Ajatus Roomasta TYT:n vuoden 2016 opintomatkan kohteena oli selvää jo ennen kuin olimme edes ilmoittaneet kiinnostuksestamme ryhtyä opintomatkavastaaviksi Maijun kanssa. Emme kumpikaan olleet aiemmin käyneet Roomassa ja näin reformaation merkkivuoden alla ajattelimme, että olisi kiinnostavaa päästä tutustumaan kristinuskon juuriin ja toisaalta myös sen ”pääkaupunkiin”. Ekumenia muotoutui teemaksi kuin itsestään; luterilaisen ja katolisen kirkon välinen yhteys ja dialogi on ollut paljon pinnalla ensi vuotta silmällä pitäen. Matkalle mukaan pyydettävä asiantuntija oli näillä pohdinnoilla myös itsestäänselvä: Minna oli vakuuttanut meidät molemmat reippaalla pedagogisella otteellaan ja tiukkaakin tiukemmalla asiantuntemuksellaan.

Opintomatkamme tavoitteena oli ensisijaisesti saavuttaa perustuntemus teologisesti merkittävästä kaupungista. Viikon aikana tämä tavoite toteutui kuin itsestään: liikkuessamme ympäri kaupunkia oli helppoa aistia historiallista tunnelmaa, poiketa ohimennen eteen tulleessa kirkossa ja lukea latinankielisiä tekstejä rakennusten seinämistä. Toinen tavoitteemme oli tutustua tarkemmin protestanttien ja katolisten välisiin yhteiselon muotoihin. Tämä tavoite täyttyi muutamien vierailujen kohdalla erityisen hyvin, mistä voit lukea tämän blogin muista artikkeleista.

Kolmas tavoitteemme oli oppia ymmärtämään syvemmin kristillisten kirkkokuntien yhteisiä juuria ja sen eri muotoja. Tämä toteutui ennen kaikkea hyvin valmisteltujen opiskelijoiden esitelmien kautta. Saimme kuulla historiallisten kohteiden (esim. Colosseum, Sovinnonkatu) taustoista ja merkityksestä, sekä erilaisista sääntökunnista (kapusiinimunkit, birgittalaiset). Kristinuskon historian vaiheet kulkivat mukana kaikissa esitelmissä ja ekumeeninen näkökulma löytyi yleensä viimeistään yhteisten keskustelujen kautta ja Minnan esittämien tarkennusten myötä.

Opintomatkassamme parasta ja antoisinta oli innostunut ja oppimisorientoinut ryhmä ja ilmapiiri. Kaikki matkalle osallistujat heittäytyivät innokkaaseen keskusteluun ja yhteiseen ihmettelyyn. Oppiminen ei rajoittunut vain kohteisiin tai esitelmien yhteyteen, vaan keskusteluja käytiin myös paikasta toiseen siirryttäessä, auringonpaahteesta nauttiessa ja illan hämärtyessä italialaisesta kulttuurista nauttiessa. Kaiken kaikkiaan opintomatkamme oli upea elämys, jonka kaltaista oppimiskokemusta ei voi yksin matkustamalla saavuttaa!

Kiitos vielä kerran kaikille matkalla mukana olleille!

Opintomatkavastaava Jonna

Italialaisnuorista pääosa on kuuluu katoliseen kirkkoon. Giordanin (2010b, 355) tutkimuksen otannassa noin 80 vastaajista oli katolisia, noin 15% ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan ja loput kuuluivat johonkin muuhun uskontoon. Näistä suurin osuus oli muslimeilla, joita oli aineistosta hieman päälle prosentti. Tämän vuoksi keskityn pääasiassa katolilaiseen uskontoon esitelmässäni.

Uskonnollisuuden tutkimuksen yksi kulmakiviä on Glockin ja Starkin (1964) kehittämä viisiulotteinen malli uskontoon sitoutumisen tarkastelua varten. Heidän mukaansa uskonnollisuus koostuu ideologisesta ulottuvuudesta, tiedollisesta ulottuvuudesta, rituaalisesta ulottuvuudesta, elämyksellisestä ulottuvuudesta sekä seuraamuksellisesta ulottuvuudesta. Ideologisella ulottuvuudella tarkoitetaan henkilön uskonnollisia käsityksiä. Tiedollinen ulottuvuus taas peilaa uskonnon teoreettista sisältöä ja henkilön käsityksiä uskonnon perusopetuksista. Rituaaliseen ulottuvuuteen kuuluu sekä yksityinen että julkinen uskonnonharjoitus. Elämyksellinen ulottuvuus käsittää yksilön kokemukset jumalan läsnäolosta ja muut tunnereaktiot ja kokemukset, joita uskonnollisuus herättää. Seuraamuksellinen ulottuvuus liittyy uskonnollisuuden ilmenemiseen arkielämässä. (Kääriäinen 2003, 118.)

Metodistikirkon nuorten tila

Euroopassa on uskonnollisella kentällä viimeisinä vuosikymmeninä tapahtunut uudenlaisia muutoksia. Eurooppalaisten uskonnollista muutosta tarkastellessa oleellisimmiksi ulottuvuuksiksi nousevat rituaalinen ja seuraamuksellinen ulottuvuus. Yhtäältä leimaavaa ajallemme on jättäytyminen pois uskonnollisiin kokoaviin toimintoihin osallistumisesta ja toisaalta muutokset jäsenyys- tai kuulumiskäsityksessä. Ihmiset saattavat kuulua useisiin uskonnollisiin yhteisöihin tai olla sitoutumatta varsinaisesti yhteenkään eksklusiivisesti. Myös uskonnollisten kokemusten ulottuvuudessa on muutoksia, joskaan ei varsinaista vähenemistä tai lisää. (Giordan 2010a, 262.) Tämänkaltaiset uskonnolliset muutokset ovat ymmärrettäviä, kun tarkastellaan yleistä uskonnollista henkeä kulttuurissa: Garellin mukaan (2006) uskonnollisuus on yhä enemmän yksilön valinnanvapauteen pohjautuvaa ja toisaalta kulttuurinen pluralismi on astunut yhtenäiskulttuurin tilalle. (Giordan 2010a, 262.)

Tarkastelen tässä esitelmässä pääosin 2008 kerätyn 18-vuotiaista italialaisista koostuvan aineiston (N=800) tuloksia Giordanin mukaan  ja heijastumia italialaiseen uskonnollisuuteen ylipäänsä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää heidän mielipiteitään liittyen uskonnollisiin kokemuksiin ja uskomuksiin sekä muutamiin “päivän polttaviin kysymyksiin” Italian kirkollisella kentällä. (Giordan 2010a, 266.)

Valtaväestöstä poiketen, tämän tutkimuksen vastaajista lähes 18 prosenttia määritteli itsensä uskonnottoomaksi. Katolilaiseksi itsensä identifioi reilu 75 prosenttia ja loput noin 6 prosenttia ilmoitti kuuluvansa johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön. Suomalaisten nuorten aikuisten vastaavaa identifikaatiota tarkastellessa (Gallup Ecclesiastica 2011) “luterilaisiksi” itsensä identifioi 43 ja kristityksi 41 prosenttia. Koko väestön vastaavat osuudet olivat Suomessa luterilainen 62 ja kristitty 61%. Uskonnottomaksi itsensä ilmoitti vajaa 20 prosenttia. (Haastettu kirkko 2012, 41.)

Italialaisista, katolisiksi itsensä identifioivista nuorista, yli 70% ilmoittaa, ettei osallistu uskonnollisiin riitteihin juuri koskaan tai koskaan. Satunnaisesti ilmoittaa osallistuvansa reilu 16% ja säännöllisesti noin 10% nuorista. (Giordan 2010, 268.) Aiemman tutkimuksen mukaan (N=3896) tutkimukseen osallistuneista italialaisista 18-vuotiaista noin 55% ei osallistu koskaan jumalanpalvelukseen. 20-vuotiailla vastaava luku kohoaa yli 60 prosenttiin (Giordan 2010b, 358).

Kun samaa kysyttiin suomalaisnuorilta (oma graduaineistoni, N=154), (ei koko populaatioon yleistettävissä oleva) tulos oli, että seurakunnan toimintaan ei-juuri-koskaan osallistuvia oli lähes 50% kaikista ja maksimissaan 4 kertaa vuodessa tilaisuuksiin osallistuvia noin 30%. Jumalanpalveluksiin osallistui vielä vähemmän. Toki tässä ei ole eritelty kristillisen identiteetin mukaan nuoria, mutta tulokset antavat jollain tapaa suuntaa.

Yksityisestä uskonnonharjoittamisesta kertoo toinen, alussa viittaamani, Giordanin tutkimus vuodelta 2010b, jossa aineisto oli kerätty 2006 ja sitä on verrattu aiempiin vuosiin, joissa aineistoa on kerätty eri alueilta Italiasta. Keskimäärin 15-29-vuotiaista ainakin kerran päivässä rukoilee noin joka viides. Noin 20-30 prosenttia sanoo, ettei rukoile koskaan. (Giordan 2010b, 366.)

Uskonnolliseksi ja itsensä ei-uskonnollisiksi mieltävien välillä löytyi merkittäviä eroja. Yllättävää ei liene, että uskonnolliseksi itsensä mieltävät yhtyvät enemmän katolisen uskon sisältöön ja keskeisiin opetuksiin liittyviin väittämiin. Yleisissä uskonnon totuudellisuuteen ja uskontojen mielekkyyteen liittyvissä väittämissä uskonnolliseksi itsensä mieltävät olivat ylipäätään hieman uskontomyönteisempiä, mutta riippumatta uskonnollisesta identiteetistä, toisten uskomuksiin suhtauduttiin kunnioituksella. (Giordan 2010a, 267–271.)

Opintomatkamaskotti Mahatma ja Villa Lanten viinirypäleet

“Päivän polttaviin” väitteisiin nuoret suhtautuivat melko samalla tavoin riippumatta uskonnollisesta identiteetistä. “Polttavia kysymyksiä” olivat naispappeus, pappien selibaatin purkaminen, avioeronneiden ehtoollisyhteyden säilyttäminen ja homoseksuaalien oikeus mennä naimisiin. Ainoastaan viimeinen jakoi mielipiteitä siten, että uskonnollisemmat olivat ei-uskonnollisia selkeämmin asiaa vastaan. (Giordan 2010a, 270–272.)

Tutkimuksen mukaan seksuaalimoraaliset kysymykset ovat nuorten keskuudessa uskonnollisuudesta riippumatta enemmän yksilön järjen kuin kirkon auktoriteettien varassa. Uskonnolliseksi itsensä mieltävistä yli 80% oli sitä mieltä, että hyvän katolisen ei tarvitse seurata Paavin tai piispan seksuaalieettisiä opetuksia. Ei-uskonnollisten kohdalla noin 70% vastaajista oli samaa mieltä. Yksilöiden omien normien muodostus nousee esiin myös kysyttäessä säännöllisestä ripittäytymisestä. Suurin osa vastaajista (72%-62,2%) oli sitä mieltä, että ripittäytyminen kerran vuodessa ei ole tarpeen ollakseen hyvä katolilainen. (Giordan 2010a, 272–273.)

Tutkimuksen perusteella näyttäisi siis siltä, että kulttuurinen pluralismi johtaa siihen, että uskonnollisella identiteetillä tai kirkossakäymisaktiivisuudella ei ole suurta merkitystä nuorten seuraamuksellisen ulottuvuuden teemoihin, vaikka eroja löytyy jokseenkin tiedollisessa ja ideologisessa ulottuvuudessa. Voidaankin puhua “maalaisjärki-uskonnosta”, jossa yksilöllä on vapaus päättää oman elämänsä käytänteistä kirkon opetusten yli. (Giordan 2010a, 273.) Sekularisaatioteesin vastaisesti, kiinnostus hengellisiin asioihin ei ole kadonnut, vaan muuttanut muotoaan. Nuoret etsivät Italiassakin kirkosta asioita, joilla rakentaa omannäköistään hengellistä identiteettiä. (Giordan 2010b, 377.) Monet nuoret tunnustavat katolisen kirkon oleelliseksi osaksi sosiaalista ja kulttuurista identiteettiään, mutta eivät itse harjoita uskontoa aktiivisesti tai traditioiden mukaisesti.  

Kirjallisuus:
Giordan, Giuseppe
2010a Towards a Common Sense Religion? The Young and Religion in Italy.
Julkaistu Implicit Relion -julkaisussa. Vuosi:2010 vol:13 nr:3 s:261–274.

Giordan, Giuseppe
2010b Believers in Progress. Youth and Religion in Italy. Teoksessa Annual review of
the sociology of religion 2010. Volume 1 Youth and Religion. Toim. Giuseppe Giordan. Leiden: Boston.  353–383.

Kirkon tutkimuskeskus
2012 Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008–2012.
Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 115.

Kääriäinen, Kimmo
2003  Teorioita uskonnon ja yhteiskunnan muutoksesta. Teoksessa Moderni
kirkkokansa – Suomalaisten uskonnollisuus uudella vuosituhannella. Toim. Kimmo Kääriäinen, Kati Niemelä & Kimmo Ketola. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. 86–121.

Katolisessa kirkossa pyhimyksellä tarkoitetaan henkilöä, joka on osoittanut kristillisen uskon mukaista erityistä hyveellisyyttä ja sankaruutta elämässään. Pyhimyksiä pidetään hengellisiltä lahjoiltaan poikkeuksellisina yksilöinä ja esimerkillisinä Jumalan palvelijoina, jotka sopivat malliksi muille kristityille. Catholic Encyclopedian mukaan pyhimykset ovat Jumalan palvelijoita ja ystäviä, joiden elämän pyhyys on tehnyt heistä Jumalan rakkauden arvoisia. Katolinen kirkko korostaa, että pyhimykset eivät ole Jumalaan verrattavissa, ja että heidän palvontansa tulee olla nöyrää kunnioitusta (lat. douleia) ja arvostusta. Katolinen kirkko tunnustaa jopa yli 7000 pyhimystä. Tärkein pyhimys on kuitenkin Neitsyt Maria, joka nauttii erityisen suurta kunnioitusta (lat. hyperdouleia). Pyhimyskultti on tärkeä osa katolisuutta. Pyhimyksiltä pyydetään esirukouksia, tukea ja suojelusta.

Pyhimysten historia

Kristillisen kirkon pyhimysten palvonta sai alkunsa toisella vuosisadalla marttyyrien kunnioittamisena. Uskonsa puolesta kuolleiden marttyyrien ajateltiin päässeen taivaaseen ja voivan toimia esirukoilijoina. Tällaisessa ajattelussa on nähtävissä kristillinen ylösnousemususko: kuolleen sielu matkaa taivaaseen Jumalan luokse, ja sieltä käsin hän voi rukoilla maallisten ihmisten puolesta.

400 – luvulla kristillinen pyhimyskultti nousi kukoistukseensa. Tähän oli yhtenä suurena syynä vuonna 431 pidetty Efesoksen kirkolliskokous, jossa jo aiemmin esitetty Kristuksen kaksiluonto-oppi sai vakiintuneen muotonsa. Kristus oli siis virallisesti sekä yhtä Jumala ja yhtä ihminen, eikä näitä puolia voi erottaa eikä sekoittaa. Kristuksen synnyttänyt Maria oli siis Jumalan äiti ja Jumalan synnyttäjä, Theotokos. Mariaa oli kunnioitettu jo aikaisemminkin, mutta Efesoksen kirkolliskokouksesta lähtien Marian kunnioitus sai lopullisen sinettinsä.

Pyhimykseksi julistaminen

Katolisessa kirkossa virallisen pyhimyksen aseman saa vain kirkon kanonisoinnin eli pyhimykseksi julistamisen kautta, joka on neljävaiheinen, byrokratisoitu prosessi, jonka aloittamiseksi on oltava todisteita henkilön pyhyydestä. Asiaa tutkii erityinen toimikunta, joka tekee paaville esityksen siitä, onko pyhimykseksi esitetyn henkilön elämä ja teot olleet oikeudenmukaisia ja monin tavoin pyhiksi katsottavissa. Pyhimysehdokkaan on myös täytynyt suorittaa ihmetekoja.

Pyhimykseksi julistaminen on monivaiheinen ja hitaasti etenevä tapahtuma, sillä pyhimysehdokkaan elämää ja tekoja tarkastellaan mahdollisimman kriittisesti ja puolueettomasti. Pyhimysehdokkaita tutkivassa toimikunnassa on oma virkansa, joka tunnetaan kansankielisesti Paholaisen asianajajana (lat. Advocatus diaboli) mutta virallisemmin Uskon yleisenä edistäjänä (Promotor Fidei). Hänen tehtävänään on argumentoida pyhimysehdokkaan kanonisointia vastaan, ja kyseenalaistaa hänen väitetyt ihmetekonsa. Promotor Fidein tehtävä on olennainen, jotta kaikki mahdolliset syyt olla kanonisoimatta ehdokasta tulevat käsitellyksi ja mahdollisesti kumotuiksi. Näin varmistetaan, että vain todelliset pyhimykset tulevat kanonisoiduiksi. Pyhimykseksi voidaan julistaa vasta kuoleman jälkeen, sillä tarkastelun kohteena on oltava henkilön koko maanpäällinen elämä. Pyhimykseksi julistamisen toimittaa paavi.

Pyhimysten joukossakin on aivan erityisen merkittäviä ja ansioituneita kristittyjä. Tällaisia henkilöitä katolinen kirkko kutsuu arvonimellä Doctor Ecclesiae, kirkonopettaja, joka on arvokkain pyhimyksille annettavista arvonimistä.

Neitsyt Maria, tärkein pyhimys

Pyhimyksistä voimallisin ja kunnioitetuin on Neitsyt Maria. Hänen kunnioituksena liittyy hänen asemaansa Jumalan synnyttäjänä, Jeesuksen äitinä. Hänen puoleensa käännytään rukouksin kaikissa tarpeissa ja elämäntilanteissa, niin kuin äidin puoleen käännytään.

Mariasta on Raamatussa huomattavan vähän mainintoja verraten siihen asemaan, jonka hän on kristillisessä maailmassa saavuttanut. Myöskään hänen elämästään ennen äitiyttä ei ole tietoja. Maria kihlattiin Joosef-nimiselle miehelle, jonka jälkeen arkkienkeli Gabriel ilmestyi hänelle kertoen, että Jumala on valinnut hänet Jeesuksen äidiksi. Hyväksyessään kohtalonsa äitinä ja Jeesuksen synnyttäjänä hän mahdollisti Jumalan pelastuksen maailmalle, ja siksi häntä kunnioitetaan erityisen suuresti. Katolinen teologia korostaa Marian suostumuksen merkitystä, Jumala ei olisi toteuttanut pelastussuunnitelmaansa ilman Marian suostumusta. Arkkienkeli Gabrielin ilmestymisen avaussanat Ave, Maria (terve, Maria) ovat nykyään Pater Noster (Isä Meidän) – alkusanojen ohella tunnetuimmat rukousten aloitussanat.

Katolisen mariologian eli Maria-opin yksi tärkeimmistä lähtökohdista on Marian perisynnittömyys. Sillä on pitkät juuret kirkon historiassa, vaikka viralliseksi dogmiksi se vahvistettiin vasta vuonna 1854. Opin mukaan Maria oli siinnyt ja synnyttänyt ilman perisyntiä, ja hän oli koko elämänsä ajan neitsyt. Vuonna 1950 Vatikaani vahvisti myös vuosisatoja kansan parissa eläneen käsityksen, että Maria otettiin kuollessaan suoraan taivaaseen.

Neitsyt Marian suosiosta kertoo valtava määrä hänelle omistettuja kirkkoja, maalauksia, veistoksia, virsiä ja rukouksia ympäri maailman. Kuvataiteessa Maria kuvataan yleensä Jeesus-lapsen kanssa, myös arkkienkelin ilmestys Marialle on suosittu aihe. Neitsyt Marian on raportoitu ilmestyneen myös useisiin kohteisiin ympäri maailman, ja ne ovat yleensä saaneet Vatikaanin vahvistuksen ihmeinä. Marian kunniaksi vietetään myös useita juhlapäiviä.

Pyhimykset muualla

Katolinen kirkko käyttää nimitystä pyhimys, kun taas ortodoksit lyhyemmin termiä pyhä. Ortodoksisessa kirkossa pyhimykset ovat myös tärkeässä asemassa ja se tunnustaa jopa enemmän pyhimyksiä kuin katolinen kirkko. Osittain pyhimykset ovat samoja molemmissa kirkoissa.

Luterilainen kirkko tunnustaa pyhimysten olemassaolon, mutta ne eivät saa yhtä merkittävää asemaa kuin katolisessa kirkossa, eikä pyhimyksiä palvota. Luterilainen kirkko ei myöskään pyydä esirukouksia pyhimyksiltä, sillä luterilaisuudessa jokaisen ihmisen katsotaan olevan suorassa suhteessa Jumalaan. Tästä syystä luterilainen kirkko ei käytä Ave Maria– rukoustakaan. Osittain samoja pyhäpäiviä merkittävien henkilöiden muistolle kuitenkin vietetään luterilaisissakin kirkoissa.

Pyhimysten suuri vaikutus näkyy edelleen esimerkiksi ihmisten ja paikkakuntien nimissä ja pyhäpäivien vietossa. Myös jotkut alun perin pyhimysten kunnioittamisesta alkaneet rituaalit ovat maallistuneet ja siirtyneet osaksi kansanperinteitä, kuten Joulupukkiin uskominen kaikkine rituaaleineen. Joulupukin alkuperä on pyhän Nikolauksen kultissa, josta juontuu englanninkielinen nimityskin Santa Claus. Suomessa lähes ainoa elinvoimainen pyhimyskultti on Lucian päivän vietto joulukuussa.

Archibasilica Sanctissimi Salvatoris et Sanctorum Iohannes Babtista Evangelista in Laterano (lat.)

Lateraanikirkkoa kutsutaan kaikkien kirkkojen äidiksi. Tämä viesti löytyy kirkon klassisen harmonisen fasadin (1732-1740) kiveen kaiverretusta tekstistä: Sacrosancta Lateranensis ecclesia omnium urbis et orbis ecclesiarum mater et caput. Vielä tuoreena mielessämme edellisen päivän kohtaamisemme paavi Franciscuksen kanssa, saimme torstaina tutustua paavin eli Rooman piispan kirkkoon, joka on myös Rooman tuomiokirkko.

Lateraanikirkko oli ensimmäinen virallinen kristillinen kirkko Roomassa ja koko maailmassa. Alkuperäiseltä tyyliltään varhaiskristillinen basilikakirkko rakennettiin keisari Konstantinus I:n määräyksestä heti Milanon ediktin (313) jälkeen. Paavi Silvestro I:n vihkiessä kirkon 9. marraskuuta 324, hän kutsui sitä Jumalan taloksi (lat.Domus Dei). Kirkko pyhitettiin yksin Kristukselle eli Vapahtajalle (lat.Santa Salvatore). Myöhemmin paavi Gregorius Suuren (590-604) aikana se omistettiin myös Johannes Kastajalle ja evankelista Johannekselle. Nykyisen barokkimaisen, rikkaasti kullalla ja marmorilla koristellun interiöörin uudisti Francesco Borromini vuonna 1646. Kirkon päälaiva johtaa alttarille, jonka yläpuolella säilytetään San Sebastianon katakombeista tuotuja pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin päiden jäännöksiä. Apsiksen mosaiikkien alapuolella sijaitsee Rooman piispan eli paavin tuoli.

Kirkon hengellinen merkitys on kirkon ykseyttä korostava, yksi ruumis Kristuksessa (lat.anum corpus) (Ef. 4:4). Äitikirkko tuo näkyviin kaikki lapsensa Kristuksessa Vapahtajassa. Ennen kuolemaansa ristillä Jeesus sanoi rakkaalle opetuslapselleen ja äidilleen: Tämä on poikasi. Tämä on äitisi (lat.Ecce filius tuus. Ecce mater tua) (Joh. 19:26-27). Näillä sanoilla Jeesus yhdisti opetuslapset pyhään perheeseen. Kristus itse on kirkon ykseyden tunnusmerkki, kirkon mysteeri. Ekumenia on yhteistä halua olla yhtä jäseninä Kristuksen ruumiissa. Kirkko on vuorovaikutuksessa Kristuksen kautta erityisesti ehtoollisen sakramentissa. Kristuksen kirkon näkyvä ykseys, ekumeenisen vuoropuhelun lopullinen päämäärä, tulee täydelliseksi ehtoollisessa, joka on uskon salaisuus (lat.mysterium fidei). Sakramentteja kutsuttiin varhaisessa vaiheessa Kristuksen ruumiin mysteereiksi. Kristusta itseään kutsutaan alkusakramentiksi.

Vuonna 1215 tässä Lateraanikirkossa sinetöitiin kristillinen oppi ehtoollisen transsubstantiaatiosta, jossa ehtoollisleipä ja –viini muuttuvat todellisesti Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi ( 12.ekumeeninen kirkolliskokous eli 4. Lateraanikonsiili). Katolisilla ja luterilaisilla ei ole ehtoollispöytäyhteyttä, mutta sekä katolilaiset että luterilaiset tunnustavat toistensa kasteen sakramentin vaikuttavana armonvälineenä ja kristillisen elämän alkuna. Kasteyhteys kirkkojen välillä on erityisen merkittävä, sillä jokainen sakramentti johtaa takaisin omaan kasteeseen. Virallisen Rooman ensimmäiset kristityt kastettiin 300-luvulla tämän kirkon kastekappelissa eli babtisteriumissa.

Katolisen kirkon ja luterilaisen kirkon yhteyden ja ykseyden kannalta on tärkeä löytää yhteinen ymmärrys paavin virka-asemasta. Mitä paavin virka merkitsee luterilaisille? Katolisille paavin merkitys on selkeästi määritelty, paavi on pyhä isä ja apostoli Pietarin oikea seuraaja. Hän on Kristuksen sijainen sekä ylimmäinen pappi (lat.summus pontifex) ja näin myös erehtymätön uskon opin, dogmin opettaja. Katolisen kirkon tavoin myös luterilainen kirkko pitää historiallista piispuutta tärkeänä. Rooman piispana paavi on Kristuksen asettama (lat.iure divino), mutta hänen valta-asemasta luterilaisilla on eriävä näkemys. Yhteinen matkamme ekumeenisen vuoropuhelun tiellä jatkuu.

Lateraanikirkon fasadin eteishallin reunassa on Pyhä ovi, joka on auki tänä vuonna, koska paavi Franciscus on julistanut ylimääräisen Laupeuden pyhän vuoden. Pyhät ovet ovat avoinna paavin kirkoissa pyhinä vuosina joka 25. vuosi ja silloin kun paavi erityisesti päättää julistaa pyhän vuoden. Laupeuden pyhään vuoteen saimme erityisen kosketuksen edellisenä päivänä, kun tarjoilimme Sant’ Egidion yhteisössä köyhille ystävillemme ruokaa. Paavi Franciscuksen sanoin: Uskokaamme tämä vuosi Marian, laupeuden äidin huomaan, jotta hän kääntäisi katseensa meihin ja valvoisi tietämme.

Lateraanikirkon fasadi toteutettu vuosina 1732-1740, Aleksandro Galilei (1691-1737).

Konstantinus Suuren patsas 300-luvulta, Lateraanikirkon eteishallissa.

Lateraanikirkon eteishallin pronssiovet, tuotu Forum Romanumilta.

Lateraanikirkon pyhä ovi on auki.

Lateraanikirkon interiööri uudistettu vuonna 1646, Francesco Borromini (1599-1667).

Lateraanikirkon alttarin baldakiini eli katos on vuodelta 1367, Giovanni di Stefani.

Lateraanikirkon reliikit.

Lateraanikirkon alttarilla, taustalla sisäänkäynnin pronssiovet.

Lateraanikirkon paavin istuin. Apsiksen mosaiikit 1200-luvulta, fransiskaaniveljekset Jacopo Torritis ja Jacopo da Camerino. Apsiksen mosaiikkien vanhimmat osat 300-luvulta, Vapahtajan kuva (?).

Lateraanikirkon sakramenttikappeli.

Lateraanikirkon kastekappelin kattoa.

Keskiviikon (17.8.) Vatikaaninvierailumme yhteydessä sain pitää esitelmäni Pietarinaukiosta juuri sen kuuluisan obeliskin juurella. Olikin mahtavaa puhuessaan nähdä kaikki ne yksityiskohdat, joista olin esitystä koto-Suomessa valmistellessaan lukenut.

Itse aukio rakennettiin vuosina 1656-1667 paavi Aleksanteri VII:n toimesta, ja, toisin kuin Pietarinkirkon kohdalla, sen suunnittelusta vastasi pääasiassa vain yksi arkkitehti – Gian Lorenzo Bernini. Useiden paavien ja kardinaalien suojeluksessa koko uransa toiminutta Berniniä pidetään yhtenä barokkitaiteen johtohahmoista. Tämä näkyy aukiolla muun muassa sen ellipsin muotoisen osan, piazza obliquan, pylväskäytävien vahvoissa kaarevissa muodoissa ja niiden synnyttämässä valon ja varjojen vaihtelussa. Berini itse kuvasi näitä kahta puoliympyrän muotoista pylväskäytävää äitikirkon käsivarsiksi, jotka toivottavat uskovan syleillen tervetulleeksi Pietarinkirkolle -tämä vaikutelma kieltämättä välittyy edelleen aukiolle saavuttaessa Via Della Conciliazionen suunnasta.

Ellipsin muotoisen osan lisäksi aukioon kuuluu myös Pietarinkirkon edessä sijaitseva suorakaiteen muotoinen osa, piazza retta, jonka muodolla ja pylväiden koon muutoksilla saadaan aikaan optinen illuusio, joka korostaa Pietarinkirkon kupolin korkeutta. Aukion molempien osien pylväskäytävien huipulle on lisäksi sijoitettu 140 Berninin oppilaiden valmistamaa patsasta, jotka barokkitaiteelle tyypillisesti kuvaavat eri pyhimyksiä. Tämän lisäksi Pietarin ja Paavalin 5,5 metriä korkeat patsaat kirkon portaiden molemmin puolin toivottavat kävijät tervetulleiksi.

Aukion vaikuttavimpia, ja kieltämättä myös erikoisimpia piirteitä, on kuitenkin juuri tuo alussa kuvaamani obelsiki, joka seisoo ylpeästi aukion keskipisteessä. Korkeutta sillä on jalusta ja päällä seisova risti mukaan luettuna huimat 40 metriä. Obeliskin rakennuttanutta faaraota ei tiedetä, mutta Roomaan sen toi keisari Caligula vuonna 37 j.K.r. Se asetettiin keskelle Caligulan sirkusta, joka tunnetaan nykyisin paremmin Neron sirkuksena, ja jossa Pietari perimätiedon mukaan ristiinnaulittiin. Kyseistä obeliskia pidetäänkin siksi Pietarin marttyyrikuoleman silminnäkijänä, mikä antaa sille erityisen merkityksen kristillisessä perinteessä. Nykyiselle paikalleen sen siirrätti Paavi Sixtus V:s vuonna 1585.

Keskiviikkona 17.8. pääkohteemme oli Vatikaani. Matkalla kohti paavin kotia pidin esitelmän katolisen kirkkovaltion kaatumisesta, Vatikaanivaltion synnystä ja Via della Concilizionen rakentamisesta. Paavin johtama Kirkkovaltio kaatui 1870, kun Italian kuningaskunta valtasi Rooman. Tästä seurannut kiista Paavin ja Italian valtion välillä kesti melkein kuusikymmentä vuotta.

Vuonna 1922 Benito Mussolini nousi Italian pääministeriksi ja Achille Ratti (Pius XI) valittiin paaviksi. Pius XI päätti ratkaista kiistan ja solmi Mussolinin kanssa Lateraanisopimuksen helmikuussa 1929. Lateraanisopimuksen myötä syntyi paavin hallitsema Vatikaanivaltio, kirkko sai korvauksia menetetyistä alueista ja katolisuudesta tuli Italian valtionuskonto. Paavi sai vapautensa, mutta Vatikaanin ja papiston tuli olla poliittisesti sitoutumattomia, eikä paavi saanut enää tukea fasisteja vastustanutta kristillisdemokraattista puoluetta. Ainakin julkisesti näytti siltä, että Vatikaani antoi siunauksensa fasistiselle Italialle. Vatikaanin ja Italian suhde oli monimutkainen seuraavat vuodet. Virallisesti kirkon ei tarvinnut tukea valtiota, mutta siihen oli painetta. 30-luvun mittaan Pius XI tiukensi kannanottojaan ja tuomitsi Mussolinin vallankäytön, Lateraanisopimuksen rikkomisen sekä antisemitismin. Hänen seuraajakseen 1939 valittu Pius XII oli diplomaattisempi ja vältteli julkista puolen valitsemista. Sekä Pius XI:n ja XII:n toiminta suhteessa fasisteihin ja natseihin on ollut runsaan jälkipyykin kohteena.

Lateraanisopimuksen myötä Mussolini halusi rakentaa Sovinnon kadun symboloimaan rauhan syntymistä. Uuden leveän kadun oli tarkoitus yhdistää Vatikaani Rooman ytimeen ja samalla helpottaa yhä kasvavaa autoilua. Yhdistävää katua oli suunniteltu jo Paavi Nikolaus V:n ajalta 1400-luvun alkupuolelta. Vanhan alueen purku alkoi 29.10.1536 ja seuraavan vuoden aikana Pietarinkirkko paljastui näkyville Sant’ Angelon linnan suunnalta. Uuden kadun suunnittelivat roomalaiset arkkitehdit Marcello Piacentini ja Attilio Spaccarelli. Muutamaa sivussa ollutta rakennusta lukuunottamatta kadun keskiaikainen miljöö purettiin. Osa rakennuksista rakennettiin uudelleen niin, että niiden julkisivu tuli kadulle päin, kuten Rafaelin viimeisten vuosien koti, Palazzo Dei Convertendi. Toinen maailmansota keskeytti työt, mutta sen loputtua Italian valtio ja Vatikaani päättivät yhdessä viedä projektin loppuun asti. Viimeisenä pystytettiin molemmin puolin kulkevat obeliskit 1950, jotka toimivat myös katulamppuina.

Sovinnon kadun rakentaminen on herättänyt ristiriitaisia tunteita alusta asti. Keskiaikaisten rakennusten tuhoamista ja yllätyksenä paljastuneen kirkon ja aukion näkymän menettämistä on kritisoitu. Toisaalta katu mahdollistaa niin kaupunkilaisille kuin turisteillekin helpomman pääsyn alueelle. Itse koin nykyisen näkymän katujen molemmista päistä todella vaikuttavaksi. Erityisen kaunis oli aamuaurinkoinen näkymä Pietarinkirkon kupolista kadulle ja Roomaan. Suosittelen!

Perjantaina pitkän lounastauon jälkeen kävelimme Piazza Farnesen aukiolle. Siellä pääsimme vierailulle birgittalaisten luokse. Kävimme Casa di Santa Brigidassa, jossa Pyhä Birgitta eli vuosina 1354–1373 aina kuolemaansa asti. Hän oli birgittalaissääntökunnan äiti ja ensimmäinen Euroopassa tunnettu Ruotsi-Suomesta lähtöisin oleva nainen.

Pyhä Birgitta tunnetaan erityisesti hänen taivaallisista näyistään, joissa sisältönä oli viestejä siitä, miten muiden ihmisten tulisi elää. Birgitta oli vakuuttunut näkyjensä ja ilmestystensä aitoudesta, ja hän mielsi itsensä Vanhan testamentin profeettojen kaltaiseksi Jumalan sanansaattajaksi. Birgitta julistettiin pyhimykseksi 7. lokakuuta 1391 Rooman Pietarinkirkossa, ja kolme vuotta myöhemmin hänestä tuli Ruotsin suojeluspyhimys. Nykyään hän on myös Euroopan suojeluspyhimys.

Casa di Santa Brigidan tiloissa sijaitsee luostari ja sen yhteydessä Santa Brigidan kirkko, joka on ruotsalaisten kansalliskirkko Roomassa. Birgittalaiset tarjoavat tiloissa myös majoituspalveluita, ja meillekin ilmaistiin, että olisimme olleet erittäin tervetulleita majoittumaan luostarin tiloissa. Birgittalaiset tunnetaankin erityisesti heidän vieraanvaraisuudestaan, mikä näkyi myös meidän vierailullamme.

Saimme kuulla birgittalaisuuden historiaa sekä nähdä kirkon ja luostarin tiloja. Pääsimme ihailemaan näihin päiviin asti säilytettyjä Birgitan ja hänen tyttärensä huoneita sekä kokeilemaan, miltä Rooman helteessä tuntuu ahtautua parinkymmenen ihmisen porukalla pieniin, mutta äärettömän kauniisiin tiloihin. Kysymyksiimme vastattiin erittäin tarkasti, ja saimme muun muassa kuulla, että birgittalaisuus ei nykyäänkään ole pelkästään nunnien liike – itse asiassa miesjäsenten määrä on tällä hetkellä kasvussa. Lämmin vastaanotto sekä kotoisat ruotsinkieliset kirjoitukset luostarin seinillä saivat useammankin ryhmämme jäsenistä toteamaan, että seuraavan kerran Roomaan matkustettaessa on ehdottomasti päästävä majoittumaan birgittalaisten luokse!