Ensimmäinen vuosi kokoaikaista työskentelyä väikkärihankkeen kanssa on päättymäisillään. On siis hyvä tilaisuus selailla vanhoja merkintöjä tutkimuspäiväkirjasta, muistella tapahtumia ja reflektoida. Miltä mennyt näyttää näin jälkikäteen katsottuna?
Tärkein yksittäinen kulunutta väikkärivuotta määrittänyt asia on ollut kokoaikaisen työskentelyn mahdollistanut apuraha. Verraten pitkäaikaisen rahoituksen turvaaminen herätti alkuvuodesta ristiriitaisia tunteita. Olin yllättynyt, otettu ja iloinen. Samalla kurkkuani kuristi. Ai minäkö tämän nyt sitten sainkin? Hankkeeni tuntui syöksyvän luotijunana eteenpäin ja itse pysyin hädin tuskin kyydissä. Kävin kuitenkin tunnollisesti työpisteelläni hapuilemassa. Pikkuhiljaa löysin sopivia työtapoja ja palaset loksahtelivat. Junan vauhti on sama, mutta otteeni vahvempi.
Tapahtumia ja sisältöjä ajatellen ensimmäisen yhteisartikkelin kirjoittaminen, aineistonkeruun suunnittelu ja toteutus sekä ensimmäisen konferenssiesitelmän pitäminen ovat olleet keskeisiä oppimisen paikkoja. Lisäksi olen vuoden aikana hakenut apurahoja, tehnyt tiedeviestintää, lukenut kirjallisuutta, kirjoittanut tutkimuspäiväkirjaa ja luonnostellut monografiani osioita, suorittanut jatko-opintoja, osallistunut konferensseihin vieraana, tavannut ihmisiä, suunnitellut ja ideoinut sekä rakennellut työtapoja. Tunteet asioiden parissa ovat vaihdelleet riemusta kauhuun. Siinä rinnalla elin myös muuta elämääni iloineen ja suruineen.
Alkuvuosi oli vielä puuduttavien etätapaamisten ja yleisen poikkeusaikahorroksen aikaa. Ilman kahvihuonekohtaamisia ja kasvokkaisia bileitä ensikosketukseni muutenkin itsenäiseen väikkärityöhön oli koronan myötä sosiaalisesti irrallinen. Onneksi kesä ja syksy toi tähän muutoksen.
Vaikka en edistänyt väikkäriä perinteisessä työsuhteessa, rakensin elämääni työn käsitteen ympärille. Tähän oli useita syitä. Ensinnäkin se auttoi minua suhtautumaan hankkeeseeni sen ansaitsemalla vakavuudella. Se auttoi myös pitämään työn ulkopuolisesta minästä kiinni. Ajatus työstä toi uuteen tilanteeseen jotain tuttua. Akateeminen maailma on minulle vieras, mutta työelämässä aloitin parikymmentä vuotta sitten. Aamuisin tuntui henkisesti helpommalta ajatella menevänsä duuniin kuin ryhtyvänsä tekemään väitöskirjaa. Käsitteellä oli myös suuri sosiaalinen merkitys. Sen avulla oli mahdollista havainnollistaa tarvittaessa, kuinka akateeminen vapaus ei tarkoita lisääntynyttä joutilaan ajan määrää tai sitä, ettei asioita tarvitse tehdä. Duunipäivä on duunipäivä myös tällä alalla.
Ajatus työstä on ollut hyödyllinen, mutta ensi vuonna jäsentelen tekemistäni sen sijaan ajattelun ympärille. Kirjoitan, luen ja koen siis mahdollisimman paljon. Työsuunnitelmassa se tarkoittaa väljyyttä ja mahdollisuutta pysähtymiseen, koska kaistan ollessa tukossa ajattelu ei onnistu. Se tarkoittaa myös akateemiseen maailmaan liittymättömien harrastusten ja intohimojen vaalimista, jotta pää ei hurise yhden teeman ympärillä.
Aloittaessani väikkärin törmäsin meemiin, jossa uusia väitöskirjan tekijöitä kehotettiin keskittymään uuden oppimiseen oman oppineisuuden julkisen korostamisen sijaan. Olen pyrkinyt vaalimaan ajatusta ja soveltanut sen henkeä laajemminkin. Priorisointitaito on ehdottomasti tärkein yksittäinen asia, jossa olen kehittynyt tänä vuonna. Priorisointi ei liity vain aikatauluttamiseen tai työtehtävien pilkkomiseen. Jos tänään – vuodenvaihteen lähestyessä – katson akateemisessa maailmassa selviytymistä oman toimijuuteni näkökulmasta, merkittävä osa siitä kiteytyy asioiden laittamiseen tärkeysjärjestykseen.