympäristön kehittämisessä noudatetaan rinnakkaiskielisyyden ja reseptiivisen monikielisyyden periaatteita. Ohjelman mukaan ”On tärkeää, että sisältö ja terminologia säilyvät yhteismitallisina ja helposti vertailtavina molemmilla kielillä” (suomi ja englanti). Termityön kannalta on toivottavaa, että TY:n ohjelman toimeenpanosuunnitelmassa esitettäisiin tällaiselle ohjelmalliselle lauseelle jatkotoimia.

Selvemmin itsenäinen kielipoliittinen kanta äidinkielen asemaan ja sen merkitykseen on Åbo Akademilla: ”Akademin värnar om att svenska språket också i framtiden bevaras och utvecklas som vetenskapsspråk och som samhälls- och kulturbärande språk i Finland”. Niin ikään ÅA suosittelee tieteen tulosten julkaisemista myös ruotsiksi sekä korostaa, että Akademin päätösvallassa on määrittää yliopiston tehtäviin palkatuilta ulkomaisilta työntekijöiltä vaadittava ruotsin kielen taito – joko heti työn alettua tai tietyn ajan kuluttua.

Aalto-yliopiston kolmikielinen kieliohjelma ottaa kaikkein selvimmin kantaa maan virallisten kielten ja englannin suhteeseen. Sen tavoitteena on kansainvälistyminen, ilman että kansalliskielten roolia heikennettäisiin. Ohjelmassaan yliopisto sitoutuu osallistumaan aktiivisesti ”akateemisen diskurssin” suomen- ja ruotsinkielisen terminologian kehittämiseen.

Ylätason, siis ministeriön, suuntaa-antavat ohjelmat ovat tieteen kielen näkökulmasta vaarallisen yksipuolisia ja vinoja. Niiden ohjaava vaikutus korkeakoulujen strategisiin ratkaisuihin on suuri. On siis vain toivottava, että vastavoimat, lattia- ja ruohonjuuritason tutkijat, jaksavat pitää talouden puristuksessakin rinnakkaiskielisyyden tavoitteistaan kiinni.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.