Italialaisnuorista pääosa on kuuluu katoliseen kirkkoon. Giordanin (2010b, 355) tutkimuksen otannassa noin 80 vastaajista oli katolisia, noin 15% ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan ja loput kuuluivat johonkin muuhun uskontoon. Näistä suurin osuus oli muslimeilla, joita oli aineistosta hieman päälle prosentti. Tämän vuoksi keskityn pääasiassa katolilaiseen uskontoon esitelmässäni.

Uskonnollisuuden tutkimuksen yksi kulmakiviä on Glockin ja Starkin (1964) kehittämä viisiulotteinen malli uskontoon sitoutumisen tarkastelua varten. Heidän mukaansa uskonnollisuus koostuu ideologisesta ulottuvuudesta, tiedollisesta ulottuvuudesta, rituaalisesta ulottuvuudesta, elämyksellisestä ulottuvuudesta sekä seuraamuksellisesta ulottuvuudesta. Ideologisella ulottuvuudella tarkoitetaan henkilön uskonnollisia käsityksiä. Tiedollinen ulottuvuus taas peilaa uskonnon teoreettista sisältöä ja henkilön käsityksiä uskonnon perusopetuksista. Rituaaliseen ulottuvuuteen kuuluu sekä yksityinen että julkinen uskonnonharjoitus. Elämyksellinen ulottuvuus käsittää yksilön kokemukset jumalan läsnäolosta ja muut tunnereaktiot ja kokemukset, joita uskonnollisuus herättää. Seuraamuksellinen ulottuvuus liittyy uskonnollisuuden ilmenemiseen arkielämässä. (Kääriäinen 2003, 118.)

Metodistikirkon nuorten tila

Euroopassa on uskonnollisella kentällä viimeisinä vuosikymmeninä tapahtunut uudenlaisia muutoksia. Eurooppalaisten uskonnollista muutosta tarkastellessa oleellisimmiksi ulottuvuuksiksi nousevat rituaalinen ja seuraamuksellinen ulottuvuus. Yhtäältä leimaavaa ajallemme on jättäytyminen pois uskonnollisiin kokoaviin toimintoihin osallistumisesta ja toisaalta muutokset jäsenyys- tai kuulumiskäsityksessä. Ihmiset saattavat kuulua useisiin uskonnollisiin yhteisöihin tai olla sitoutumatta varsinaisesti yhteenkään eksklusiivisesti. Myös uskonnollisten kokemusten ulottuvuudessa on muutoksia, joskaan ei varsinaista vähenemistä tai lisää. (Giordan 2010a, 262.) Tämänkaltaiset uskonnolliset muutokset ovat ymmärrettäviä, kun tarkastellaan yleistä uskonnollista henkeä kulttuurissa: Garellin mukaan (2006) uskonnollisuus on yhä enemmän yksilön valinnanvapauteen pohjautuvaa ja toisaalta kulttuurinen pluralismi on astunut yhtenäiskulttuurin tilalle. (Giordan 2010a, 262.)

Tarkastelen tässä esitelmässä pääosin 2008 kerätyn 18-vuotiaista italialaisista koostuvan aineiston (N=800) tuloksia Giordanin mukaan  ja heijastumia italialaiseen uskonnollisuuteen ylipäänsä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää heidän mielipiteitään liittyen uskonnollisiin kokemuksiin ja uskomuksiin sekä muutamiin “päivän polttaviin kysymyksiin” Italian kirkollisella kentällä. (Giordan 2010a, 266.)

Valtaväestöstä poiketen, tämän tutkimuksen vastaajista lähes 18 prosenttia määritteli itsensä uskonnottoomaksi. Katolilaiseksi itsensä identifioi reilu 75 prosenttia ja loput noin 6 prosenttia ilmoitti kuuluvansa johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön. Suomalaisten nuorten aikuisten vastaavaa identifikaatiota tarkastellessa (Gallup Ecclesiastica 2011) “luterilaisiksi” itsensä identifioi 43 ja kristityksi 41 prosenttia. Koko väestön vastaavat osuudet olivat Suomessa luterilainen 62 ja kristitty 61%. Uskonnottomaksi itsensä ilmoitti vajaa 20 prosenttia. (Haastettu kirkko 2012, 41.)

Italialaisista, katolisiksi itsensä identifioivista nuorista, yli 70% ilmoittaa, ettei osallistu uskonnollisiin riitteihin juuri koskaan tai koskaan. Satunnaisesti ilmoittaa osallistuvansa reilu 16% ja säännöllisesti noin 10% nuorista. (Giordan 2010, 268.) Aiemman tutkimuksen mukaan (N=3896) tutkimukseen osallistuneista italialaisista 18-vuotiaista noin 55% ei osallistu koskaan jumalanpalvelukseen. 20-vuotiailla vastaava luku kohoaa yli 60 prosenttiin (Giordan 2010b, 358).

Kun samaa kysyttiin suomalaisnuorilta (oma graduaineistoni, N=154), (ei koko populaatioon yleistettävissä oleva) tulos oli, että seurakunnan toimintaan ei-juuri-koskaan osallistuvia oli lähes 50% kaikista ja maksimissaan 4 kertaa vuodessa tilaisuuksiin osallistuvia noin 30%. Jumalanpalveluksiin osallistui vielä vähemmän. Toki tässä ei ole eritelty kristillisen identiteetin mukaan nuoria, mutta tulokset antavat jollain tapaa suuntaa.

Yksityisestä uskonnonharjoittamisesta kertoo toinen, alussa viittaamani, Giordanin tutkimus vuodelta 2010b, jossa aineisto oli kerätty 2006 ja sitä on verrattu aiempiin vuosiin, joissa aineistoa on kerätty eri alueilta Italiasta. Keskimäärin 15-29-vuotiaista ainakin kerran päivässä rukoilee noin joka viides. Noin 20-30 prosenttia sanoo, ettei rukoile koskaan. (Giordan 2010b, 366.)

Uskonnolliseksi ja itsensä ei-uskonnollisiksi mieltävien välillä löytyi merkittäviä eroja. Yllättävää ei liene, että uskonnolliseksi itsensä mieltävät yhtyvät enemmän katolisen uskon sisältöön ja keskeisiin opetuksiin liittyviin väittämiin. Yleisissä uskonnon totuudellisuuteen ja uskontojen mielekkyyteen liittyvissä väittämissä uskonnolliseksi itsensä mieltävät olivat ylipäätään hieman uskontomyönteisempiä, mutta riippumatta uskonnollisesta identiteetistä, toisten uskomuksiin suhtauduttiin kunnioituksella. (Giordan 2010a, 267–271.)

Opintomatkamaskotti Mahatma ja Villa Lanten viinirypäleet

“Päivän polttaviin” väitteisiin nuoret suhtautuivat melko samalla tavoin riippumatta uskonnollisesta identiteetistä. “Polttavia kysymyksiä” olivat naispappeus, pappien selibaatin purkaminen, avioeronneiden ehtoollisyhteyden säilyttäminen ja homoseksuaalien oikeus mennä naimisiin. Ainoastaan viimeinen jakoi mielipiteitä siten, että uskonnollisemmat olivat ei-uskonnollisia selkeämmin asiaa vastaan. (Giordan 2010a, 270–272.)

Tutkimuksen mukaan seksuaalimoraaliset kysymykset ovat nuorten keskuudessa uskonnollisuudesta riippumatta enemmän yksilön järjen kuin kirkon auktoriteettien varassa. Uskonnolliseksi itsensä mieltävistä yli 80% oli sitä mieltä, että hyvän katolisen ei tarvitse seurata Paavin tai piispan seksuaalieettisiä opetuksia. Ei-uskonnollisten kohdalla noin 70% vastaajista oli samaa mieltä. Yksilöiden omien normien muodostus nousee esiin myös kysyttäessä säännöllisestä ripittäytymisestä. Suurin osa vastaajista (72%-62,2%) oli sitä mieltä, että ripittäytyminen kerran vuodessa ei ole tarpeen ollakseen hyvä katolilainen. (Giordan 2010a, 272–273.)

Tutkimuksen perusteella näyttäisi siis siltä, että kulttuurinen pluralismi johtaa siihen, että uskonnollisella identiteetillä tai kirkossakäymisaktiivisuudella ei ole suurta merkitystä nuorten seuraamuksellisen ulottuvuuden teemoihin, vaikka eroja löytyy jokseenkin tiedollisessa ja ideologisessa ulottuvuudessa. Voidaankin puhua “maalaisjärki-uskonnosta”, jossa yksilöllä on vapaus päättää oman elämänsä käytänteistä kirkon opetusten yli. (Giordan 2010a, 273.) Sekularisaatioteesin vastaisesti, kiinnostus hengellisiin asioihin ei ole kadonnut, vaan muuttanut muotoaan. Nuoret etsivät Italiassakin kirkosta asioita, joilla rakentaa omannäköistään hengellistä identiteettiä. (Giordan 2010b, 377.) Monet nuoret tunnustavat katolisen kirkon oleelliseksi osaksi sosiaalista ja kulttuurista identiteettiään, mutta eivät itse harjoita uskontoa aktiivisesti tai traditioiden mukaisesti.  

Kirjallisuus:
Giordan, Giuseppe
2010a Towards a Common Sense Religion? The Young and Religion in Italy.
Julkaistu Implicit Relion -julkaisussa. Vuosi:2010 vol:13 nr:3 s:261–274.

Giordan, Giuseppe
2010b Believers in Progress. Youth and Religion in Italy. Teoksessa Annual review of
the sociology of religion 2010. Volume 1 Youth and Religion. Toim. Giuseppe Giordan. Leiden: Boston.  353–383.

Kirkon tutkimuskeskus
2012 Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008–2012.
Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 115.

Kääriäinen, Kimmo
2003  Teorioita uskonnon ja yhteiskunnan muutoksesta. Teoksessa Moderni
kirkkokansa – Suomalaisten uskonnollisuus uudella vuosituhannella. Toim. Kimmo Kääriäinen, Kati Niemelä & Kimmo Ketola. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. 86–121.