Ajatus Roomasta TYT:n vuoden 2016 opintomatkan kohteena oli selvää jo ennen kuin olimme edes ilmoittaneet kiinnostuksestamme ryhtyä opintomatkavastaaviksi Maijun kanssa. Emme kumpikaan olleet aiemmin käyneet Roomassa ja näin reformaation merkkivuoden alla ajattelimme, että olisi kiinnostavaa päästä tutustumaan kristinuskon juuriin ja toisaalta myös sen ”pääkaupunkiin”. Ekumenia muotoutui teemaksi kuin itsestään; luterilaisen ja katolisen kirkon välinen yhteys ja dialogi on ollut paljon pinnalla ensi vuotta silmällä pitäen. Matkalle mukaan pyydettävä asiantuntija oli näillä pohdinnoilla myös itsestäänselvä: Minna oli vakuuttanut meidät molemmat reippaalla pedagogisella otteellaan ja tiukkaakin tiukemmalla asiantuntemuksellaan.

Opintomatkamme tavoitteena oli ensisijaisesti saavuttaa perustuntemus teologisesti merkittävästä kaupungista. Viikon aikana tämä tavoite toteutui kuin itsestään: liikkuessamme ympäri kaupunkia oli helppoa aistia historiallista tunnelmaa, poiketa ohimennen eteen tulleessa kirkossa ja lukea latinankielisiä tekstejä rakennusten seinämistä. Toinen tavoitteemme oli tutustua tarkemmin protestanttien ja katolisten välisiin yhteiselon muotoihin. Tämä tavoite täyttyi muutamien vierailujen kohdalla erityisen hyvin, mistä voit lukea tämän blogin muista artikkeleista.

Kolmas tavoitteemme oli oppia ymmärtämään syvemmin kristillisten kirkkokuntien yhteisiä juuria ja sen eri muotoja. Tämä toteutui ennen kaikkea hyvin valmisteltujen opiskelijoiden esitelmien kautta. Saimme kuulla historiallisten kohteiden (esim. Colosseum, Sovinnonkatu) taustoista ja merkityksestä, sekä erilaisista sääntökunnista (kapusiinimunkit, birgittalaiset). Kristinuskon historian vaiheet kulkivat mukana kaikissa esitelmissä ja ekumeeninen näkökulma löytyi yleensä viimeistään yhteisten keskustelujen kautta ja Minnan esittämien tarkennusten myötä.

Opintomatkassamme parasta ja antoisinta oli innostunut ja oppimisorientoinut ryhmä ja ilmapiiri. Kaikki matkalle osallistujat heittäytyivät innokkaaseen keskusteluun ja yhteiseen ihmettelyyn. Oppiminen ei rajoittunut vain kohteisiin tai esitelmien yhteyteen, vaan keskusteluja käytiin myös paikasta toiseen siirryttäessä, auringonpaahteesta nauttiessa ja illan hämärtyessä italialaisesta kulttuurista nauttiessa. Kaiken kaikkiaan opintomatkamme oli upea elämys, jonka kaltaista oppimiskokemusta ei voi yksin matkustamalla saavuttaa!

Kiitos vielä kerran kaikille matkalla mukana olleille!

Opintomatkavastaava Jonna

Italialaisnuorista pääosa on kuuluu katoliseen kirkkoon. Giordanin (2010b, 355) tutkimuksen otannassa noin 80 vastaajista oli katolisia, noin 15% ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan ja loput kuuluivat johonkin muuhun uskontoon. Näistä suurin osuus oli muslimeilla, joita oli aineistosta hieman päälle prosentti. Tämän vuoksi keskityn pääasiassa katolilaiseen uskontoon esitelmässäni.

Uskonnollisuuden tutkimuksen yksi kulmakiviä on Glockin ja Starkin (1964) kehittämä viisiulotteinen malli uskontoon sitoutumisen tarkastelua varten. Heidän mukaansa uskonnollisuus koostuu ideologisesta ulottuvuudesta, tiedollisesta ulottuvuudesta, rituaalisesta ulottuvuudesta, elämyksellisestä ulottuvuudesta sekä seuraamuksellisesta ulottuvuudesta. Ideologisella ulottuvuudella tarkoitetaan henkilön uskonnollisia käsityksiä. Tiedollinen ulottuvuus taas peilaa uskonnon teoreettista sisältöä ja henkilön käsityksiä uskonnon perusopetuksista. Rituaaliseen ulottuvuuteen kuuluu sekä yksityinen että julkinen uskonnonharjoitus. Elämyksellinen ulottuvuus käsittää yksilön kokemukset jumalan läsnäolosta ja muut tunnereaktiot ja kokemukset, joita uskonnollisuus herättää. Seuraamuksellinen ulottuvuus liittyy uskonnollisuuden ilmenemiseen arkielämässä. (Kääriäinen 2003, 118.)

Metodistikirkon nuorten tila

Euroopassa on uskonnollisella kentällä viimeisinä vuosikymmeninä tapahtunut uudenlaisia muutoksia. Eurooppalaisten uskonnollista muutosta tarkastellessa oleellisimmiksi ulottuvuuksiksi nousevat rituaalinen ja seuraamuksellinen ulottuvuus. Yhtäältä leimaavaa ajallemme on jättäytyminen pois uskonnollisiin kokoaviin toimintoihin osallistumisesta ja toisaalta muutokset jäsenyys- tai kuulumiskäsityksessä. Ihmiset saattavat kuulua useisiin uskonnollisiin yhteisöihin tai olla sitoutumatta varsinaisesti yhteenkään eksklusiivisesti. Myös uskonnollisten kokemusten ulottuvuudessa on muutoksia, joskaan ei varsinaista vähenemistä tai lisää. (Giordan 2010a, 262.) Tämänkaltaiset uskonnolliset muutokset ovat ymmärrettäviä, kun tarkastellaan yleistä uskonnollista henkeä kulttuurissa: Garellin mukaan (2006) uskonnollisuus on yhä enemmän yksilön valinnanvapauteen pohjautuvaa ja toisaalta kulttuurinen pluralismi on astunut yhtenäiskulttuurin tilalle. (Giordan 2010a, 262.)

Tarkastelen tässä esitelmässä pääosin 2008 kerätyn 18-vuotiaista italialaisista koostuvan aineiston (N=800) tuloksia Giordanin mukaan  ja heijastumia italialaiseen uskonnollisuuteen ylipäänsä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää heidän mielipiteitään liittyen uskonnollisiin kokemuksiin ja uskomuksiin sekä muutamiin “päivän polttaviin kysymyksiin” Italian kirkollisella kentällä. (Giordan 2010a, 266.)

Valtaväestöstä poiketen, tämän tutkimuksen vastaajista lähes 18 prosenttia määritteli itsensä uskonnottoomaksi. Katolilaiseksi itsensä identifioi reilu 75 prosenttia ja loput noin 6 prosenttia ilmoitti kuuluvansa johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön. Suomalaisten nuorten aikuisten vastaavaa identifikaatiota tarkastellessa (Gallup Ecclesiastica 2011) “luterilaisiksi” itsensä identifioi 43 ja kristityksi 41 prosenttia. Koko väestön vastaavat osuudet olivat Suomessa luterilainen 62 ja kristitty 61%. Uskonnottomaksi itsensä ilmoitti vajaa 20 prosenttia. (Haastettu kirkko 2012, 41.)

Italialaisista, katolisiksi itsensä identifioivista nuorista, yli 70% ilmoittaa, ettei osallistu uskonnollisiin riitteihin juuri koskaan tai koskaan. Satunnaisesti ilmoittaa osallistuvansa reilu 16% ja säännöllisesti noin 10% nuorista. (Giordan 2010, 268.) Aiemman tutkimuksen mukaan (N=3896) tutkimukseen osallistuneista italialaisista 18-vuotiaista noin 55% ei osallistu koskaan jumalanpalvelukseen. 20-vuotiailla vastaava luku kohoaa yli 60 prosenttiin (Giordan 2010b, 358).

Kun samaa kysyttiin suomalaisnuorilta (oma graduaineistoni, N=154), (ei koko populaatioon yleistettävissä oleva) tulos oli, että seurakunnan toimintaan ei-juuri-koskaan osallistuvia oli lähes 50% kaikista ja maksimissaan 4 kertaa vuodessa tilaisuuksiin osallistuvia noin 30%. Jumalanpalveluksiin osallistui vielä vähemmän. Toki tässä ei ole eritelty kristillisen identiteetin mukaan nuoria, mutta tulokset antavat jollain tapaa suuntaa.

Yksityisestä uskonnonharjoittamisesta kertoo toinen, alussa viittaamani, Giordanin tutkimus vuodelta 2010b, jossa aineisto oli kerätty 2006 ja sitä on verrattu aiempiin vuosiin, joissa aineistoa on kerätty eri alueilta Italiasta. Keskimäärin 15-29-vuotiaista ainakin kerran päivässä rukoilee noin joka viides. Noin 20-30 prosenttia sanoo, ettei rukoile koskaan. (Giordan 2010b, 366.)

Uskonnolliseksi ja itsensä ei-uskonnollisiksi mieltävien välillä löytyi merkittäviä eroja. Yllättävää ei liene, että uskonnolliseksi itsensä mieltävät yhtyvät enemmän katolisen uskon sisältöön ja keskeisiin opetuksiin liittyviin väittämiin. Yleisissä uskonnon totuudellisuuteen ja uskontojen mielekkyyteen liittyvissä väittämissä uskonnolliseksi itsensä mieltävät olivat ylipäätään hieman uskontomyönteisempiä, mutta riippumatta uskonnollisesta identiteetistä, toisten uskomuksiin suhtauduttiin kunnioituksella. (Giordan 2010a, 267–271.)

Opintomatkamaskotti Mahatma ja Villa Lanten viinirypäleet

“Päivän polttaviin” väitteisiin nuoret suhtautuivat melko samalla tavoin riippumatta uskonnollisesta identiteetistä. “Polttavia kysymyksiä” olivat naispappeus, pappien selibaatin purkaminen, avioeronneiden ehtoollisyhteyden säilyttäminen ja homoseksuaalien oikeus mennä naimisiin. Ainoastaan viimeinen jakoi mielipiteitä siten, että uskonnollisemmat olivat ei-uskonnollisia selkeämmin asiaa vastaan. (Giordan 2010a, 270–272.)

Tutkimuksen mukaan seksuaalimoraaliset kysymykset ovat nuorten keskuudessa uskonnollisuudesta riippumatta enemmän yksilön järjen kuin kirkon auktoriteettien varassa. Uskonnolliseksi itsensä mieltävistä yli 80% oli sitä mieltä, että hyvän katolisen ei tarvitse seurata Paavin tai piispan seksuaalieettisiä opetuksia. Ei-uskonnollisten kohdalla noin 70% vastaajista oli samaa mieltä. Yksilöiden omien normien muodostus nousee esiin myös kysyttäessä säännöllisestä ripittäytymisestä. Suurin osa vastaajista (72%-62,2%) oli sitä mieltä, että ripittäytyminen kerran vuodessa ei ole tarpeen ollakseen hyvä katolilainen. (Giordan 2010a, 272–273.)

Tutkimuksen perusteella näyttäisi siis siltä, että kulttuurinen pluralismi johtaa siihen, että uskonnollisella identiteetillä tai kirkossakäymisaktiivisuudella ei ole suurta merkitystä nuorten seuraamuksellisen ulottuvuuden teemoihin, vaikka eroja löytyy jokseenkin tiedollisessa ja ideologisessa ulottuvuudessa. Voidaankin puhua “maalaisjärki-uskonnosta”, jossa yksilöllä on vapaus päättää oman elämänsä käytänteistä kirkon opetusten yli. (Giordan 2010a, 273.) Sekularisaatioteesin vastaisesti, kiinnostus hengellisiin asioihin ei ole kadonnut, vaan muuttanut muotoaan. Nuoret etsivät Italiassakin kirkosta asioita, joilla rakentaa omannäköistään hengellistä identiteettiä. (Giordan 2010b, 377.) Monet nuoret tunnustavat katolisen kirkon oleelliseksi osaksi sosiaalista ja kulttuurista identiteettiään, mutta eivät itse harjoita uskontoa aktiivisesti tai traditioiden mukaisesti.  

Kirjallisuus:
Giordan, Giuseppe
2010a Towards a Common Sense Religion? The Young and Religion in Italy.
Julkaistu Implicit Relion -julkaisussa. Vuosi:2010 vol:13 nr:3 s:261–274.

Giordan, Giuseppe
2010b Believers in Progress. Youth and Religion in Italy. Teoksessa Annual review of
the sociology of religion 2010. Volume 1 Youth and Religion. Toim. Giuseppe Giordan. Leiden: Boston.  353–383.

Kirkon tutkimuskeskus
2012 Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008–2012.
Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 115.

Kääriäinen, Kimmo
2003  Teorioita uskonnon ja yhteiskunnan muutoksesta. Teoksessa Moderni
kirkkokansa – Suomalaisten uskonnollisuus uudella vuosituhannella. Toim. Kimmo Kääriäinen, Kati Niemelä & Kimmo Ketola. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. 86–121.

Keskiviikkona 17.8. pääkohteemme oli Vatikaani. Matkalla kohti paavin kotia pidin esitelmän katolisen kirkkovaltion kaatumisesta, Vatikaanivaltion synnystä ja Via della Concilizionen rakentamisesta. Paavin johtama Kirkkovaltio kaatui 1870, kun Italian kuningaskunta valtasi Rooman. Tästä seurannut kiista Paavin ja Italian valtion välillä kesti melkein kuusikymmentä vuotta.

Vuonna 1922 Benito Mussolini nousi Italian pääministeriksi ja Achille Ratti (Pius XI) valittiin paaviksi. Pius XI päätti ratkaista kiistan ja solmi Mussolinin kanssa Lateraanisopimuksen helmikuussa 1929. Lateraanisopimuksen myötä syntyi paavin hallitsema Vatikaanivaltio, kirkko sai korvauksia menetetyistä alueista ja katolisuudesta tuli Italian valtionuskonto. Paavi sai vapautensa, mutta Vatikaanin ja papiston tuli olla poliittisesti sitoutumattomia, eikä paavi saanut enää tukea fasisteja vastustanutta kristillisdemokraattista puoluetta. Ainakin julkisesti näytti siltä, että Vatikaani antoi siunauksensa fasistiselle Italialle. Vatikaanin ja Italian suhde oli monimutkainen seuraavat vuodet. Virallisesti kirkon ei tarvinnut tukea valtiota, mutta siihen oli painetta. 30-luvun mittaan Pius XI tiukensi kannanottojaan ja tuomitsi Mussolinin vallankäytön, Lateraanisopimuksen rikkomisen sekä antisemitismin. Hänen seuraajakseen 1939 valittu Pius XII oli diplomaattisempi ja vältteli julkista puolen valitsemista. Sekä Pius XI:n ja XII:n toiminta suhteessa fasisteihin ja natseihin on ollut runsaan jälkipyykin kohteena.

Lateraanisopimuksen myötä Mussolini halusi rakentaa Sovinnon kadun symboloimaan rauhan syntymistä. Uuden leveän kadun oli tarkoitus yhdistää Vatikaani Rooman ytimeen ja samalla helpottaa yhä kasvavaa autoilua. Yhdistävää katua oli suunniteltu jo Paavi Nikolaus V:n ajalta 1400-luvun alkupuolelta. Vanhan alueen purku alkoi 29.10.1536 ja seuraavan vuoden aikana Pietarinkirkko paljastui näkyville Sant’ Angelon linnan suunnalta. Uuden kadun suunnittelivat roomalaiset arkkitehdit Marcello Piacentini ja Attilio Spaccarelli. Muutamaa sivussa ollutta rakennusta lukuunottamatta kadun keskiaikainen miljöö purettiin. Osa rakennuksista rakennettiin uudelleen niin, että niiden julkisivu tuli kadulle päin, kuten Rafaelin viimeisten vuosien koti, Palazzo Dei Convertendi. Toinen maailmansota keskeytti työt, mutta sen loputtua Italian valtio ja Vatikaani päättivät yhdessä viedä projektin loppuun asti. Viimeisenä pystytettiin molemmin puolin kulkevat obeliskit 1950, jotka toimivat myös katulamppuina.

Sovinnon kadun rakentaminen on herättänyt ristiriitaisia tunteita alusta asti. Keskiaikaisten rakennusten tuhoamista ja yllätyksenä paljastuneen kirkon ja aukion näkymän menettämistä on kritisoitu. Toisaalta katu mahdollistaa niin kaupunkilaisille kuin turisteillekin helpomman pääsyn alueelle. Itse koin nykyisen näkymän katujen molemmista päistä todella vaikuttavaksi. Erityisen kaunis oli aamuaurinkoinen näkymä Pietarinkirkon kupolista kadulle ja Roomaan. Suosittelen!

Perjantaina pitkän lounastauon jälkeen kävelimme Piazza Farnesen aukiolle. Siellä pääsimme vierailulle birgittalaisten luokse. Kävimme Casa di Santa Brigidassa, jossa Pyhä Birgitta eli vuosina 1354–1373 aina kuolemaansa asti. Hän oli birgittalaissääntökunnan äiti ja ensimmäinen Euroopassa tunnettu Ruotsi-Suomesta lähtöisin oleva nainen.

Pyhä Birgitta tunnetaan erityisesti hänen taivaallisista näyistään, joissa sisältönä oli viestejä siitä, miten muiden ihmisten tulisi elää. Birgitta oli vakuuttunut näkyjensä ja ilmestystensä aitoudesta, ja hän mielsi itsensä Vanhan testamentin profeettojen kaltaiseksi Jumalan sanansaattajaksi. Birgitta julistettiin pyhimykseksi 7. lokakuuta 1391 Rooman Pietarinkirkossa, ja kolme vuotta myöhemmin hänestä tuli Ruotsin suojeluspyhimys. Nykyään hän on myös Euroopan suojeluspyhimys.

Casa di Santa Brigidan tiloissa sijaitsee luostari ja sen yhteydessä Santa Brigidan kirkko, joka on ruotsalaisten kansalliskirkko Roomassa. Birgittalaiset tarjoavat tiloissa myös majoituspalveluita, ja meillekin ilmaistiin, että olisimme olleet erittäin tervetulleita majoittumaan luostarin tiloissa. Birgittalaiset tunnetaankin erityisesti heidän vieraanvaraisuudestaan, mikä näkyi myös meidän vierailullamme.

Saimme kuulla birgittalaisuuden historiaa sekä nähdä kirkon ja luostarin tiloja. Pääsimme ihailemaan näihin päiviin asti säilytettyjä Birgitan ja hänen tyttärensä huoneita sekä kokeilemaan, miltä Rooman helteessä tuntuu ahtautua parinkymmenen ihmisen porukalla pieniin, mutta äärettömän kauniisiin tiloihin. Kysymyksiimme vastattiin erittäin tarkasti, ja saimme muun muassa kuulla, että birgittalaisuus ei nykyäänkään ole pelkästään nunnien liike – itse asiassa miesjäsenten määrä on tällä hetkellä kasvussa. Lämmin vastaanotto sekä kotoisat ruotsinkieliset kirjoitukset luostarin seinillä saivat useammankin ryhmämme jäsenistä toteamaan, että seuraavan kerran Roomaan matkustettaessa on ehdottomasti päästävä majoittumaan birgittalaisten luokse!

”Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan.” Näin on lausahtanut Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina vuosina 1939-1967 toiminut Osmo Tiililä. Torstaina pääsimme näkemään kuolemaa aivan lähietäisyydeltä vieraillessamme kapusiinimunkkien kryptassa, joka on ihan koko maailmankin mittapuulla henkeä salpaava ilmestys.

Kapusiinisääntökunta sai alkunsa noin vuonna 1520 observanttifransiskaanimunkki Matteo Bassin visiosta. Hän katsoi, ettei fransiskaanisääntökunta edustanut enää sitä samaa apostolista ihannetta jota p. Fransiscus Assisilainen oli itse edustanut, ja halusi siksi perustaa sääntökunnan joka seuraisi Fransiscuksen sääntö vielä kirjaimellisemmin ja tarkemmin, kuin sääntökunta itse. Kapusiinit kokivat alkuaikoina monia takaiskuja niin itse kirkon kuin omien jäsentensä puolelta – paavi ei hyväksynyt sääntökunnan toimintaa, vaan asetti sen systemaattisen kiellon jälkeen konventuaalifransiskaanien alaisuuteen, liikkeen perustaja Bassi hylkäsi liikkeen ja siirtyi takaisin fransiskaanisääntökunnan puolelle ja liikkeen kolmas johtaja Bernardino Ochino hylkäsi kokonaan katolisen uskon, pakeni Sveitsiin, asettui reformoidun kirkon palvelukseen ja meni naimisiin. Reformaation myllertäessä Eurooppaa tämä ei saanut kirkkoa ja paavia vakuutettua liikkeen apostolisuudesta ja oikeaoppisuudesta, joten vaikka sääntökunta kirjoittikin ensimmäisen oman sääntönsä vuonna 1529, sai se itsenäisen sääntökunnan aseman vasta 1619. Liike kuitenkin jatkoi kasvuaan keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa tasaiseen tahtiin. Nykyään kapusiinimunkkeja on maailmassa noin 11,000.

Santa Maria della Concezione dei Cappuccini rakennettiin vuosien 1626-1632 välillä, eli hyvin pian sääntökunnan itsenäistymisen jälkeen. Rakennus kattaa keskikokoisen kirkon ja nykyisen museo/katakombi-yhdistelmän. Aikaisemmin rakennuksen tilat ovat toimineet munkeille luostarina ja katakombit hautapaikkana. Museo itsessään esittelee hienosti kapusiinisääntökunnan historiaa, mutta paikan ehdoton nähtävyys on kuitenkin itse krypta, joka koostuu kuudesta pienehköstä kappelista täynnä sinne haudattujen munkkien maallisia jäännöksiä (pääasiassa luita) aseteltuna mitä mielenkiintoisimpiin ja kauniimpiin muotoihin ja kuvioihin. En osaa yhtään sanoa kuinka monta munkkia kappeleihin on aikojen saatossa haudattu, mutta pelkkiä pääkalloja oli paikalla satoja. Kuolema oli todellisesti läsnä, mutta samaan aikaan paikasta huokui tietynlainen rauha, eikä kappeleiden tarkoitus ollut olla millään tavalla makaabereja tai pelottavia. Niiden tarkoitus oli ensisijaisesti muistuttaa siitä mikä tässä elämässä on täysin luonnollista ja minkä meistä jokainen tulee jonakin päivänä kohtaamaan. Munkkien maalliset jäännökset eivät siis osoittaneet maan alle kylmään lohduttomuuteen, vaan ennen kaikkea ylöspäin iankaikkisuuteen.

Luulen, että jokainen meistä paikalla kävijöistä tuli jollakin tavalla puhutelluksi. Alussa mainitsemani Osmo Tiililän sitaatti on äärimmäisen kuvaava ja tyhjentävä vastaus sille miksi Kirkko ylipäätänsä on olemassa, ja jotta tämä kuolemasta vieraantunut moderni yhteiskunta ei vieraantuisi tästä maailman luonnollisimmasta asiasta ja Kirkon peruspilarista yhtään enempää, on hyvä, että tällaisia paikkoja on olemassa.

Vietämme ensi vuonna reformaation juhlavuotta. Juhlan kynnyksellä on hyvä muistaa, että moni tie suomalaisessa luterilaisuudessa on vienyt 1900-luvullakin Roomaan.
Rooma on ollut tärkeä kaupunki myös Suomen luterilaisen kirkkoarkkitehtuurin mestarille Juha Leiviskälle. Tapasin Leiviskän ennen Rooman-matkaamme ja hän antoi viime hetken suosituksen käväistä katsomassa kuuluisan barokkiarkkitehdin Francesco Borrominin (1599–1667) ensimmäistä Rooman-työtä. Borromini lupasi suunnitella pienen luostarin ja kirkon espanjalaiselle trinitaariveljeskunnalle ilmaiseksi, kunhan vain saisi vapaat kädet toteuttaa ideoitaan.
San Carlo alle Quattro Fontane eli lempinimeltään San Carlino on ulkoisesti vaatimaton kirkko jättimäisten basilikojen ja pyhättöjen luvatussa kaupungissa. Kirkkoon astutaan suoraan katutasolta, ja etupihana toimii vilkas tienristeys, jota reunustavien talojen kulmauksissa on neljä suihkulähdettä.
Borromini antaa San Carlinossa hienon esimerkin barokin illusionismista. Kirkkotilassa aistii avaruutta, jota siinä ei mittakaavan puolesta pitäisi olla. Kirkkotila on vain muutaman kymmenen neliötä, mutta kirkossa kävijä kokee, että tila avautuu kohti taivaita. Kupolia hallitsee mielenkiintoinen kasettiornamentiikka ja ylimpänä kirkkotilaa suojaa kyyhkynen, josta kirkkovieras näkee vain jalat ja levittyneet siivet. Kaikki valo kirkkotilaan tulee ylhäältä. Ylävalo ja paksut kiviseinät suojaavat tilan ympäröivältä hälinältä ja tarjoavat levähdyspaikan katujen uuvuttamille. Kirkkotila on samalla myös kadun ja sisäpihan ympärille sijoitellun luostarin luonteva liitoskohta.
Leiviskän arkkitehtuuria tunteva löytää Borrominin rakennuksesta paljon tuttua: suljetun ja avoimen vuoropuhelun, sisätilojen rytmikkäät sarjat, hallitsevan ylävalon ja ihmisen mitoista johdetun mittakaavan.
Leiviskän kirkkoarkkitehtuuri on hyvä todistus siitä, miten tärkeitä historialliset juuret ja vaikutteet ovat. Leiviskä nostaa historian tärkeimmäksi opettajakseen. Myöhäisbarokin kirkkotilat tekivät nuoreen Leiviskään niin lähtemättömän vaikutuksen, että hän päätti tavoitella vastaavaa intensiteettiä omissa tulevissa töissään.
Tästä syystä Leiviskä on vierastanut modernismin käsitettä. Se kaavamaistaa ja suorastaan tappaa uuden ja vanhan taiteen elävät ja ajankohtaiset ilmiöt. ”Typerykset kuten monet tähtiarkkitehdit kuvittelevat että siteen menneisyyteen pitää katkaista. Jos me haluamme viedä kehitystä eteenpäin ja toivomme, että työllämme olisi merkitys myös tulevaisuudelle, meillä on oltava lujat siteet perinteeseen”, Juha Leiviskä toteaa.
Edellä mainittu ajatus pätee myös teologiaan. Mielenkiintoisin teologia syntyy perinteen ja profetian vuoropuhelussa. Reformaatioita ja uudistuksia tarvitaan, mutta niiden tekijät eivät saisi langeta menneen vähättelyyn ja halpaan populismiin.
Protestantti on Roomassa kotiseutumatkalla. Jos haluaa ymmärtää Oulun Pyhän Tuomaan kirkkoa tai Myyrmäen kirkkoa Vantaalla, kannattaa käväistä Via del Quirinalen kadunkulmassa ja astua kirkon ovesta sisään niin kuin me teimme elokuisena tiistaina.

Keskiviikkona 17.8.2016 vierailimme aamupäivästä Vatikaanissa. Aamu alkoi aikaisin, koska suuntasimme paavin audienssiin. Ajattelimme olevamme ajoissa, kun olimme n. 9.20 Pietarin aukiolla, mutta olimmekin väärässä paikassa. Ohjeistuksen jälkeen suuntasimme oikeaan paikkaan ja huomasimme puoli yhdeksän aikaan olevamme myöhässä audienssiin saapumisesta. Pääsimme kuitenkin ensin pääoven aidan eteen odottamaan kiiruhtamalla turvatarkastuksen läpi. Osa porukasta ehti näkemään paavin vilaukselta hänen mennessään sisään. Meidät johdateltiin sisään audienssin jo alettua: ”Group Finlandese”. Audienssissa paavi siunasi myös suomalaiset. Audienssin jälkeen kiiruhdimme Vatikaanin museoon, jossa vierähtikin tovi jos toinenkin ihmetellessä ja valokuvaillessa.

Vatikaanin museon kierroksen jälkeen kokoonnuimme aamupäivällä vielä Pietarin aukiolle, jossa esittelin Pietarin kirkkoa. Aikataulujemme takia emme ehtineet enää siinä vaiheessa jonottaa puoltatoista tuntia kirkkoon sisälle, joten sovimme palaavamme sinne loppuviikosta. Tätä 1626 vihittyä kirkkoa oli rakennuttamassa 20 paavia ja 10 arkkitehtia, joista Michelangelolla oli suuri rooli uuden kirkon suunnittelemisessa. Ennen nykyistä kirkkoa paikalla oli keisari Konstantinuksen vuonna 324 rakentama basilika, joka vihittiin käyttöön vuonna 329. Tämä basilika oli rakennettu pakanallisen hautausmaan paikalle, jonne perimätiedon mukaan apostoli Paavali oli haudattu. Haudasta oli tullut pyhiinvaelluspaikka jo aiemmin ja 100-luvulla paikalla kerrotaan sijainneen
alttari. Tämä hautapaikka oli basilikan keskipisteenä. Nykyisessä Pietarin kirkossa olevan alttarikatoksen eli baldakiinin ajatellaan sijaitsevan Pietarin haudan päällä.