Miten se tehdään

Tammikuussa käynnistyi toinen kokonaan rahoitettu kalenterivuosi väitöshankkeeni parissa. Yhtäkkiä olen tehnyt tätä puolitoista vuotta. Koen edelleen olevani – ja olenhan käytännössä – erittäin alkuvaiheessa. Samalla huomaan, että pikkuhiljaa asetun väikkärielämään.

Kuun ensimmäisen viikon olin vielä lomalla. Hommiin palattuani alkuvuoteeni on kuulunut sopivalla tavalla uusia ja entuudestaan tuttuja asioita. Ison siivun vuoden alusta vei Tieteiden päivien Nuorten päivä, johon rakensin kollegani kanssa katsomuksia käsittelevän työpajan. Kokemus oli virkistävä ja antoisa. On myös mukavaa saada asioita valmiiksi ja siivota työpöytää muille hommille.

Toinen iso asia on ollut litteroinnin aloittaminen. Homma on minulle entuudestaan tuttua, ja tiesin sen olevan yhdistelmä kutkuttavia löytämisen kokemuksia ja kokovartalopuutumista. Tavoitteeni on saada litterointi tehtyä tämän kevään aikana, joten nykyistä tahtia on hieman kiritettävä. Olen myös jatkanut kirjallisuuskatsausta. Käytin kirjallisuuden parissa valtaosan loppuvuodestani ja nyt ymmärrän selkeämmin, kuinka paljon sille on varattava aikaa. Samalla kehitin omia työtapojani lukemisen ja muistiinpanojen suhteen. Nämä oivallukset ovat vähintään yhtä tärkeitä, kuin ne kirjallisuuden sisältöjen kautta tulleet.

Vuoden alkuun liittyy myös kaksi aivan uutta aihekokonaisuutta. Ensimmäinen näistä on opettaminen. Toimin tammikuussa alkaneessa periodissa uskontotieteen ainejärjestö Mythoksen lukupiirin vastuuopettajana. Käytännössä opiskelijat ovat isossa osassa lukupiirin vetämisessä, mutta olen saanut harjaantua kurssin suunnittelussa ja käytännön koordinoinnissa. Periodin päätteeksi tiedossa on myös arviointia. Samalla ajatukset ovat jo toukokuussa, jolloin käyn toisella kurssilla luennoimassa nuorten uskonnottomuudesta tuoreen aineistoni pohjalta. On virkistävää saada toteuttaa tätäkin puolta akateemisesta maailmasta. Toinen uusi asia on sivuprojekti, jossa työskentelen osa-aikaisesti kevään ajan. Kirjoitan siitä tarkemmin toisella kertaa.

Kuun lopulla hemmottelin itseäni lukuretriitti- ja kylpylämatkalla Pärnuun. Tarkoitukseni oli ottaa aikaa itselleni ja haahuilla lumisessa rantakaupungissa. Työskentelyn suhteen päätavoitteeni oli saada vihdoin viimeisteltyä Sarah Wilkins-Laflammen kirja Religion, Spirituality and Secularity among Millennials (Routledge 2022). Matka oli onnistunut. Kirja on tyylikäs ja kiihkoton kuvaus minua ja Wilkins-Laflammea yhdistävästä sukupolvesta. Tutkimuksessa hän lähestyy millenniaaleja uskonnon, uskonnottomuuden, henkisyyden ja kulttuurisen uskon näkökulmista kietoen ne sukupolvea olennaisesti määrittäviin sosiaalisiin ulottuvuuksiin. Analyysi kytkeytyy Pohjois-Amerikan tilanteeseen, mutta antaa paljon myös suomalaisten millenniaalien uskontosuhteesta kiinnostuneelle.

Olen myös palannut ajankäyttöni mittaamisen pariin. Arkielämän virittäminen ja tehostaminen erilaisten sovellusten avulla eivät viehätä minua, mutta tästä on ollut paljon hyötyä. Viime vuonna mittailin työskentelyäni työtehtävä- ja alaprojektitasolla ensimmäiset kuusi kuukautta ja loppuvuoden testasin arkea ilman sitä.  Molemmat sujuivat, mutta kahden kokemuksen perusteella päädyin jatkamaan mittaamista. Se ei onneksi luo paineita, vaan tarjoaa arvokasta tietoa työskentelyrytmistäni sekä helpottaa aikataulujen suunnittelua.

Ensimmäinen vuosi kokoaikaista työskentelyä väikkärihankkeen kanssa on päättymäisillään. On siis hyvä tilaisuus selailla vanhoja merkintöjä tutkimuspäiväkirjasta, muistella tapahtumia ja reflektoida. Miltä mennyt näyttää näin jälkikäteen katsottuna?

Tärkein yksittäinen kulunutta väikkärivuotta määrittänyt asia on ollut kokoaikaisen työskentelyn mahdollistanut apuraha. Verraten pitkäaikaisen rahoituksen turvaaminen herätti alkuvuodesta ristiriitaisia tunteita. Olin yllättynyt, otettu ja iloinen. Samalla kurkkuani kuristi. Ai minäkö tämän nyt sitten sainkin? Hankkeeni tuntui syöksyvän luotijunana eteenpäin ja itse pysyin hädin tuskin kyydissä. Kävin kuitenkin tunnollisesti työpisteelläni hapuilemassa. Pikkuhiljaa löysin sopivia työtapoja ja palaset loksahtelivat. Junan vauhti on sama, mutta otteeni vahvempi.

Tapahtumia ja sisältöjä ajatellen ensimmäisen yhteisartikkelin kirjoittaminen, aineistonkeruun suunnittelu ja toteutus sekä ensimmäisen konferenssiesitelmän pitäminen ovat olleet keskeisiä oppimisen paikkoja. Lisäksi olen vuoden aikana hakenut apurahoja, tehnyt tiedeviestintää, lukenut kirjallisuutta, kirjoittanut tutkimuspäiväkirjaa ja luonnostellut monografiani osioita, suorittanut jatko-opintoja, osallistunut konferensseihin vieraana, tavannut ihmisiä, suunnitellut ja ideoinut sekä rakennellut työtapoja. Tunteet asioiden parissa ovat vaihdelleet riemusta kauhuun. Siinä rinnalla elin myös muuta elämääni iloineen ja suruineen.

Alkuvuosi oli vielä puuduttavien etätapaamisten ja yleisen poikkeusaikahorroksen aikaa. Ilman kahvihuonekohtaamisia ja kasvokkaisia bileitä ensikosketukseni muutenkin itsenäiseen väikkärityöhön oli koronan myötä sosiaalisesti irrallinen. Onneksi kesä ja syksy toi tähän muutoksen.

Vaikka en edistänyt väikkäriä perinteisessä työsuhteessa, rakensin elämääni työn käsitteen ympärille. Tähän oli useita syitä. Ensinnäkin se auttoi minua suhtautumaan hankkeeseeni sen ansaitsemalla vakavuudella. Se auttoi myös pitämään työn ulkopuolisesta minästä kiinni. Ajatus työstä toi uuteen tilanteeseen jotain tuttua. Akateeminen maailma on minulle vieras, mutta työelämässä aloitin parikymmentä vuotta sitten. Aamuisin tuntui henkisesti helpommalta ajatella menevänsä duuniin kuin ryhtyvänsä tekemään väitöskirjaa. Käsitteellä oli myös suuri sosiaalinen merkitys. Sen avulla oli mahdollista havainnollistaa tarvittaessa, kuinka akateeminen vapaus ei tarkoita lisääntynyttä joutilaan ajan määrää tai sitä, ettei asioita tarvitse tehdä. Duunipäivä on duunipäivä myös tällä alalla.

Ajatus työstä on ollut hyödyllinen, mutta ensi vuonna jäsentelen tekemistäni sen sijaan ajattelun ympärille. Kirjoitan, luen ja koen siis mahdollisimman paljon. Työsuunnitelmassa se tarkoittaa väljyyttä ja mahdollisuutta pysähtymiseen, koska kaistan ollessa tukossa ajattelu ei onnistu. Se tarkoittaa myös akateemiseen maailmaan liittymättömien harrastusten ja intohimojen vaalimista, jotta pää ei hurise yhden teeman ympärillä.

Aloittaessani väikkärin törmäsin meemiin, jossa uusia väitöskirjan tekijöitä kehotettiin keskittymään uuden oppimiseen oman oppineisuuden julkisen korostamisen sijaan. Olen pyrkinyt vaalimaan ajatusta ja soveltanut sen henkeä laajemminkin. Priorisointitaito on ehdottomasti tärkein yksittäinen asia, jossa olen kehittynyt tänä vuonna. Priorisointi ei liity vain aikatauluttamiseen tai työtehtävien pilkkomiseen. Jos tänään – vuodenvaihteen lähestyessä – katson akateemisessa maailmassa selviytymistä oman toimijuuteni näkökulmasta, merkittävä osa siitä kiteytyy asioiden laittamiseen tärkeysjärjestykseen.