Vilnan yliopiston kirjatiedon ja dokumentaation laitoksen kirjahistoriallinen seminaari on juuri päättynyt. On aivan uskomatonta, että laitos pystyy järjestämään suuren kansainvälisen konferenssin joka vuosi, nyt jo peräti 21. kerran! Mahtaisiko tämä Suomen oloissa onnistua?
Kaikkien suurten kokousten järjestämiseen liittyy monenlaisia haasteita. Vilnassa yksi tällainen haaste on ollut konferenssin kieli. Historiallisista syistä johtuen konferenssilla on perinteisesti ollut kolme kieltä: englanti, venäjä ja liettua. Varsinkin ensimmäisinä konferenssivuosina kielivalikoima aiheutti turhautumia osallistujien joukossa. Englantia puhuttiin vain hieman, venäjää jonkin verran enemmän ja liettuaa, jota Liettuan ulkopuoliset osallistujat eivät yleensä osanneet, varsin paljon. Viime vuosina kielikysymykseen on kehitetty ratkaisu: kaikilla kolmella kielellä pidettyjä esitelmiä simultaanitulkitaan. Täysin ongelmatonta ei tämäkään ole, mutta joka tapauksessa ratkaisu on lisännyt Liettuan ulkopuolisten osallistujien määrää. Osallistujat tulevat perinteisesti kaikista Baltian maista, Valkovenäjältä, Ukrainasta ja Venäjältä – usein mukana on jokunen suomalainenkin. Viime vuosina osallistujien joukossa on ollut myös puolalaisia ja kroaatteja.
Tällä kertaa konferenssin aiheena oli Creators of Scholarly Disciplines. Kaukaisin osallistuja oli kansainvälisen kirjahistorian kattojärjestön SHARPin puheenjohtaja, kanadalainen Leslie Howsam kutsuttuna keynote-puhujana. Hänen esitelmänsä käsitteli kirjahistorian opetusta, sen haasteita ja mahdollisuuksia. Teemaa olisi tärkeää tarkastella kansainvälisesti laajemminkin kirjahistorian opettajakunnan keskuudessa.
Konferenssissa kuultiin kahden päivän aikana peräti 24 esitelmää, joissa tarkasteltiin sekä yksittäisiä kirjahistorian tutkijoita ja näiden saavutuksia että tutkimuksellisia avauksia erilaisten kirjahistoriallisten aineistojen hyödyntämisessä ja tutkimusedellytysten kehittämisessä. Tällaisen tutkimuksellisen rautaisannoksen jälkeen ei ole ihme, että konferenssin päättyessä yksi jos toinenkin osallistuja oli paitsi tyytyväinen konferenssin antiin myös varsin uupunut ja jo sekaisin siitä, mitä kieltä kunkin osallistujan kanssa tuli puhua.
Työpöytä Vilnan
yliopiston kirjastossa.
Lietttualaisille kirjahistorian opiskelijoille jokavuotinen konferenssi tarjoaa mahdollisuuden esitellä omaa tutkimustaan kansainväliselle yleisölle ja kuulla kommentteja pidemmälle ehtineiltä ulkomaisilta kollegoilta. Konferenssiosallistuminen ja siihen liittyvä esitelmien julkaiseminen Knygotyra-aikakauskirjassa on myös kytketty kirjahistorian opintoihin tavalla, joka väkisinkin motivoi opiskelijoita osallistumaan.
Vilnan konferenssi on vuosien varrella kehittynyt varteenotettavaksi kirjahistorialliseksi tapahtumaksi. Hyvääkin on vara kehittää edelleen. Esitelmien aiheet, joilla olisi enemmän liittymäkohtia useampien maiden kirjahistoriaan ja konferenssin kielen suuntaaminen entistä voimakkaammin kohti yhtä kieltä, joka olosuhteiden pakosta todennäköisimmin olisi englanti, toisivat konferenssille varmasti vielä laajempaa näkyvyyttä kansainvälisessä kirjahistorian kentässä.
Blogipäivityksesi herätti paljon kysymyksiä: Kävikö konferenssissa ilmi miten laajaa kirjahistorian opetus on Liettuassa? Millaisia opintokokonaisuuksia on tarjolla ja missä yliopistoissa? Tiedätkö julkaistaanko Howsamin esitelmä jossakin?
Kiitos Minna kommentista!
Konferenssissa ei Leslie Howsamin esitelmää lukuunottamatta puhuttu nykyisestä kirjahistorian opetuksesta, vaan esitelmät koskivat kirjahistorian tutkimusta varhaisempina aikoina, pääasiassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla.
Toin kylläkin loppukeskustelussa esiin sen, että olisi hyvä keskustella kirjahistorian opetuksesta eri maissa laajemminkin. Mitä opetetaan ja miten? Miten erityisesti ne opiskelijat, joille kirjahistoria on vapaaehtoinen aine, saadaan kiinnostumaan siitä? Missä opetusta annetaan ja miten eri “opinahjot” ovat tässä kysymyksessä profiloituneet. Loppukeskustelun jälkeen sain näistä kommenteista kiitosta paitsi Leslieltä, myös kroatialaisilta kollegoilta.
Suomen kannalta tietysti luontevinta olisi käydä tällaista keskustelua juuri Itämeren alueen maiden kanssa, joiden kanssa olisi helpointa järjestää myös kokoontumisia. Ongelma lienee kuitenkin se, että yleensäkin opetuksen traditiot varsinkin Baltiassa ja Venäjällä lienevät vielä meitäkin perinteisempiä. Asiaa kannattaa kuitenkin ihan vakavasti miettiä – ainakin itseäni nämä kysymykset kiinnostaisivat kovasti.