Summauksia kuluneesta vuodesta

Ensimmäinen vuosi kokoaikaista työskentelyä väikkärihankkeen kanssa on päättymäisillään. On siis hyvä tilaisuus selailla vanhoja merkintöjä tutkimuspäiväkirjasta, muistella tapahtumia ja reflektoida. Miltä mennyt näyttää näin jälkikäteen katsottuna?

Tärkein yksittäinen kulunutta väikkärivuotta määrittänyt asia on ollut kokoaikaisen työskentelyn mahdollistanut apuraha. Verraten pitkäaikaisen rahoituksen turvaaminen herätti alkuvuodesta ristiriitaisia tunteita. Olin yllättynyt, otettu ja iloinen. Samalla kurkkuani kuristi. Ai minäkö tämän nyt sitten sainkin? Hankkeeni tuntui syöksyvän luotijunana eteenpäin ja itse pysyin hädin tuskin kyydissä. Kävin kuitenkin tunnollisesti työpisteelläni hapuilemassa. Pikkuhiljaa löysin sopivia työtapoja ja palaset loksahtelivat. Junan vauhti on sama, mutta otteeni vahvempi.

Tapahtumia ja sisältöjä ajatellen ensimmäisen yhteisartikkelin kirjoittaminen, aineistonkeruun suunnittelu ja toteutus sekä ensimmäisen konferenssiesitelmän pitäminen ovat olleet keskeisiä oppimisen paikkoja. Lisäksi olen vuoden aikana hakenut apurahoja, tehnyt tiedeviestintää, lukenut kirjallisuutta, kirjoittanut tutkimuspäiväkirjaa ja luonnostellut monografiani osioita, suorittanut jatko-opintoja, osallistunut konferensseihin vieraana, tavannut ihmisiä, suunnitellut ja ideoinut sekä rakennellut työtapoja. Tunteet asioiden parissa ovat vaihdelleet riemusta kauhuun. Siinä rinnalla elin myös muuta elämääni iloineen ja suruineen.

Vaikka olisi millainen viikko, on päästävä kylmähoitoon.

Alkuvuosi oli vielä puuduttavien etätapaamisten ja yleisen poikkeusaikahorroksen aikaa. Ilman kahvihuonekohtaamisia ja kasvokkaisia bileitä ensikosketukseni muutenkin itsenäiseen väikkärityöhön oli koronan myötä sosiaalisesti irrallinen. Onneksi kesä ja syksy toi tähän muutoksen. Syksyn alkajaisiksi päädyin myös sairastamaan koronan.

Vaikka en edistänyt väikkäriä perinteisessä työsuhteessa, rakensin elämääni työn käsitteen ympärille. Tähän oli useita syitä. Ensinnäkin se auttoi minua suhtautumaan hankkeeseeni sen ansaitsemalla vakavuudella. Se auttoi myös pitämään työn ulkopuolisesta minästä kiinni. Ajatus työstä toi uuteen tilanteeseen jotain tuttua. Akateeminen maailma on minulle vieras, mutta työelämässä aloitin parikymmentä vuotta sitten. Aamuisin tuntui henkisesti helpommalta ajatella menevänsä duuniin kuin ryhtyvänsä tekemään väitöskirjaa. Käsitteellä oli myös suuri sosiaalinen merkitys. Sen avulla oli mahdollista havainnollistaa tarvittaessa, kuinka akateeminen vapaus ei tarkoita lisääntynyttä joutilaan ajan määrää tai sitä, ettei asioita tarvitse tehdä. Duunipäivä on duunipäivä myös tällä alalla.

Kirjoittaa voi onneksi miltei missä tahansa, esimerkiksi vantaalaisessa puistossa.

Ajatus työstä on ollut hyödyllinen, mutta ensi vuonna jäsentelen tekemistäni sen sijaan ajattelun ympärille. Kirjoitan, luen ja koen siis mahdollisimman paljon. Työsuunnitelmassa se tarkoittaa väljyyttä ja mahdollisuutta pysähtymiseen, koska kaistan ollessa tukossa ajattelu ei onnistu. Se tarkoittaa myös akateemiseen maailmaan liittymättömien harrastusten ja intohimojen vaalimista, jotta pää ei hurise yhden teeman ympärillä.

Aloittaessani väikkärin törmäsin meemiin, jossa uusia väitöskirjan tekijöitä kehotettiin keskittymään uuden oppimiseen oman oppineisuuden julkisen korostamisen sijaan. Olen pyrkinyt vaalimaan ajatusta ja soveltanut sen henkeä laajemminkin. Priorisointitaito on ehdottomasti tärkein yksittäinen asia, jossa olen kehittynyt tänä vuonna. Priorisointi ei liity vain aikatauluttamiseen tai työtehtävien pilkkomiseen. Jos tänään – vuodenvaihteen lähestyessä – katson akateemisessa maailmassa selviytymistä oman toimijuuteni näkökulmasta, merkittävä osa siitä kiteytyy asioiden laittamiseen tärkeysjärjestykseen.

Väitöskirja valintana, välineenä ja viestinä

Pilkkeenä silmäkulmassa keikkunut väitöskirjahaave on kiteytynyt arjeksi tutkimuksen parissa. Keväällä 2021 hain tutkinnonsuoritusoikeutta ja kesällä kuulin onnistuneeni haussa. Kokopäiväisesti olen työskennellyt väitöskirjan parissa tammikuusta 2022. Tässä blogissa otan selvää, kuinka se tehdään. Mutta mikä se on?

Helsingin yliopisto lähestyy aihetta tutkinnon näkökulmasta – väitöskirja on tohtorin tutkinnon tärkein osa. Alma materini mukaan väitöskirja on tieteellinen esitys, joka perustuu itsenäiseen tutkimukseen ja sisältää uutta tieteellistä tietoa. Kuvauksessa korostuu ajatus väitöskirjasta yhtenäisenä esityksenä, jota arvioidaan kriittisen ajattelun, tieteenalan tuntemuksen sekä tutkimusmetodien hallinnan ja soveltamiskyvyn näkökulmista.

Carol Kiriakos ja Kimmo Svinhufvud kuvaavat Tohtoritakuussa (Art House 2015) väitöskirjaa vertailemalla sitä pro gradu-tutkielmaan. Heidän mukaansa väitöskirja on gradua laajempi ja syvällisempi. Tämä vaikuttaa projektin aikajänteeseen. Vaikka molemmat ovat opinnäytteitä, väitöskirjaa arvioidaan tieteellisin kriteerein. Väitöskirjatutkija on graduntekijää selkeämmin osa tieteellistä yhteisöä ja kasvokkain akateemisen identiteetin kanssa. Kirjoittajat kuvaavat sisäistä paloa, joka tavalla tai toisella ajaa väitöskirjatutkijaa.

Väitöskirjalle voidaan siis etsiä virallisia määritelmiä ja suoritusvaatimuksia. Valmis työ on opinnäyte ja samalla oikea tutkimus. Siihen ryhtyvällä on projektiinsa yleensä jokin erityinen syy. Väikkäri näyttäytyy valintana, välineenä ja viestinä, ja tätä kolmen komboa syleilee väitöskirjan tekijän motivaatio. Valintaa, välinettä ja viestiä onkin hyödyllistä tarkastella oman motivaation näkökulmasta.

Kohdallani valinta ryhtyä väitöskirjan tekoon oli helppo mutta monimutkainen. Salaisena haaveena se on kulkenut mukana pitkään, mutta tietoisia toimenpiteitä en asialle tehnyt perustutkintoaikana. (Olisi muuten kannattanut!) Valmistumisen jälkeen työllistyin alalle, joka on näennäisesti etäällä koulutuksestani mutta jossa uskontotieteellisestä osaamisesta oli jatkuvasti hyötyä. Tämä konkretisoi minulle paitsi uskontotieteen tärkeyden, myös tarpeeni palata sen pariin. Uskoin, että gradun äärellä koetut kiksit olisi mahdollista toistaa vahvempina väitöskirjan avulla. Selvää oli, että mukana tulisi myös kolikon toinen puoli: epätoivon ja turhautumisen tunteet. Valinta väitöskirjaan ryhtymiseen ei olekaan kertaluontoinen vaan toistuu arjessa läpi projektin.

Näen väitöskirjan välineenä uskontotieteen harjoittamiseen ja siinä kehittymiseen. Valmistumisen jälkeen alan keskustelun seuraaminen harrastusmielessä ei riittänyt; halusin osallistua käytäntöihin. Välineellisessä näkökulmassa on muitakin tekijöitä. Väikkäri tarjoaa minulle mahdollisuuden kehittää argumentointi-, kirjoitus- ja työskentelytaitojani. Kehittymiseen on monia reittejä ja muodollisen kouluttautumisen jatkaminen oli minulle luonteva vaihtoehto. Tällä tavoin voin laajentaa ymmärrystäni maailmasta ja ihmisestä sekä saada itseni ylittämisen kokemuksia.

Hankittu ymmärrys ja itsensä kehittäminen antavat valmiudet vuorovaikuttaa tutkimukseen liittyen. Tätä vuorovaikutusta voidaan rakentaa tiedeyhteisössä, sidosryhmien ja yhteiskunnallisten toimijoiden sekä niin sanotun suuren yleisön kanssa. Ulotan viestin näkökulman tiedeviestinnällisten tasojen yli, lomittaiseksi välineen kanssa. Hyväksytty väitöskirjaprojekti on viesti oikeudesta tohtorin tutkintonimikkeeseen. Tämä voi rakentaa väylää tuleviin tutkimushankkeisiin ja muihin kiinnostaviin tehtäviin. Nimikkeellä on laajemminkin painoarvoa. Loppukädessä se on viesti tekijälleen konkretisoiden sisäisen motivaation ytimessä vaikuttavia arvoja ja tavoitteita.