Kirjoittajan arkistot:Käkelä Tiina M

Käytännön monitieteisyyttä eli humanistinen termityöpäivä 4.11.2016

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

 

dsc_2064

Monitieteinen humanistinen termityöhanke ulkoisti itsensä marraskuussa 2016 yhdeksi seminaaripäiväksi Koneen säätiön viihtyisään Kamariin. Tarkoituksena oli avata monialaisen termityön perusteita ja käytännön kysymyksiä uusille aloille, sillä mukaan pyydettiin asiantuntijoita sekä termityöhankkeen nykyisiltä aloilta (filosofia, kirjallisuudentutkimus, semiotiikka, esittävien taiteiden tutkimus ja estetiikka) että myös historiatutkimuksen sekä elokuva- ja televisiotutkimuksen puolelta. Termipäivään osallistuivat seuraavat asiantuntijat: Tiina Käkelä-Puumala, Markku Roinila, Aino Kukkonen ja Janne Vanhanen (termityöhanke), Tiina Onikki-Rantajääskö (Tieteen termipankin johtaja, suomen kieli), Lea Laitinen ja Antti Kanner (suomen kieli), Tuomo Aho ja Ilmari Hirvonen (filosofia), Viola Capkovà (kirjallisuudentutkimus), Tytti Rantanen (kirjallisuudentutkimus, elokuva- ja televisiotutkimus), Petteri Kummala (estetiikka), Jouko Nurmiainen ja Petri Karonen (historiatutkimus).

Päivän aloittivat Tiina Käkelä-Puumalan tervetulosanat ja humanistisen termihankkeen tutkijoiden esittäytyminen. Sen jälkeen jakauduimme oman kiinnostuksen mukaisesti ryhmiin, joille jokaiselle oli annettu etukäteen yksi termi tai termipari pohdittavaksi. Käsitellyt termit olivat periodi, positivismi, konteksti, identiteetti/subjekti sekä ruumis/keho.

Periodista keskustelivat esittävien taiteiden, elokuvatutkimuksen ja historian tutkijat. Totesimme eri aloilla olevan yhtäläisyyksiä mutta myös eroja käsitteen käytössä. Eri alat voivat jakaa tiettyjä laajoja yhteisiä periodikäsitteitä (esim. antiikki, keskiaika), mutta tutkimukselle on ominaista myös kiinnostus niihin tekijöihin, jotka jäävät periodille määriteltyjen ominaispiirteiden ulkopuolelle. Periodeilla on ollut erityistä merkitystä muun muassa arkeologiassa ja taidehistoriassa. Pohdimme mm. sitä, kuinka pitkä periodin pitäisi olla ollakseen periodi ja sitä kuinka joskus toimijat itse ovat jo olleet hyvin tietoisia uuden ajanjakson ”rakentamisesta” (esim. renessanssi). Vaikka määrittelytapoja on monia ja välillä niiden käyttö ristiriitaistakin, totesimme kaikkien kuitenkin tarvitsevan tutkittavan ajan jakamista sekä jäsennystä jollain tavalla, ja pian puhuimmekin jo periodisaatiosta. Ja kuten usein käy, keskustelu johti monien muidenkin käsitteiden pariin: keskustelimme myös tyylikauden ja epookin kaltaisista käsitteistä ja niiden suhteesta periodiin.

Positivismista, subjektista ja identiteetistä keskusteleva ryhmä jäi Kamariin pitkän pöydän ääreen. Todettiin, että termit olivat varsin kaukana toisistaan myös tieteenalojen suhteen. Kävimme kuitenkin sivuillemme vilkuilematta positivismin kimppuun, jota pidetään monella humanistisella alalla vanhentuneena, kylmänä, yksipuolista tiedeuskoa edustavana terminä. Filosofiassa tavataan erottaa ns. klassinen, yhteiskunnallisesti orientoitunut Auguste Comten positivismi, Wienin piirin edustama looginen positivismi, uuspositivismi, joka suhtautuu kriittisesti metafysiikkaan ja haluaa käännettävyysteesin kautta löytää keskeisille tieteellisille termeille havaintovastineet, ja lopulta looginen empirismi, joka kehittyi USA:ssa. Puhtaasti filosofisen positivismin lajien lisäksi on olemassa myös historiallinen positivismi, joka kuuluu historian aihealueelle sekä oikeuspositivismi, joka löytyy tällä hetkellä filosofian aihealueelta, vaikka sopinee myös oikeustieteen puolelle.

Subjekti oli laitettu pariksi identiteetille, mutta pian havaitsimme, että termeillä ei ole paljon tekemistä keskenään. Kirjallisuudentutkimuksessa subjekti on hyvin keskeinen termi ja kirjallisuudentutkimuksen nykyinen lyhyt subjektin kuvaus kaipaisikin sen osalta täydennystä. Kielitieteessä subjekti-sivu on tällä hetkellä puhtaan kieliopillinen: termistä kaivattaisiinkin enemmän sisällöllistä kuvausta. Puhuttiin myös siitä voiko subjekti olla jokin muu kuin ihminen. Filosofiassa on tavattu kartesiolaisuuden vaikutuksesta ajatella subjekti ajattelevaksi subjektiksi eli mieleksi, mutta myös muunlaisia käyttöjä voi olla.

Identiteetillä on monia eri merkityksiä filosofian, kirjallisuudentutkimuksen ja kielentutkimuksen aloilla. Ensinnäkin voidaan mainita ryhmäidentiteetti kielitieteessä – termi löytyy muilta tieteenaloilta, kuten sosiaalipsykologiasta. Kielellinen tai kansallinen identiteetti tulee esiin kirjallisuudentutkimuksessa: voidaan esimerkiksi puhua jonkin teoksen suhteesta kansalliseen identiteettiin. Kirjallisuudentutkimuksessa käsitellään myös samastumista eli identifioitumista johonkin fiktiiviseen henkilöön tai ryhmään. Identifioituminen voi koskea myös kieltä; esimerkiksi Henrik Gabriel Porthan identifioitui suomalaisiin ja suomalaisuuteen, vaikka kirjoitti ruotsiksi. Tässä tapauksessa voidaan puhua kielellisestä identiteetistä.

Ruumis-keho -käsiteparin työstettäväkseen saanut ryhmä pohti näiden kahden lähes synonyymisen sanan sisältöä. Termit ovat esiintyneet melko runsaasti erilaisissa ruumiillisuutta koskevien teorioiden suomentamista koskevissa keskusteluissa erityisesti filosofiassa ja taiteiden tutkimuksen aloilla. Debatti on koskenut juuri sitä, tulisiko puhua ruumiista vai kehosta silloin, kun tarkoitetaan subjektiivisesti koettua, havaitsevaa ja toimivaa kokonaisuutta. Ruumis-keho -jaottelu löytyy jo fenomenologisen filosofian alkuperäisistä saksankielisistä muotoiluista. Edmund Husserlin tuotannossa ruumista käsitellään sekä fyysisenä ja fysiologisena ruumiina (Körper) että koettuna, subjektiivisena ruumiina (Leib). Tämä jaottelu näkyy, usein implisiittisenä, valituissa suomenkielisissä muotoiluissa. Monet ovat pitäneet sanaa keho keinotekoisena, toiset taas ruumista liiaksi kuolleen, materiaalisen objektin mieleen tuovana. Kompromissina on toisinaan käytetty ilmausta elävä ruumis.

Koska ryhmä koostui estetiikan edustajista, keskustelu koski pitkälti ruumista estetiikan traditiossa. Todettiin, että Termipankin estetiikan aihealueelle olisi relevanttia lisätä ruumis-termisivu ja määritelmääkin muotoiltiin jo alustavasti. Estetiikassa fenomenologinen lähestymistapa on vahvin konteksti ruumiista keskustelemiselle. Kaikki esteettisen kokemuksen teoriat sisältävät ainakin jossain määrin ajatuksen aistivasta ruumiista, joskin käsite ”esteettinen” syntyi 1700-luvun rationalismin vaikutuspiirissä. Esille nousi ruumiillisuuden käsittely tanssin ja yleisemmin esittävien taiteiden tutkimuksessa – näillä alueilla on paljon yhteistä estetiikan kanssa mitä tulee fenomenologiseen ja jälkifenomenologiseen (esim. Michel Foucault’n) ruumista koskevaan ajatteluun.

Kontekstia pohtinut työryhmä joutui tilanpuutteen vuoksi siirtymään läheiseen kahvilaan keskustelemaan. Ryhmään kuului kirjallisuudentutkimuksen, kielitieteen ja historiatutkimuksen edustajia. Konteksti, eli tausta tai asiayhteys tarkoittaa eri tieteenaloilla hyvin erilaisia asioita. Kielitieteessä konteksti on suppeimmillaan välitön sanayhteys (esimerkiksi virke), joka auttaa yksittäisen sanan ymmärtämisessä. Kun mennään virkettä laajempiin kokonaisuuksiin, konteksti viittaa jo sanan historialliseen kontekstiin tai ilmaisun käyttökontekstiin osana kielellistä vuorovaikutusta. Kielitieteessä puhutaankin kontekstuaalisuuden käänteestä, jossa tutkimuksen mielenkiinto on siirtynyt kielellisistä yksiköistä itse vuorovaikutustilanteen analyysiin. Historiatieteissä konteksti nähdään toimintatilana, jolla ei usein kuitenkaan ole suoraan kausaalisuhdetta tutkittaviin tapahtumiin (esimerkiksi Suomen itsenäistyminen on historiallinen konteksti kun tutkitaan 1920-luvun urheilukulttuuria). Kirjallisuudentutkimuksessa on nähty useita kontekstia painottaneita vaiheita, kuten 1800-luvun lopun biografismi sekä kulttuurintutkimuksen nousu 1960-luvulla. Jälkimmäiselle oli ominaista kontekstualisointi eli kaunokirjallisuuden diskurssin suhteuttaminen paitsi kirjallisuuden omaan traditioon myös muihin saman aikakauden julkaisuihin, julkiseen keskusteluun, jne. Nykyisellään kontekstualisointi on eräs kirjallisuudentutkimuksen keskeinen toimintatapa. Kielentutkija Antti Kanner toi esiin myös sukulaiskäsite kotekstin eli sanan välittömän merkitysyhteyden, joka on laskennalllisesti helppo löytää esimerkiksi datalouhinnassa. Termipäivän päätökseksi Antti näytti, miltä konteksti näyttää eli millainen visuaalinen kuvaaja voidaan saada esiin datalouhinnan tuloksena, kun lasketaan tietyn sanan tai sille läheisten ilmausten esiintymistiheys jossakin tekstikorpuksessa.

Termityöpäivä onnistui luomaan muutamaksi tunniksi antoisan monitieteisen keskustelun tilan, jossa tuli hyvin konkreettisesti esille tämänkaltaisen kollaboratiivisen termityön jatkuva tarve humanistisissa tieteissä. Keskustelun tulokset eivät jääneet pelkästään osallistujien iloksi, vaan ne päätyvät päivityksiksi myös Tieteen termipankin sivuille.

dsc_2065

Kirjoittajat: Aino Kukkonen, Janne Vanhanen, Markku Roinila ja Tiina Käkelä-Puumala

Kuvat: Aino Kukkonen

 

 

 

Kirjallisuudentutkimuksen yhteinen termitietokanta kaikkien ulottuville

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

”Humanistien käyttämät käsitteet eivät ole mitään käsitteitä, vaan metaforia.” ”Jokaisen käsitteitä löysästi käyttävän humanistin pitäisi rangaistukseksi osallistua loputtomalle biologian johdantokurssille.” Tällaisia sutkauksia kuulee toisinaan luonnontieteiden edustajien suusta. Humanistina voin todeta että kyllä, kirjallisuudentutkimuksen termit ovat metaforia ainakin siinä mielessä että kieli itsessään on metaforista ja että jonkin käsitteen avoimuus saattaa vaikuttaa alaa tuntemattomasta kielenkäytön löysyydeltä, vaikka sillä pyritään kuvaamaan jotakin kompleksista ilmiötä – kuten vaikkapa lukemista – tavalla joka ei typistä ja redusoi sitä. Silti jokin noissa kommenteissa jää vaivaamaan. Onko kyse muustakin kuin ennakkoluuloista, siitä kuuluisasta kahden kulttuurin välisestä kuilusta?

Kirjallisuudentutkimuksen käyttämissä käsitteissä on monia piirteitä, joita voi näkökulmasta riippuen pitää joko ongelmina tai mahdollisuuksina. Ensinnäkin käsitteistö on ajallisesti huomattavan laaja: siihen mahtuvat niin Aristoteleen Runousopin keskeiset käsitteet yli 2000 vuoden takaa kuin vaikkapa aseeminen kirjoitus, josta alettiin puhua Suomessa vasta vuonna 2013. Toiseksi, kirjallisuudentutkimuksessa on alueita, joissa on systemaattista omaa terminologianmuodostusta – kuten esimerkiksi kertomusteoria tai retoriikka – mutta monet käsitteet ovat usein jo lähtökohtaisesti lainaa muista tieteistä: filosofiasta, kielitieteestä, historia- ja perinnetieteistä, sosiologiasta tai taiteen ja viestinnän tutkimuksesta. Tällaiset käsitelainat, jotka ovat humanistisissa tieteissä varsin yleisiä, eivät kuitenkaan ole ongelmattomia: käsitteet kantavat mukanaan merkityskerrostumia, joista toisenlaisesta kontekstista tuleva käyttäjä ei välttämättä ole lainkaan tietoinen. Lisäksi humanistisissa tieteissä käsitteet usein henkilöityvät: ne voivat olla peräisin yksittäisen tutkijan tuotannosta, joskus jopa yksittäisestä tekstistä. Tällöin kirjallisuudentutkijan voi olla hankala arvioida, kuinka vakiintunut esimerkiksi jonkun kielitieteilijän tai filosofin käyttämä termi tosiasiassa on. Kolmanneksi, monia kirjallisuudentutkimuksen keskeisiä käsitteitä – sellaisia kuten kertoja, kertomus, tekijä, juoni, motiivi, teema, näkökulma, ääni, puhuja, henkilö tai yleisö – käytetään myös yleiskielessä ja usein merkityksessä, joka poikkeaa selvästi tieteellisestä käytöstä. Tämä on omiaan hämäämään kirjallisuuden opiskelijoita: ei ole välttämättä kovin yksinkertaista hahmottaa esimerkiksi sitä, miten strukturalismin, tekijänoikeuslain tai kirjallisen mediajulkisuuden tapa käyttää termiä tekijä eroavat toisistaan. Neljänneksi, kirjallisuudentutkimuksen määrällisesti ehkä suurin käsiteryhmä, lajitermit, syntyvät harvoin tutkimuksen tuloksena: niitä ovat luoneet ja luovat edelleen erilaiset kirjallisen kentän toimijat kuten kirjailijat, lukijat, kriitikot ja kustantajat, jotka pyrkivät nimeämään uusia ilmiöitä.

Kirjallisuudentutkijana ja opettajana olin luonnollisesti ollut käsitteiden ja niiden määrittelyn – ja määrittelyn ongelmien – kanssa tekemisissä toistuvasti, mutta nämä kysymykset laajenivat yleisemmälle tasolle syksyllä 2013, kun sain tehtäväkseni kirjallisuudentutkimuksen aihealueen perustamisen Tieteen termipankissa. Tieteen termipankki on Helsingin yliopiston ja Suomen Akatemian rahoittama tutkimusinfrastruktuuri, jonka tavoitteena on rakentaa kaikkien Suomessa harjoitettavien tieteenalojen yhteinen, avoin ja jatkuvasti päivitettävä termitietokanta tiedeyhteisön ja kansalaisten käyttöön. Termipankin termit sijaitsevat MediaWiki-alustalla, jota hallinnoidaan ja ylläpidetään Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksella. Alustalle eri tieteenalojen asiantuntijat tuovat talkootyönä tietoa oman alansa erikoissanastosta: termien suomenkielisiä nimityksiä, määritelmiä ja kuvauksia, käännösvastineita ja linkkejä tekstiesimerkkeihin. Tieteen termipankki perustettiin vuonna 2011, ja kuluneen kolmen ja puolen vuoden aikana siinä tehdyn asiantuntijatyön ja termisivujen käyttäjien määrä on kasvanut jatkuvasti. Tunnusluvut antavat kuvaa tehdyn työn laajuudesta: Termipankissa on tätä kirjoitettaessa yli 30 000 termisivua, 19 eri tieteenalan aihealueet sekä neljä rinnakkaiskielistä aihealuetta. Vuoteen 2014 mennessä Termipankissa on ollut yli kolme miljoonaa käyntiä ja päivittäinen kävijämäärä on noin 1200 käyntiä. Google-hakukoneen tuloksissa Termipankin sivut nousevat säännönmukaisesti suomenkielisen hakulistan kärkeen. Kyseessä on siis tavoitettavuudessaan merkittävä näyteikkuna mille tahansa tieteenalalle.

Aloitin työn ottamalla yhteyttä kaikkiin maamme yliopistojen kirjallisuusoppiaineisiin ja ehdotin yhteistä tapaamista, jossa kertoisin termisivujen tekemisestä ja voisimme sopia joitakin yhteisiä pelisääntöjä toiminnalle. Ilahduttavasti miltei kaikista oppiaineista saapuikin edustajia ensimmäiseen tapaamiseen marraskuussa 2013. Yhteisen, ajantasaisen ja jatkuvasti päivittyvän termisanaston tarve tuntui olevan kaikkialla ilmeinen. Tapaamisessa sovittiin myös, että Termipankissa kirjallisuudentutkimuksen alueen termien lisäämis- ja muokkausoikeudet eli niin kutsutut asiantuntijaoikeudet voitiin myöntää asiasta kiinnostuneille tutkijoille tohtorikouluvaiheesta alkaen. Kirjallisuudentutkijoiden toinen yhteistapaaminen oli huhtikuussa 2014, ja kolmas olisi tarkoitus järjestää keväällä 2015.

Seuraava vaihe oli olemassa olevien sanastojen hyödyntäminen kirjallisuudentutkimuksen termistön rakentamisessa. Tässä käytin hyväkseni alan viimeisimmän ja laajimman julkaistun hakuteoksen, Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan (2003) sanastoa. Julkaisuoikeudet saatiin tekijältä, koska painos oli loppunut eikä kustantaja WSOY ollut halukas ottamaan uutta painosta. Tekijä antoi myös luvan termikuvausten päivittämiseen ja muokkaamiseen sekä siihen, että kuvauksia voitiin integroida jo olemassa oleviin sisältöihin lähde mainiten. Kirjallisuuden sanakirjan digitalisoiminen, editoiminen, tietojen päivittäminen sekä linkittäminen muiden termisivujen kanssa alkoi tammikuussa 2014 ja kun päätin työni kesäkuun 2014 lopussa noin 1000 sanakirjan 1400 hakusanasta oli siirretty Termipankin tietokantaan. Tällä välin olin saanut perikunnalta luvat myös toisen mittavan sanaston eli professori Aatos Ojalan Jyväskylän yliopiston kirjallisuus-oppiaineeseen tekemän digitaalisen sanakirjan käyttämiseen. Sanakirjassa on parisataa sellaista termiä, jotka ovat samoja kuin Kirjallisuuden sanakirjassa ja tämän lisäksi noin 2000 uutta termiä, jotka odottavat editointia, päivittämistä ja viemistä tietokantaan. Toinen keskeneräinen työsarka on kirjallisuudentutkimuksen termien luokittelu: mielestäni termien liittäminen yleisempiin käsiteluokkiin vaatii keskustelua ja jonkinlaista konsensusta asiantuntijaryhmältä, joten olen toistaiseksi liittänyt luokan vain ilmeisiin tapauksiin.

Syksyn 2013 ja kevään 2014 aikana tiedotin Termipankin olemassaolosta ja keskustelin termityöstä lukuisien eri ihmisten kanssa. Ajatus kirjallisuudentutkimuksen yhteisestä kansallisesta termitietokannasta herätti innostusta mutta myös kriittisiä reaktioita. Minulta kysyttiin, tarvitaanko kirjallisuudentutkimuksessa luonnontieteille ominaista teknistä sanastoa, kun käsitteitä pitäisi avata nimenomaan niiden historian kautta. Edelleen kysyttiin, miksi termisanastoa ei voisi laatia tietosanakirja-artikkelien tapaan, jolloin kuvauksen kirjoittajan nimi näkyisi termisivulla – samaan tapaan kuin esimerkiksi filosofian LOGOS-verkkoensyklopediassa. Joitakin huolestutti ajatus, että kaikilla asiantuntijaoikeudet saaneilla tutkijoilla on mahdollisuus muokata myös olemassa olevia termikuvauksia. Entä jos kaksi tutkijaa ajautuu kiistaan siitä, mikä on jonkin termin oikea määritelmä? Ja ennen kaikkea: kenellä on aikaa ja resursseja tällaiseen työhön, niin hyödyllistä kuin se ehkä olisikin?

Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että viimeistä kysymystä lukuun ottamatta kaikki edeltävät ovat ratkaistavissa. Humanistille voi tuottaa kauhun tunteita ajatus, että jokin katharsis, ylevä tai affekti pitäisi kuvata muutamalla rivillä, ja onneksi tähän ei ole mitään tarvetta eikä pakkoa. Tieteen termipankki ei sanele sitä, kuinka laajoja termien kuvaukset voivat olla. Toisien termien – kuten esimerkiksi retoriset figuurit – kohdalla voi riittää lyhyt muutaman rivin kuvaus ja tekstiesimerkki. Toiset taas vaativat laajan ja yksityiskohtaisen kuvauksen, johon sisältyy myös käsitehistoriaa. Tällöin pidemmän kuvauksen voi lisätä –kirjoittajan nimellä varustettuna – erillisenä linkkinä termisivulle. Luontevinta tällaisessa tapauksessa olisi, että kirjoittaja(t) käyttää lähteenä omaa julkaisuaan: Termipankin näkyvyyden vuoksi tämä on myös erinomainen tapa tiedottaa esimerkiksi uusista julkaisusta. Filosofian aihealueen liityttyä Termipankkiin toukokuussa 2014 LOGOS-ensyklopedian artikkelit linkitettiin filosofian termisivuille juuri siten, että artikkelin lyhennelmä toimi termin kuvauksena; tällöin lisätietoja kaipaava löysi sivun lähdetiedoista linkin pitempään artikkeliin. Entä ne kiistat? Tieteen termipankin työntekijät eivät muista hankkeen historiasta yhtään kiistaan päätynyttä erimielisyyttä jonkin termin kuvauksesta. Syy tähän on yksinkertainen: mikäli jollakin termillä on perustellusti kaksi tai useampia täysin erilaisia merkityksiä, ne voidaan kirjoittaa näkyviin kuvaussivulle. Lisäksi jokaisella termillä on myös omat keskustelusivut, joissa kaikki rekisteröityneet Termipankin käyttäjät – niin maallikot kuin asiantuntijatkin – voivat keskustella ja esittää lisäkysymyksiä.

Työ kirjallisuudentutkimuksen aihealueella Termipankissa on vasta alussa, mutta jo nyt on helppo nähdä, mihin kaikkeen tietokanta tarjoaa mahdollisuuden. Se mahdollistaa ensinnäkin tieteen itsensä korjaavuuden, joka digiaikana on paljon nopeampaa kuin mihin edeltävinä vuosikymmeninä on totuttu. Se mahdollistaa tieteenalan näkyvyyden ja tuo esiin käsitteiden monitieteiset yhteydet tavalla joka ei aiemmin olisi ollut mahdollista. Se muodostaa tietovaraston, johon voidaan tarvittaessa soveltaa erilaisia datalouhinnan menetelmiä. Ja vielä: se mahdollistaa myös jotain sellaista, joka on humanistisissa tieteissä edelleen varsin harvinaista – kollektiivisen kirjoittamisen ja jaetun asiantuntijuuden, jossa yksittäisen tutkijan tekemä työpanos, vaikka pienikin, hyödyttää kaikkia. Hyöty ei koske pelkästään kirjallisuudentutkimuksen omaa aluetta, vaan myös lähitieteitä, tieteen yleistajuistamista, kirjallisuuden opetusta kaikilla asteilla – laajassa mitassa koko kirjallisuuden kenttää.

Mikään tällainen ei tietenkään synny ilman aikaa ja rahaa, ja yliopistojen nykyisessä kurimuksessa ei ole realistista olettaa, että oppiaineiden henkilökunta voisi käyttää työaikaansa termityöhön kuin satunnaisesti. Tarvitaan siis projektiluontoista, ulkopuolista rahoitusta ja tutkijoita, joilla on aikaa ja kiinnostusta. Ja yhteistyötä, myös lähitieteiden kanssa. Jokainen kirjallisuudentutkija joutuu toistuvasti laatimaan termien selityksiä ja määritelmiä osana tutkimustaan ja opetustaan. Termityö ei välttämättä vaadi muuta kuin jo tehdyn työn saattamista kaikkien ulottuville.

(Tämä puheenvuoro on ilmestynyt alunperin Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen numerossa 4/2014.)

 

 

 

 

 

 

Kirjallisuudentutkimuksen termityö käynnistyi syksyllä 2013

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Aloitin Kaarina Pitkänen-Heikkilän äitiyslomasijaisena lokakuun 2013 alussa ja tehtävänäni oli organisoida kirjallisuudentutkimuksen termityötä. Koska kirjallisuudentutkimuksen aihealue oli vasta alkutekijöissään, oli tärkeää aloittaa työ asiantuntijaverkoston kokoamisella. Lähetin kutsun yli 50 asiantuntijalle, jotka edustivat kaikkia Suomen yliopistojen kirjallisuusoppiaineita. Kutsuun vastasi miltei parikymmentä henkeä, joista 15 pääsi mukaan verkoston ensimmäiseen tapaamiseen 13.11. Helsingissä. Alkutapaamisessa ehdittiin keskustella vain muutamasta pääkysymyksestä, mutta osanottajia yhdisti näkemys siitä, että alan termitietokannasta olisi paljon hyötyä opetuksen ja tutkimuksen kannalta. Keskusteltiin mm. siitä, millaisilla kriteereillä asiantuntijaoikeuksia myönnetään ja millaisiin luokkiin ja alaluokkiin kirjallisuudentutkimuksen termejä pitäisi sijoittaa. Tapaamisen lopuksi osallistujat kokeilivat termien lisäämistä Wikialustalle käytännössä. Alustavia suunnitelmia oli myös siitä, että kävisimme koordinaattori Antti Kannerin kanssa pitämässä termityön workshopin Turun yliopistossa.

Pari päivää myöhemmin, 19.11. olin kertomassa kirjallisuudentutkimuksen termityöstä, kun Tieteen termipankki esittäytyi Helsingin yliopiston Tiedekulmassa. Käytin yhtenä esimerkkinä minua jo pitkään kiinnostanutta realismi-termiä, joka tuttuudestaan ja näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta pitää sisällään monimutkaisia filosofisia, kerrontateknisiä ja historiallisia kysymyksiä. Suunnitelmani on kirjoittaa näistä realismin erilaisista kerrostumista myös tutkimusartikkeli julkaistavaksi jollakin kirjallisuudentutkimuksen foorumilla 2014.

Kirjallisuudentutkijoiden tapaamisessa nousi esille myös olemassa olevien kirjallisuudentutkimuksen sanakirjojen ja sanastojen hyödyntäminen termien keruussa. Kirjallisuudentutkimuksen suomenkielisiä termisanakirjoja ei ole monta, ja niistä viimeisimmän, Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan (WSOY 2003) painos oli loppunut jo vuosia sitten. Otin yhteyttä Hosiaisluomaan ja pyysin lupaa saada skannata kirja kokonaisuudessaan termipankin aineistoksi. Sanakirjassa on yli 1400 hakusanaa, joten siitä muodostuisi hyvä runko kirjallisuuden aihealueen termeille. Tekijä antoi myös lupansa termikuvausten muokkaamiseen ja päivittämiseen, joten lähitulevaisuudessa Hosiaisluoman tekemä työ tulee hyödyttämään uudella tapaa kaikkia kirjallisuuden tutkimuksesta ja opetuksesta kiinnostuneita. Sain marraskuussa tietää myös toisesta sanastosta, eli professori Aatos Ojalan tekemästä kirjallisuuden termisanastosta, jota oli käytetty jo pitkään Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksen omilla sivuilla. Sanaston avoimeen verkkojulkaisuun tarvitaan kuitenkin tekijän – eli tässä tapauksessa Ojalan perikunnan – lupa. Perikunnan edustajien etsimisessä minua auttoi tutkijatohtori ja luovan kirjoittamisen opettaja Risto Niemi-Pynttäri Jyväskylän yliopistosta. Aatos Ojalan poika, valokuvaaja Markku Ojala muisteli puhelimessa sitä, miten sanasto oli ollut olemassa jo hänen lapsuudessaan pahvikortistona heillä kotona. Nyt se saa toivon mukaan uuden elämän termipankin sivuilla.