1 600 minuuttia myöhemmin – ajatuksia aineiston litteroinnista

Tätä kirjoittaessa olen saanut väitöskirjani aineistokorpuksen litteroitua. Yksi konkreettinen työvaihe tutkimushankkeessa on nyt valmis. Litterointi tarkoittaa käytännössä sitä, että äänitallenteina kerätty aineisto kirjoitetaan auki tekstimuotoon koodaamista ja analyysiä varten.

Aineistoni on laaja: 30 haastattelua, joiden keskipituus on tunnin kieppeillä. Karkeasti arvioituna alkuperäisiä nauhoitusminuutteja on 1 600. Koska litteroidessa nauhoituksia kuunnellaan hidastettuina ja luuppaavasti toistettuina, todellisia nauhoitusminuutteja on ollut enemmän.

Aloitin aineistonkeruun toukokuussa 2022 ja ensimmäiset litterointiminuutit pyörähtivät käyntiin pian sen jälkeen. Alkuperäinen suunnitelmani oli tuottaa valmista litteroitua materiaalia samalla, kun etenen haastattelujen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Vaikka kävin nauhoituksia läpi kehittääkseni tekniikkaani ja haastattelujen muotoa sekä ymmärtääkseni aihettani syvällisemmin, valmiiden litteraattien tuottaminen oli siinä vaiheessa liian hankalaa. Valtaosa litterointiurakasta on siis tapahtunut aineistonkeruuvaiheen jälkeen kuluneen vuoden aikana. Jos nyt voisin tehdä toisin, organisoisin työskentelyni tukemaan litterointeja haastattelujen rinnalla.

Etenemiseni on tapahtunut nytkähdyksittäin. Alun yskähtelyn jälkeen litteroin paljon, mutta alkukeväästä hyydyin. Olin kuitenkin luvannut luennoida aineistoni pohjalta toukokuussa. Tieto tästä sai minut jälleen jaloilleni urakan suhteen. Alkuperäinen suunnitelmani oli saattaa litterointi valmiiksi toukokuun loppuun mennessä. Jossakin vaiheessa takaraja siirtyi juhannukseen ja siitä syyskuun vaihteeseen. Lopulta homma on purkissa elokuun loppupuolella.

Litteroinnissa yhdistyy monta haastavaa asiaa. Aineistoa on kiinnostavaa käydä läpi, mutta haaste onkin se, että litterointi ei itsessään mahdollista syvällistä analyysiä. Litteroidessa saattaa tulla mieleen kiinnostavia huomioita ja niitä on hyvä kirjata ylös. Samalla tulee olla malttia jatkaa nauhoitusten purkamista sen sijaan, että unohtuu kirjoittelemaan pohdintojaan.

Totuus onkin, että vaikka aineisto olisi kuinka laadukasta ja kiinnostavaa tahansa, litterointi on puuduttavaa hommaa. Se vaatii itsekuria ja viitseliäisyyttä. Oman puheäänensä kuuntelu nauhoilta on toisinaan kiusallista. Mekaanisen litterointityön sijaan on helppo eksyä sättimään itseään: Eikä, miksi kysyin tuon lisäkysymyksen noin? Miten en tajunnut kysyä tuosta asiasta?

Yksi vaikeutta lisäävä asia oli työvaiheen koko. On helppo lamaantua tietäessään, kuinka paljon työvaiheesta on vielä tekemättä – varsinkin, jos vaihe itsessään on epämiellyttävä. Jossakin vaiheessa minusta tuntuikin, että olin ikuisesti aineistoni toisella neljänneksellä, enkä millään päässyt urakassa puoleenväliin.

Urakan aikana opin paitsi aineistostani ja väitöskirjani sisällöistä, myös itsestäni. Aiemmasta kokemuksestani tiesin, että urakka on hyvä palastella pienempiin kokonaisuuksiin. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Onneksi jossakin vaiheessa opin palastelua jopa yksittäisen haastattelun kohdalla. En siis ajatellut ryhtyväni litteroimaan 55 minuutin pituista nauhoitusta, vaan asennoiduin tekemään viisi kymmenen minuutin osasta, ja risat päälle.

Konkretisoin tämän itselleni tehtävälistaan. Sen sijaan, että päivän ohjelmassa olisi lukenut ”Litteroi tämä 55 minuuttia kestävä haastattelu alusta loppuun”, merkitsin saman tehtävän 10 minuutin palasina muotoon ”Haastattelunauhoituksesta litteroitu 10 minuuttia”, ”20 minuuttia”, ”30 minuuttia”, ”40”, ”50”. Päästyäni loppuun sain ruksia vielä kohdan ”valmis”. Näin vapauduin ajattelemaan vain seuraavaa kymmenminuuttista koko laajuuden sijaan.

Urakka on opettanut paljon myös itsensä palkitsemisen psykologiasta. Alussa kuvittelin, että motivaatiotani lisäisi erilaisten innostavien palkintojen varaaminen välitavoitteisiin, vaikkapa jokaisen 10 haastattelun jälkeen. Sovin hauskoja aktiviteetteja itsekseni ja kavereiden kanssa toteutettavaksi. Suurimman palkinnon jätin merkkaamaan urakan päättymistä.

Tämä osoittautui huonoksi ideaksi. Myöhemmin kuulin, että raatamisvaiheiden päätteeksi varatut palkinnot saattavat ehdollistaa suhtautumaan työvaiheeseen negatiivisemmin. Palkintojen hyödyntäminen voi olla järkevää, mutta niitä kannattaa mieluummin sallia itselleen työn lomassa. Romutinkin palkkiojärjestelmäni ja annoin itseni nautiskella mukavista asioista pitkin matkaa – myös silloin, kun en pysynyt alkuperäisessä aikataulussani.

Opin paljon myös siitä, missä ja kuinka minun kannattaa työskennellä monotonisten kokonaisuuksien parissa. Nauhoitusten rullailu muuttui huomattavasti miellyttävämmäksi keksittyäni, ettei mikään estä minua kuuntelemasta niiden taustalla musiikkia.

Yksi tärkeä oppi oli tajuta, että rentouttavan liikkuvan kuvan katselu on litteroidessa hyödyllistä. Loppuvaiheessa koneen näytöllä olikin litteroidessa auki kolme ikkunaa: tekstinkäsittelyohjelman tiedosto, johon litteraattia rakensin, litterointiin tarkoitettu mediasoitin sekä nettiselain, jossa pyöri rentouttavalla instrumentaalimusiikilla varustettuja maisemavideoita. Suosikkejani ovat olleet vedenalaiseen maailmaan ja Himalajan vuoristoon sijoittuvat koosteet sekä Kansainvälisen avaruusaseman livelähetys.

Olen tuntenut litteraattieni äärellä suuria tunteita epätoivosta riemuun. Onnistumisen tunne pirskahteli myös kirjoittaessani ensimmäisen kerran viikko-ohjelmaan litteroinnin sijaan “aineiston koodaus”.

Todellisuudessa koodaaminenkin on jo aloitettu. Olen halunnut testata muutamaa koodausohjelmasta oppimaani kikkaa ja mitata koodaamiseen kuluvaa aikaa. Koodasin joitain haastatteluja myös valmistautuessani aiemmin mainittuun luennointiin. Siirryttyäni litteroinnintäyteisestä arjesta koodaukseen olen kuitenkin voinut ajatella siirtyväni työvaiheesta toiseen. Väitöskirja etenee.

Uutta jännää ja vanhaa kauraa

Tammikuussa käynnistyi toinen kokonaan rahoitettu kalenterivuosi väitöshankkeeni parissa. Yhtäkkiä olen tehnyt tätä puolitoista vuotta. Koen edelleen olevani – ja olenhan käytännössä – erittäin alkuvaiheessa. Samalla huomaan, että pikkuhiljaa asetun väikkärielämään.

Kuun ensimmäisen viikon olin vielä lomalla. Hommiin palattuani alkuvuoteeni on kuulunut sopivalla tavalla uusia ja entuudestaan tuttuja asioita. Ison siivun vuoden alusta vei Tieteiden päivien Nuorten päivä, johon rakensin kollegani kanssa katsomuksia käsittelevän työpajan. Kokemus oli virkistävä ja antoisa. On myös mukavaa saada asioita valmiiksi ja siivota työpöytää muille hommille.

Toinen iso asia on ollut litteroinnin aloittaminen. Homma on minulle entuudestaan tuttua, ja tiesin sen olevan yhdistelmä kutkuttavia löytämisen kokemuksia ja kokovartalopuutumista. Tavoitteeni on saada litterointi tehtyä tämän kevään aikana, joten nykyistä tahtia on hieman kiritettävä. Olen myös jatkanut kirjallisuuskatsausta. Käytin kirjallisuuden parissa valtaosan loppuvuodestani ja nyt ymmärrän selkeämmin, kuinka paljon sille on varattava aikaa. Samalla kehitin omia työtapojani lukemisen ja muistiinpanojen suhteen. Nämä oivallukset ovat vähintään yhtä tärkeitä, kuin ne kirjallisuuden sisältöjen kautta tulleet.

Vuoden alkuun liittyy myös kaksi aivan uutta aihekokonaisuutta. Ensimmäinen näistä on opettaminen. Toimin tammikuussa alkaneessa periodissa uskontotieteen ainejärjestö Mythoksen lukupiirin vastuuopettajana. Käytännössä opiskelijat ovat isossa osassa lukupiirin vetämisessä, mutta olen saanut harjaantua kurssin suunnittelussa ja käytännön koordinoinnissa. Periodin päätteeksi tiedossa on myös arviointia. Samalla ajatukset ovat jo toukokuussa, jolloin käyn toisella kurssilla luennoimassa nuorten uskonnottomuudesta tuoreen aineistoni pohjalta. On virkistävää saada toteuttaa tätäkin puolta akateemisesta maailmasta. Toinen uusi asia on sivuprojekti, jossa työskentelen osa-aikaisesti kevään ajan. Kirjoitan siitä tarkemmin toisella kertaa.

Kuun lopulla hemmottelin itseäni lukuretriitti- ja kylpylämatkalla Pärnuun. Tarkoitukseni oli ottaa aikaa itselleni ja haahuilla lumisessa rantakaupungissa. Työskentelyn suhteen päätavoitteeni oli saada vihdoin viimeisteltyä Sarah Wilkins-Laflammen kirja Religion, Spirituality and Secularity among Millennials (Routledge 2022). Matka oli onnistunut. Kirja on tyylikäs ja kiihkoton kuvaus minua ja Wilkins-Laflammea yhdistävästä sukupolvesta. Tutkimuksessa hän lähestyy millenniaaleja uskonnon, uskonnottomuuden, henkisyyden ja kulttuurisen uskon näkökulmista kietoen ne sukupolvea olennaisesti määrittäviin sosiaalisiin ulottuvuuksiin. Analyysi kytkeytyy Pohjois-Amerikan tilanteeseen, mutta antaa paljon myös suomalaisten millenniaalien uskontosuhteesta kiinnostuneelle.

Rantalomakohteissa on kiinnostavaa vierailla talvisin. Rantaviivan lähettyvillä oli uinuva, odottava tunnelma.

Olen myös palannut ajankäyttöni mittaamisen pariin. Arkielämän virittäminen ja tehostaminen erilaisten sovellusten avulla eivät viehätä minua, mutta tästä on ollut paljon hyötyä. Viime vuonna mittailin työskentelyäni työtehtävä- ja alaprojektitasolla ensimmäiset kuusi kuukautta ja loppuvuoden testasin arkea ilman sitä.  Molemmat sujuivat, mutta kahden kokemuksen perusteella päädyin jatkamaan mittaamista. Se ei onneksi luo paineita, vaan tarjoaa arvokasta tietoa työskentelyrytmistäni sekä helpottaa aikataulujen suunnittelua.

Summauksia kuluneesta vuodesta

Ensimmäinen vuosi kokoaikaista työskentelyä väikkärihankkeen kanssa on päättymäisillään. On siis hyvä tilaisuus selailla vanhoja merkintöjä tutkimuspäiväkirjasta, muistella tapahtumia ja reflektoida. Miltä mennyt näyttää näin jälkikäteen katsottuna?

Tärkein yksittäinen kulunutta väikkärivuotta määrittänyt asia on ollut kokoaikaisen työskentelyn mahdollistanut apuraha. Verraten pitkäaikaisen rahoituksen turvaaminen herätti alkuvuodesta ristiriitaisia tunteita. Olin yllättynyt, otettu ja iloinen. Samalla kurkkuani kuristi. Ai minäkö tämän nyt sitten sainkin? Hankkeeni tuntui syöksyvän luotijunana eteenpäin ja itse pysyin hädin tuskin kyydissä. Kävin kuitenkin tunnollisesti työpisteelläni hapuilemassa. Pikkuhiljaa löysin sopivia työtapoja ja palaset loksahtelivat. Junan vauhti on sama, mutta otteeni vahvempi.

Tapahtumia ja sisältöjä ajatellen ensimmäisen yhteisartikkelin kirjoittaminen, aineistonkeruun suunnittelu ja toteutus sekä ensimmäisen konferenssiesitelmän pitäminen ovat olleet keskeisiä oppimisen paikkoja. Lisäksi olen vuoden aikana hakenut apurahoja, tehnyt tiedeviestintää, lukenut kirjallisuutta, kirjoittanut tutkimuspäiväkirjaa ja luonnostellut monografiani osioita, suorittanut jatko-opintoja, osallistunut konferensseihin vieraana, tavannut ihmisiä, suunnitellut ja ideoinut sekä rakennellut työtapoja. Tunteet asioiden parissa ovat vaihdelleet riemusta kauhuun. Siinä rinnalla elin myös muuta elämääni iloineen ja suruineen.

Vaikka olisi millainen viikko, on päästävä kylmähoitoon.

Alkuvuosi oli vielä puuduttavien etätapaamisten ja yleisen poikkeusaikahorroksen aikaa. Ilman kahvihuonekohtaamisia ja kasvokkaisia bileitä ensikosketukseni muutenkin itsenäiseen väikkärityöhön oli koronan myötä sosiaalisesti irrallinen. Onneksi kesä ja syksy toi tähän muutoksen.

Vaikka en edistänyt väikkäriä perinteisessä työsuhteessa, rakensin elämääni työn käsitteen ympärille. Tähän oli useita syitä. Ensinnäkin se auttoi minua suhtautumaan hankkeeseeni sen ansaitsemalla vakavuudella. Se auttoi myös pitämään työn ulkopuolisesta minästä kiinni. Ajatus työstä toi uuteen tilanteeseen jotain tuttua. Akateeminen maailma on minulle vieras, mutta työelämässä aloitin parikymmentä vuotta sitten. Aamuisin tuntui henkisesti helpommalta ajatella menevänsä duuniin kuin ryhtyvänsä tekemään väitöskirjaa. Käsitteellä oli myös suuri sosiaalinen merkitys. Sen avulla oli mahdollista havainnollistaa tarvittaessa, kuinka akateeminen vapaus ei tarkoita lisääntynyttä joutilaan ajan määrää tai sitä, ettei asioita tarvitse tehdä. Duunipäivä on duunipäivä myös tällä alalla.

Kirjoittaa voi onneksi miltei missä tahansa, esimerkiksi vantaalaisessa puistossa.

Ajatus työstä on ollut hyödyllinen, mutta ensi vuonna jäsentelen tekemistäni sen sijaan ajattelun ympärille. Kirjoitan, luen ja koen siis mahdollisimman paljon. Työsuunnitelmassa se tarkoittaa väljyyttä ja mahdollisuutta pysähtymiseen, koska kaistan ollessa tukossa ajattelu ei onnistu. Se tarkoittaa myös akateemiseen maailmaan liittymättömien harrastusten ja intohimojen vaalimista, jotta pää ei hurise yhden teeman ympärillä.

Aloittaessani väikkärin törmäsin meemiin, jossa uusia väitöskirjan tekijöitä kehotettiin keskittymään uuden oppimiseen oman oppineisuuden julkisen korostamisen sijaan. Olen pyrkinyt vaalimaan ajatusta ja soveltanut sen henkeä laajemminkin. Priorisointitaito on ehdottomasti tärkein yksittäinen asia, jossa olen kehittynyt tänä vuonna. Priorisointi ei liity vain aikatauluttamiseen tai työtehtävien pilkkomiseen. Jos tänään – vuodenvaihteen lähestyessä – katson akateemisessa maailmassa selviytymistä oman toimijuuteni näkökulmasta, merkittävä osa siitä kiteytyy asioiden laittamiseen tärkeysjärjestykseen.

Väitöskirja valintana, välineenä ja viestinä

Pilkkeenä silmäkulmassa keikkunut väitöskirjahaave on kiteytynyt arjeksi tutkimuksen parissa. Keväällä 2021 hain tutkinnonsuoritusoikeutta ja kesällä kuulin onnistuneeni haussa. Kokopäiväisesti olen työskennellyt väitöskirjan parissa tammikuusta 2022. Tässä blogissa otan selvää, kuinka se tehdään. Mutta mikä se on?

Helsingin yliopisto lähestyy aihetta tutkinnon näkökulmasta – väitöskirja on tohtorin tutkinnon tärkein osa. Alma materini mukaan väitöskirja on tieteellinen esitys, joka perustuu itsenäiseen tutkimukseen ja sisältää uutta tieteellistä tietoa. Kuvauksessa korostuu ajatus väitöskirjasta yhtenäisenä esityksenä, jota arvioidaan kriittisen ajattelun, tieteenalan tuntemuksen sekä tutkimusmetodien hallinnan ja soveltamiskyvyn näkökulmista.

Carol Kiriakos ja Kimmo Svinhufvud kuvaavat Tohtoritakuussa (Art House 2015) väitöskirjaa vertailemalla sitä pro gradu-tutkielmaan. Heidän mukaansa väitöskirja on gradua laajempi ja syvällisempi. Tämä vaikuttaa projektin aikajänteeseen. Vaikka molemmat ovat opinnäytteitä, väitöskirjaa arvioidaan tieteellisin kriteerein. Väitöskirjatutkija on graduntekijää selkeämmin osa tieteellistä yhteisöä ja kasvokkain akateemisen identiteetin kanssa. Kirjoittajat kuvaavat sisäistä paloa, joka tavalla tai toisella ajaa väitöskirjatutkijaa.

Väitöskirjalle voidaan siis etsiä virallisia määritelmiä ja suoritusvaatimuksia. Valmis työ on opinnäyte ja samalla oikea tutkimus. Siihen ryhtyvällä on projektiinsa yleensä jokin erityinen syy. Väikkäri näyttäytyy valintana, välineenä ja viestinä, ja tätä kolmen komboa syleilee väitöskirjan tekijän motivaatio. Valintaa, välinettä ja viestiä onkin hyödyllistä tarkastella oman motivaation näkökulmasta.

Kohdallani valinta ryhtyä väitöskirjan tekoon oli helppo mutta monimutkainen. Salaisena haaveena se on kulkenut mukana pitkään, mutta tietoisia toimenpiteitä en asialle tehnyt perustutkintoaikana. (Olisi muuten kannattanut!) Valmistumisen jälkeen työllistyin alalle, joka on näennäisesti etäällä koulutuksestani mutta jossa uskontotieteellisestä osaamisesta oli jatkuvasti hyötyä. Tämä konkretisoi minulle paitsi uskontotieteen tärkeyden, myös tarpeeni palata sen pariin. Uskoin, että gradun äärellä koetut kiksit olisi mahdollista toistaa vahvempina väitöskirjan avulla. Selvää oli, että mukana tulisi myös kolikon toinen puoli: epätoivon ja turhautumisen tunteet. Valinta väitöskirjaan ryhtymiseen ei olekaan kertaluontoinen vaan toistuu arjessa läpi projektin.

Näen väitöskirjan välineenä uskontotieteen harjoittamiseen ja siinä kehittymiseen. Valmistumisen jälkeen alan keskustelun seuraaminen harrastusmielessä ei riittänyt; halusin osallistua käytäntöihin. Välineellisessä näkökulmassa on muitakin tekijöitä. Väikkäri tarjoaa minulle mahdollisuuden kehittää argumentointi-, kirjoitus- ja työskentelytaitojani. Kehittymiseen on monia reittejä ja muodollisen kouluttautumisen jatkaminen oli minulle luonteva vaihtoehto. Tällä tavoin voin laajentaa ymmärrystäni maailmasta ja ihmisestä sekä saada itseni ylittämisen kokemuksia.

Hankittu ymmärrys ja itsensä kehittäminen antavat valmiudet vuorovaikuttaa tutkimukseen liittyen. Tätä vuorovaikutusta voidaan rakentaa tiedeyhteisössä, sidosryhmien ja yhteiskunnallisten toimijoiden sekä niin sanotun suuren yleisön kanssa. Ulotan viestin näkökulman tiedeviestinnällisten tasojen yli, lomittaiseksi välineen kanssa. Hyväksytty väitöskirjaprojekti on viesti oikeudesta tohtorin tutkintonimikkeeseen. Tämä voi rakentaa väylää tuleviin tutkimushankkeisiin ja muihin kiinnostaviin tehtäviin. Nimikkeellä on laajemminkin painoarvoa. Loppukädessä se on viesti tekijälleen konkretisoiden sisäisen motivaation ytimessä vaikuttavia arvoja ja tavoitteita.