Katolisen kirkon pyhimykset

Katolisessa kirkossa pyhimyksellä tarkoitetaan henkilöä, joka on osoittanut kristillisen uskon mukaista erityistä hyveellisyyttä ja sankaruutta elämässään. Pyhimyksiä pidetään hengellisiltä lahjoiltaan poikkeuksellisina yksilöinä ja esimerkillisinä Jumalan palvelijoina, jotka sopivat malliksi muille kristityille. Catholic Encyclopedian mukaan pyhimykset ovat Jumalan palvelijoita ja ystäviä, joiden elämän pyhyys on tehnyt heistä Jumalan rakkauden arvoisia. Katolinen kirkko korostaa, että pyhimykset eivät ole Jumalaan verrattavissa, ja että heidän palvontansa tulee olla nöyrää kunnioitusta (lat. douleia) ja arvostusta. Katolinen kirkko tunnustaa jopa yli 7000 pyhimystä. Tärkein pyhimys on kuitenkin Neitsyt Maria, joka nauttii erityisen suurta kunnioitusta (lat. hyperdouleia). Pyhimyskultti on tärkeä osa katolisuutta. Pyhimyksiltä pyydetään esirukouksia, tukea ja suojelusta.

Pyhimysten historia

Kristillisen kirkon pyhimysten palvonta sai alkunsa toisella vuosisadalla marttyyrien kunnioittamisena. Uskonsa puolesta kuolleiden marttyyrien ajateltiin päässeen taivaaseen ja voivan toimia esirukoilijoina. Tällaisessa ajattelussa on nähtävissä kristillinen ylösnousemususko: kuolleen sielu matkaa taivaaseen Jumalan luokse, ja sieltä käsin hän voi rukoilla maallisten ihmisten puolesta.

400 – luvulla kristillinen pyhimyskultti nousi kukoistukseensa. Tähän oli yhtenä suurena syynä vuonna 431 pidetty Efesoksen kirkolliskokous, jossa jo aiemmin esitetty Kristuksen kaksiluonto-oppi sai vakiintuneen muotonsa. Kristus oli siis virallisesti sekä yhtä Jumala ja yhtä ihminen, eikä näitä puolia voi erottaa eikä sekoittaa. Kristuksen synnyttänyt Maria oli siis Jumalan äiti ja Jumalan synnyttäjä, Theotokos. Mariaa oli kunnioitettu jo aikaisemminkin, mutta Efesoksen kirkolliskokouksesta lähtien Marian kunnioitus sai lopullisen sinettinsä.

Pyhimykseksi julistaminen

Katolisessa kirkossa virallisen pyhimyksen aseman saa vain kirkon kanonisoinnin eli pyhimykseksi julistamisen kautta, joka on neljävaiheinen, byrokratisoitu prosessi, jonka aloittamiseksi on oltava todisteita henkilön pyhyydestä. Asiaa tutkii erityinen toimikunta, joka tekee paaville esityksen siitä, onko pyhimykseksi esitetyn henkilön elämä ja teot olleet oikeudenmukaisia ja monin tavoin pyhiksi katsottavissa. Pyhimysehdokkaan on myös täytynyt suorittaa ihmetekoja.

Pyhimykseksi julistaminen on monivaiheinen ja hitaasti etenevä tapahtuma, sillä pyhimysehdokkaan elämää ja tekoja tarkastellaan mahdollisimman kriittisesti ja puolueettomasti. Pyhimysehdokkaita tutkivassa toimikunnassa on oma virkansa, joka tunnetaan kansankielisesti Paholaisen asianajajana (lat. Advocatus diaboli) mutta virallisemmin Uskon yleisenä edistäjänä (Promotor Fidei). Hänen tehtävänään on argumentoida pyhimysehdokkaan kanonisointia vastaan, ja kyseenalaistaa hänen väitetyt ihmetekonsa. Promotor Fidein tehtävä on olennainen, jotta kaikki mahdolliset syyt olla kanonisoimatta ehdokasta tulevat käsitellyksi ja mahdollisesti kumotuiksi. Näin varmistetaan, että vain todelliset pyhimykset tulevat kanonisoiduiksi. Pyhimykseksi voidaan julistaa vasta kuoleman jälkeen, sillä tarkastelun kohteena on oltava henkilön koko maanpäällinen elämä. Pyhimykseksi julistamisen toimittaa paavi.

Pyhimysten joukossakin on aivan erityisen merkittäviä ja ansioituneita kristittyjä. Tällaisia henkilöitä katolinen kirkko kutsuu arvonimellä Doctor Ecclesiae, kirkonopettaja, joka on arvokkain pyhimyksille annettavista arvonimistä.

Neitsyt Maria, tärkein pyhimys

Pyhimyksistä voimallisin ja kunnioitetuin on Neitsyt Maria. Hänen kunnioituksena liittyy hänen asemaansa Jumalan synnyttäjänä, Jeesuksen äitinä. Hänen puoleensa käännytään rukouksin kaikissa tarpeissa ja elämäntilanteissa, niin kuin äidin puoleen käännytään.

Mariasta on Raamatussa huomattavan vähän mainintoja verraten siihen asemaan, jonka hän on kristillisessä maailmassa saavuttanut. Myöskään hänen elämästään ennen äitiyttä ei ole tietoja. Maria kihlattiin Joosef-nimiselle miehelle, jonka jälkeen arkkienkeli Gabriel ilmestyi hänelle kertoen, että Jumala on valinnut hänet Jeesuksen äidiksi. Hyväksyessään kohtalonsa äitinä ja Jeesuksen synnyttäjänä hän mahdollisti Jumalan pelastuksen maailmalle, ja siksi häntä kunnioitetaan erityisen suuresti. Katolinen teologia korostaa Marian suostumuksen merkitystä, Jumala ei olisi toteuttanut pelastussuunnitelmaansa ilman Marian suostumusta. Arkkienkeli Gabrielin ilmestymisen avaussanat Ave, Maria (terve, Maria) ovat nykyään Pater Noster (Isä Meidän) – alkusanojen ohella tunnetuimmat rukousten aloitussanat.

Katolisen mariologian eli Maria-opin yksi tärkeimmistä lähtökohdista on Marian perisynnittömyys. Sillä on pitkät juuret kirkon historiassa, vaikka viralliseksi dogmiksi se vahvistettiin vasta vuonna 1854. Opin mukaan Maria oli siinnyt ja synnyttänyt ilman perisyntiä, ja hän oli koko elämänsä ajan neitsyt. Vuonna 1950 Vatikaani vahvisti myös vuosisatoja kansan parissa eläneen käsityksen, että Maria otettiin kuollessaan suoraan taivaaseen.

Neitsyt Marian suosiosta kertoo valtava määrä hänelle omistettuja kirkkoja, maalauksia, veistoksia, virsiä ja rukouksia ympäri maailman. Kuvataiteessa Maria kuvataan yleensä Jeesus-lapsen kanssa, myös arkkienkelin ilmestys Marialle on suosittu aihe. Neitsyt Marian on raportoitu ilmestyneen myös useisiin kohteisiin ympäri maailman, ja ne ovat yleensä saaneet Vatikaanin vahvistuksen ihmeinä. Marian kunniaksi vietetään myös useita juhlapäiviä.

Pyhimykset muualla

Katolinen kirkko käyttää nimitystä pyhimys, kun taas ortodoksit lyhyemmin termiä pyhä. Ortodoksisessa kirkossa pyhimykset ovat myös tärkeässä asemassa ja se tunnustaa jopa enemmän pyhimyksiä kuin katolinen kirkko. Osittain pyhimykset ovat samoja molemmissa kirkoissa.

Luterilainen kirkko tunnustaa pyhimysten olemassaolon, mutta ne eivät saa yhtä merkittävää asemaa kuin katolisessa kirkossa, eikä pyhimyksiä palvota. Luterilainen kirkko ei myöskään pyydä esirukouksia pyhimyksiltä, sillä luterilaisuudessa jokaisen ihmisen katsotaan olevan suorassa suhteessa Jumalaan. Tästä syystä luterilainen kirkko ei käytä Ave Maria– rukoustakaan. Osittain samoja pyhäpäiviä merkittävien henkilöiden muistolle kuitenkin vietetään luterilaisissakin kirkoissa.

Pyhimysten suuri vaikutus näkyy edelleen esimerkiksi ihmisten ja paikkakuntien nimissä ja pyhäpäivien vietossa. Myös jotkut alun perin pyhimysten kunnioittamisesta alkaneet rituaalit ovat maallistuneet ja siirtyneet osaksi kansanperinteitä, kuten Joulupukkiin uskominen kaikkine rituaaleineen. Joulupukin alkuperä on pyhän Nikolauksen kultissa, josta juontuu englanninkielinen nimityskin Santa Claus. Suomessa lähes ainoa elinvoimainen pyhimyskultti on Lucian päivän vietto joulukuussa.

Hautausrituaalit ja katakombit

Täyteläisen torstaipäivän viimeisimpänä kohteena päädyimme St. Calliston katakombeille. Bussimatka realisoi meille kuinka pitkän matkan antiikin roomalaiset olivat joutuneet ruumiitaan kaupungilta kuljettamaan saadakseen ne katakombeihin haudatuksi. St. Callisto pitää sisällään 15 hehtaarin alueen joka on noin 20km pitkä ja 20m syvä. St. Callisto on yksi Rooman 60 katakombialueesta mutta merkittävän siitä tekee Cappella dei Papi (paavien hautakammio). Callistoon on ollut haudattuna 16 paavia kolmelta eri vuosisadalta (200-400) sekä lukuisia muita pyhimyksiä ja marttyyreita, joista mm. Pyhä Cecilia mainittakoon.

Roomalaisilla oli hyvin tarkkaan säädellyt hautausrituaalit ajanlaskun alussa. Sukulaiset sulkivat vainajan silmät, pesivät vainajan ja asettivat vainajalle kolikon suuhun maksuksi charonille, ”tuonelan lautturille”, jotta vainaja voisi turvallisesti kulkea tuonpuoleisessa. Sosiaalinen status näkyi vainajan ”näytteilläoloajan” pituudessa siten että yläluokan vainajia saatettiin surra viikon verran kun taas tavallisempaa kansaa yhden päivän ajan. ”Näytteilläoloajan” jälkeen vainaja kuljetettiin yöllä kulkueessa hautausmaalle kaupungin ulkopuolelle, sillä kaupunkiin hautaaminen oli kielletty. Vainaja tuhkattiin.

Kristinusko vaikutti ylösnousemususkon kautta pikkuhiljaa käytänteisiin ja tuhkaus muuttui vainajien katakombihautaamiseksi. John Crossanin ja Michael Whiten mukaan katakombeja ei kuitenkaan voida pitää kristittyjen salaisina piilopaikoissa eikä edes ehtoollisen viettopaikkoina vaan kyseessä on enemmänkin jo roomalaisilla käytössä ollut tapa syödä muistoaterioita vainajien läsnäollessa, jolloin katakombeihin on keräännytty tervehtimään vainajaa.

700-800 luvuilla katakombeja ryösteltiin valloittajien toimesta, jolloin pyhäinjäännökset siirrettiin niistä turvaan. Näin katakombit unohtuivat tietoisuudesta kunnes 1500-luvulla Antonio Bossi kaivoi esille 30 katakombia. Varsinainen katakombitutkimuksen saattoi kokonaiseksi Giovanni Battista de Rossi, jonka elämäntehtävä oli katakombien tutkiminen. Rossi tutki 1800 -luvulla kaikki Rooman 60 katakombia selvittäen niiden historiat.

kirjoitteli Kukka vaikkakin Reettan tunnuksilla