Monitieteinen humanistinen termityöhanke ulkoisti itsensä marraskuussa 2016 yhdeksi seminaaripäiväksi Koneen säätiön viihtyisään Kamariin. Tarkoituksena oli avata monialaisen termityön perusteita ja käytännön kysymyksiä uusille aloille, sillä mukaan pyydettiin asiantuntijoita sekä termityöhankkeen nykyisiltä aloilta (filosofia, kirjallisuudentutkimus, semiotiikka, esittävien taiteiden tutkimus ja estetiikka) että myös historiatutkimuksen sekä elokuva- ja televisiotutkimuksen puolelta. Termipäivään osallistuivat seuraavat asiantuntijat: Tiina Käkelä-Puumala, Markku Roinila, Aino Kukkonen ja Janne Vanhanen (termityöhanke), Tiina Onikki-Rantajääskö (Tieteen termipankin johtaja, suomen kieli), Lea Laitinen ja Antti Kanner (suomen kieli), Tuomo Aho ja Ilmari Hirvonen (filosofia), Viola Capkovà (kirjallisuudentutkimus), Tytti Rantanen (kirjallisuudentutkimus, elokuva- ja televisiotutkimus), Petteri Kummala (estetiikka), Jouko Nurmiainen ja Petri Karonen (historiatutkimus).
Päivän aloittivat Tiina Käkelä-Puumalan tervetulosanat ja humanistisen termihankkeen tutkijoiden esittäytyminen. Sen jälkeen jakauduimme oman kiinnostuksen mukaisesti ryhmiin, joille jokaiselle oli annettu etukäteen yksi termi tai termipari pohdittavaksi. Käsitellyt termit olivat periodi, positivismi, konteksti, identiteetti/subjekti sekä ruumis/keho.
Periodista keskustelivat esittävien taiteiden, elokuvatutkimuksen ja historian tutkijat. Totesimme eri aloilla olevan yhtäläisyyksiä mutta myös eroja käsitteen käytössä. Eri alat voivat jakaa tiettyjä laajoja yhteisiä periodikäsitteitä (esim. antiikki, keskiaika), mutta tutkimukselle on ominaista myös kiinnostus niihin tekijöihin, jotka jäävät periodille määriteltyjen ominaispiirteiden ulkopuolelle. Periodeilla on ollut erityistä merkitystä muun muassa arkeologiassa ja taidehistoriassa. Pohdimme mm. sitä, kuinka pitkä periodin pitäisi olla ollakseen periodi ja sitä kuinka joskus toimijat itse ovat jo olleet hyvin tietoisia uuden ajanjakson ”rakentamisesta” (esim. renessanssi). Vaikka määrittelytapoja on monia ja välillä niiden käyttö ristiriitaistakin, totesimme kaikkien kuitenkin tarvitsevan tutkittavan ajan jakamista sekä jäsennystä jollain tavalla, ja pian puhuimmekin jo periodisaatiosta. Ja kuten usein käy, keskustelu johti monien muidenkin käsitteiden pariin: keskustelimme myös tyylikauden ja epookin kaltaisista käsitteistä ja niiden suhteesta periodiin.
Positivismista, subjektista ja identiteetistä keskusteleva ryhmä jäi Kamariin pitkän pöydän ääreen. Todettiin, että termit olivat varsin kaukana toisistaan myös tieteenalojen suhteen. Kävimme kuitenkin sivuillemme vilkuilematta positivismin kimppuun, jota pidetään monella humanistisella alalla vanhentuneena, kylmänä, yksipuolista tiedeuskoa edustavana terminä. Filosofiassa tavataan erottaa ns. klassinen, yhteiskunnallisesti orientoitunut Auguste Comten positivismi, Wienin piirin edustama looginen positivismi, uuspositivismi, joka suhtautuu kriittisesti metafysiikkaan ja haluaa käännettävyysteesin kautta löytää keskeisille tieteellisille termeille havaintovastineet, ja lopulta looginen empirismi, joka kehittyi USA:ssa. Puhtaasti filosofisen positivismin lajien lisäksi on olemassa myös historiallinen positivismi, joka kuuluu historian aihealueelle sekä oikeuspositivismi, joka löytyy tällä hetkellä filosofian aihealueelta, vaikka sopinee myös oikeustieteen puolelle.
Subjekti oli laitettu pariksi identiteetille, mutta pian havaitsimme, että termeillä ei ole paljon tekemistä keskenään. Kirjallisuudentutkimuksessa subjekti on hyvin keskeinen termi ja kirjallisuudentutkimuksen nykyinen lyhyt subjektin kuvaus kaipaisikin sen osalta täydennystä. Kielitieteessä subjekti-sivu on tällä hetkellä puhtaan kieliopillinen: termistä kaivattaisiinkin enemmän sisällöllistä kuvausta. Puhuttiin myös siitä voiko subjekti olla jokin muu kuin ihminen. Filosofiassa on tavattu kartesiolaisuuden vaikutuksesta ajatella subjekti ajattelevaksi subjektiksi eli mieleksi, mutta myös muunlaisia käyttöjä voi olla.
Identiteetillä on monia eri merkityksiä filosofian, kirjallisuudentutkimuksen ja kielentutkimuksen aloilla. Ensinnäkin voidaan mainita ryhmäidentiteetti kielitieteessä – termi löytyy muilta tieteenaloilta, kuten sosiaalipsykologiasta. Kielellinen tai kansallinen identiteetti tulee esiin kirjallisuudentutkimuksessa: voidaan esimerkiksi puhua jonkin teoksen suhteesta kansalliseen identiteettiin. Kirjallisuudentutkimuksessa käsitellään myös samastumista eli identifioitumista johonkin fiktiiviseen henkilöön tai ryhmään. Identifioituminen voi koskea myös kieltä; esimerkiksi Henrik Gabriel Porthan identifioitui suomalaisiin ja suomalaisuuteen, vaikka kirjoitti ruotsiksi. Tässä tapauksessa voidaan puhua kielellisestä identiteetistä.
Ruumis-keho -käsiteparin työstettäväkseen saanut ryhmä pohti näiden kahden lähes synonyymisen sanan sisältöä. Termit ovat esiintyneet melko runsaasti erilaisissa ruumiillisuutta koskevien teorioiden suomentamista koskevissa keskusteluissa erityisesti filosofiassa ja taiteiden tutkimuksen aloilla. Debatti on koskenut juuri sitä, tulisiko puhua ruumiista vai kehosta silloin, kun tarkoitetaan subjektiivisesti koettua, havaitsevaa ja toimivaa kokonaisuutta. Ruumis-keho -jaottelu löytyy jo fenomenologisen filosofian alkuperäisistä saksankielisistä muotoiluista. Edmund Husserlin tuotannossa ruumista käsitellään sekä fyysisenä ja fysiologisena ruumiina (Körper) että koettuna, subjektiivisena ruumiina (Leib). Tämä jaottelu näkyy, usein implisiittisenä, valituissa suomenkielisissä muotoiluissa. Monet ovat pitäneet sanaa keho keinotekoisena, toiset taas ruumista liiaksi kuolleen, materiaalisen objektin mieleen tuovana. Kompromissina on toisinaan käytetty ilmausta elävä ruumis.
Koska ryhmä koostui estetiikan edustajista, keskustelu koski pitkälti ruumista estetiikan traditiossa. Todettiin, että Termipankin estetiikan aihealueelle olisi relevanttia lisätä ruumis-termisivu ja määritelmääkin muotoiltiin jo alustavasti. Estetiikassa fenomenologinen lähestymistapa on vahvin konteksti ruumiista keskustelemiselle. Kaikki esteettisen kokemuksen teoriat sisältävät ainakin jossain määrin ajatuksen aistivasta ruumiista, joskin käsite ”esteettinen” syntyi 1700-luvun rationalismin vaikutuspiirissä. Esille nousi ruumiillisuuden käsittely tanssin ja yleisemmin esittävien taiteiden tutkimuksessa – näillä alueilla on paljon yhteistä estetiikan kanssa mitä tulee fenomenologiseen ja jälkifenomenologiseen (esim. Michel Foucault’n) ruumista koskevaan ajatteluun.
Kontekstia pohtinut työryhmä joutui tilanpuutteen vuoksi siirtymään läheiseen kahvilaan keskustelemaan. Ryhmään kuului kirjallisuudentutkimuksen, kielitieteen ja historiatutkimuksen edustajia. Konteksti, eli tausta tai asiayhteys tarkoittaa eri tieteenaloilla hyvin erilaisia asioita. Kielitieteessä konteksti on suppeimmillaan välitön sanayhteys (esimerkiksi virke), joka auttaa yksittäisen sanan ymmärtämisessä. Kun mennään virkettä laajempiin kokonaisuuksiin, konteksti viittaa jo sanan historialliseen kontekstiin tai ilmaisun käyttökontekstiin osana kielellistä vuorovaikutusta. Kielitieteessä puhutaankin kontekstuaalisuuden käänteestä, jossa tutkimuksen mielenkiinto on siirtynyt kielellisistä yksiköistä itse vuorovaikutustilanteen analyysiin. Historiatieteissä konteksti nähdään toimintatilana, jolla ei usein kuitenkaan ole suoraan kausaalisuhdetta tutkittaviin tapahtumiin (esimerkiksi Suomen itsenäistyminen on historiallinen konteksti kun tutkitaan 1920-luvun urheilukulttuuria). Kirjallisuudentutkimuksessa on nähty useita kontekstia painottaneita vaiheita, kuten 1800-luvun lopun biografismi sekä kulttuurintutkimuksen nousu 1960-luvulla. Jälkimmäiselle oli ominaista kontekstualisointi eli kaunokirjallisuuden diskurssin suhteuttaminen paitsi kirjallisuuden omaan traditioon myös muihin saman aikakauden julkaisuihin, julkiseen keskusteluun, jne. Nykyisellään kontekstualisointi on eräs kirjallisuudentutkimuksen keskeinen toimintatapa. Kielentutkija Antti Kanner toi esiin myös sukulaiskäsite kotekstin eli sanan välittömän merkitysyhteyden, joka on laskennalllisesti helppo löytää esimerkiksi datalouhinnassa. Termipäivän päätökseksi Antti näytti, miltä konteksti näyttää eli millainen visuaalinen kuvaaja voidaan saada esiin datalouhinnan tuloksena, kun lasketaan tietyn sanan tai sille läheisten ilmausten esiintymistiheys jossakin tekstikorpuksessa.
Termityöpäivä onnistui luomaan muutamaksi tunniksi antoisan monitieteisen keskustelun tilan, jossa tuli hyvin konkreettisesti esille tämänkaltaisen kollaboratiivisen termityön jatkuva tarve humanistisissa tieteissä. Keskustelun tulokset eivät jääneet pelkästään osallistujien iloksi, vaan ne päätyvät päivityksiksi myös Tieteen termipankin sivuille.
Kirjoittajat: Aino Kukkonen, Janne Vanhanen, Markku Roinila ja Tiina Käkelä-Puumala
Kuvat: Aino Kukkonen