Kriisivuoden tarina Helsingissä: kokemuksia avusta, tuesta ja yhteisötoimista

Teimme helmi-maaliskuussa 2021 kolme ryhmähaastattelua otsikolla ”Kriisivuoden tarina” yhdessä Diakonissalaitoksen Kanssala-tiimin kanssa. Niihin osallistui 33 ihmistä, joihin kuului paikallisia yhdistysaktiiveja, kaupungin alue- ja yhdyskuntatyöntekijöitä, sosiaalialan järjestöjen ja seurakuntien edustajia sekä asiasta kiinnostuneita kaupunkilaisia. Heitä olimme tavoittaneet korona-ajan yhteisöllisiä kriisitoimia Helsingissä kartoittaneen verkkokyselyn avulla. Saimme myös kymmenkunta sähköpostiviestiä ihmisiltä, jotka eivät päässeet osallistumaan tilaisuuksiin, mutta halusivat kertoa tekemistään tai tuntemistaan kriisitoimista omilla asuin- tai toimialueillaan.

Some nopein kriisiviestijä

Haastatteluissa käy ilmi, että sosiaalinen media oli nopein ”toimija” koronakeväänä 2020. Somessa, erityisesti Facebookissa ja sen paikallisissa ja temaattisissa ryhmissä alettiin välittää tietoa, tarjota apua sekä keskustella avuntarjousten välittämisestä ja ylipäätään käsitellä vuorovaikutteisesti äkkiä kohdattua tilannetta. Osa haastatelluista kuvaa alkutilannetta hämmennyksen ajaksi, toiset alkushokiksi. ”Ensimmäinen reaktio oli varmasti hämmennys mutta hyvin nopeasti alkoi muodostua auttamisketjuja. Tarjottiin apua somessa, taloyhtiöissä, rappukäytävien nimilistoissa jne. Auttaminen oli jopa niin suurta että osittain hämmensi se, ettei autettavia löytynyt yhtä paljon.”

Somessa ilmaistiin huolta eri ihmisryhmistä ja alettiin tarjota apua ja suuntautua kohti toimintaa. Viranomaisten ja järjestöjen sote-alan toimijoilla oli heti iso huoli esimerkiksi vanhuksista mutta tietoa puuttui. Huomionarvoisinta ehkä onkin, että some oli aluksi tärkeä tietolähde myös kaupungin aluetyöntekijöille: ”Somessa oli älyttömästi tietoa, jota jaoin, tuli paljon ketterämmin kuin kaupungin jäykästä organisaatiosta.”

Toisaalta viranomaiset ovat voineet olla itse aktiivisia ja aloitteellisia sometoimijoita. Esimerkiksi kaupungin koillisen ja pohjoisen aluetyöntekijä kertoo, että he perustivat paikallisia virtuaalisia areenoita tai ryhmiä esimerkiksi lapsille ja nuorille. Hän lisää, että he olisivat perustaneet sellaisia enemmänkin, jos paikallisten yhteisöjen aktiivit olisivat olleet somessa ja siten ”digivalmiita”.

Some näyttää toimineen parempana kriisitiedottajana, koska siellä tieto on nopeaa ja vuorovaikutteista. Some suuntaa toimintaan ja viestii ihmisten kesken jaetusta todellisuudesta. Ehkä media representoi valtaa ja jostain ulkoa tulevaa, some taas yhteistä, jaettua ja jaettavaa.

Some kannattelee ja auttaa

Tärkein somealusta näyttää olleen Facebook. Myös Whatsapp mainitaan usein vielä asuinaluetta paikallisempana viestintäkanavana, esimerkiksi taloyhtiöissä. Kriisitilanteessa perustetuista some- tai verkkoalustoista mainitaan vain Nappi Naapurin koronapu, joka ”ei oikein täyttänyt siihen asetettuja toiveita.”

Whatsapp sen sijaan on toiminut myös ammatillisempien ja järjestäytyneempien toimijoiden viestintäverkostomaisena alustana. Alustojen käyttötapoja ja merkitystä yhteistyöverkostojen syntymisessä ja toiminnassa täytyy tutkia vielä tarkemmin. Ketkä ovat tehneet niihin aloitteen ja keitä verkostoihin on kuulunut? Ovatko ne vain korvanneet aiemman yhteydenpidon vai kenties laajentaneet yhteydenpidon ja yhteistoiminnan pohjaa eri toimijoiden välillä? Onko niihin kuulunut myös organisaatioiden ulkopuolisia kansalaistoimijoita?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa sosiaalista mediaa kuvataan usein ristiriitojen, häiriköinnin ja kielteisten tunteiden paikkana. Mediaa taas pidetään asiakeskeisenä ja vakaana. Haastatteluissa asetelma näyttää kääntyvän ympäri. Kun somea kuvataan mielialan ylläpitämisen ja jopa nostamisen paikkana, median kautta tuleva tieto on koettu pelkoa lietsovaksi. ”Siellä olisi pitänyt olla enemmän tietoa, miten jaksat ym.” ”Valtakunnan verkoissakin olisi voinut olla tietoa senioreille, mistä saa apua. Myös lehdissä. Miksei ole ollut? Vain pelkotuuttausta.”

Somessa on jaettu huolta itsestä ja muista, kannateltu ja ”tsempattu” toinen toistaan, vaikka kannattelu on myös pandemian kestäessä ja arkistuessa hiipunut ja ristiriitojakin sen tilalle noussut. Somen kautta on löydetty auttajia myös silloin, kun omat voimavarat eivät riitä. Oman rajallisuuden tunnustaminen julkisesti voi olla kaikille toimijoille avuksi, ei vain kaupungille, jolle se oli lähtökohta Helsinki-avulle. Näin on saatu uusia voimia mukaan niistä kansalaisista, jotka ovat aiemmin vain seuranneet aputoimia.

Siirtymä etätoimintaan ja ulkoilmaan

Sosiaalisen median verkostot ovat toimineet myös alustana poikkeusoloihin sopeutumisen seuraavaan vaiheeseen eli toiminnan siirtämiseen etäyhteyden varaan. Etätoiminnan alustoja on ollut monia somesta videopalveluihin. Esimerkiksi Toukola–Vanhakaupunki–Arabianranta -alueen (TVA) kaupunginosayhdistys Artova siirtyi heti Zoomiin ja digitukea alettiin antaa tarvitseville. Jotkut järjestöt ovat tarjonneet digiavun lisäksi myös laitteita käyttöön.

Sekä kaupungin että järjestöjen toimijat aktivoituivat nopeasti omissa verkostoissaan kehittämään tilanteeseen sopivia neuvonta- ja aputoimia, esimerkiksi tekstiviestintää kerätyille puhelinnumerolistoille. Yhteisöllisen resilienssin syntyminen verkon kautta näyttää siis edellyttävän digivalmiutta sekä yksilöiden, paikallisten yhteisötoimijoiden että viranomaisten ja järjestöjen tahoilla.

Etävertaisryhmiä perustettiin, työpajoja opittiin pitämään etänä, samoin vaikkapa yhteisöllistä ruoanlaittoa. Pitäjänmäessä Whatsappia käytettiin jopa yhdessä oloon kuten iltapäiväkahveihin, etäjoogaan ja sukankudontaan. Roihuvuoressa on pidetty koronakahvilaa Facebookissa. Etäkahvilan sijaan Tapulikaupungissa pitopalveluyritys nosti puistoon pari tuolia ulkoilmakahvilaksi. Taloyhtiöiden kokouksia alettiin pitää pihalla ja ”pullalähetyksiäkin” liikkui tuttavien kesken. Eräs kertoo tehneensä päivittäisiä ”ikkunailmiöitä” ihmisten iloksi.

Kontulan D-asemalla käynnistettiin Picnic 2020-konsepti: paikallinen tapaaminen jutusteluineen ja vertaistukineen kerran viikossa ulkona eväiden kanssa. Turvapaikanhakijoiden läksyapu siirtyi etäavuksi ja heille suunnattu Yhdessäoloa -kahvila siirtyi verkkoon mutta kävijämäärät putosivat eikä muukaan verkkovälitteinen tapahtumatoiminta kerännyt hyvin väkeä. Ainakaan kaikki haavoittuvassa asemassa olevat ryhmät eivät onnistuneet digiloikassa – tai sitten tällainen yhdessä olo ei etänä toimi. Vielä vuoden 2021 keväälläkin on luotu uusia toimintatapoja, esimerkiksi asukkaiden virtuaalinen kohtaamo Veräjälaaksossa.

Yhteisöllisyyden tilat: kriisipiste puuttui

Aluetyöntekijät ovat saaneet palautetta, että ”yksinäisyys tappaa enemmän kuin korona”. Paikallisten julkisten tilojen merkitys kohtaamispaikkoina, tukipalvelujen tarjoajina ja yhteisöllisyyden keskuksina on tässä kriisissä noussut monella tavalla esiin. Myllypurossa asukastalon sulkemisen kuvataan lopettaneen kaiken yhteisöllisyyden, jota olisi kipeästi tarvittu. Vai onko kyse vain aktiivisimpien asukastilan käyttäjien kokemuksesta, sillä alueella toimii monia someryhmiä?

Asukastaloja olisi monen mielestä voinut käyttää hallitusti jonkinlaisina kriisipisteinä. Siellä olisi annettu digiopastusta (Enter ry) ja autettu matalalla kynnyksellä tai edes tiedotelapulla ovessa hakemaan apua, tukea ja kohtaamismahdollisuuksia. Tiedotusta olisi voitu tehdä suoraan koteihin esimerkiksi Helsinki-info -lehden tapaan. Edes rauhallisemman tartuntatilanteen aikana ei ole annettu neuvontaa. Tilojen suhteen haastateltuja hämmästyttää se epäsuhta, miten yhteisöruokailupaikat ovat joutuneet sulkemaan, samalla kun ravintolat ovat voineet olla auki. Tiloja koskevaa kritiikkiä korostaa se, että yleisesti ottaen haastatellut eivät ole kriittisiä poikkeusolojen rajoituksia kohtaan.

Myös kirjastoja ehdotetaan digituen paikoiksi. Kirjastojen yhteisöllinen merkitys on korostunut sen puuttuessa. Kirjastot olisivat myös voineet laajentaa tiedotusta omien palvelujensa ulkopuolelle kertomaan lähistöllä auki olevista kohtaamispaikoista ja ulkoilmatilaisuuksista. Järjestöjen kohtaamispaikat sentään ovat olleet kaupungin palvelupaikkoja enemmän auki. Pelon kokemusta on voinut lisätä median lisäksi julkisten ulkotilojen autioituminen ja paikoin epäsosiaaliseksi koetun väestön tuleminen näkyvämmäksi kaduilla ja ostareilla.

Koulujen ja koulunkäynnin tärkeys mainittiin haastatteluissa usein, mutta koulujen yhteisöllisestä merkityksestä paikallisena julkisena tilana ei juuri puhuttu. Kuninkaantammessa verkostoiduttiin kylätoimikunnan ja päiväkoti-koulun kesken ja seuraavaa poikkeustilannetta varten koetaan olevan vahvempia tavoittamaan autettavat ja löytämään auttamisen tavat. Myös viranomaisten ja kolmannen sektorin yhteyden mainitaan tiivistyneen.

Alueellisia eroja

Paikallisen resilienssin eli kriisinkestävyyden aineksina haastatellut mainitsevat hyvät naapuriverkostot ja luontokohteet sekä helposti saavutettavan sosiaalityön. Nämä varmasti vaihtelevat asuinalueelta toiselle, vaikka haastatteluaineistolla eroja ei voi kattavasti ja luotettavasti kuvata.

Monen kaupunginosayhdistyksen kerrotaan lamaantuneen, toisten taas kyenneen tekemään digiloikkaa ja etäsiirtymää tai ainakin tiedottamaan verkon kautta. Myllypurossa Martoilla on ollut ongelmia digiloikassa ja yksi eläkeläisjärjestö on jopa lopettanut toimintansa, koska ei pystynyt pitämään lakisääteistä vuosikokousta rajoitusten ja puutteellisten digitaitojen vuoksi. Joillain alueilla yhteisöllisyyden kerrotaan puolestaan parantuneen ja tiloja korvaavia toimintatapoja keksityn. Kontulan ostarilla suitsittiin häiriökäyttäytymistä ja Vallilassa soviteltiin päihdeporukoiden ja paikallisten asukkaiden välisiä ristiriitoja.

Erot näyttävät liittyvän alueiden sosioekonomiseen profiiliin siten, että keskiluokkaisemmilla alueilla some ja digitaitoihin pohjaava luovuus kukoistavat paremmin. Voisiko jopa olla niin, että sosioekonomisesti heikompien alueet olisivat ”tilatoimisia” alueita ja vahvempien taas ”some- tai digitoimisia”? Vai ovatko alueen asukastilojen käyttäjät ja someaktiivit vain eri porukkaa ja tilat ja some näin toisiaan täydentäviä? Myös nallejahdit ja parvekelaulut näyttävät osin keskittyvän keskiluokkaisemmille alueille, vaikka on muuallakin esimerkiksi istutettu kukkia ja tehty lapsille yllätyksiä metsäpoluille.

Käpylässä korona sotki alueen 100-vuotisjuhlia, mutta Käpylän Elävä joulukalenteri saatiin sentään toteutettua. Artovan alue (TVA) on yksi tarkempaan tarkasteluun valitsemistamme kohdealueista. Sitä voimme lähestyä jatkossa oletuksella, että sen keskiluokkainen asukaspohja, oma organisoitumismalli ja modernit (etä)toimintatavat virtuaalikaupunkiperinteineen muodostavat suhteellisen digivalmiin yhteisön. Mitä sieltä voidaan oppia muualle, mitä ehkä ei?

Toisaalta sielläkin Arabian katufestivaali typistyi pienimuotoiseksi striimiksi eli kaikki ei verkkoon näytä voivan siirtyä. Ehkä asuinalueen yhteisöllisyys voi kriisissä kärsiä ”asukastilariippuvuuden” lisäksi myös ”tapahtumariippuvuudesta” eli yhteisöllisyyden kokemuksen katoamisesta, jos yhteen kokoavia vuotuisia tapahtumia ei voida järjestää.

Kuninkaantammen uudella asuinalueella kriisi näyttää heikentäneen yhteisöllisyyden ilmenemistä mutta tiivistäneen sitä luovia verkostoja ja rakenteita. Pitäjänmäessä rakenteet ovat vahvat ja ainakin kaupunginosayhdistyksen tiedotus on ollut mittavaa. Alueelliset erot näkyvät myös alueiden sisällä. Auttaminen ja yhteisöllisyys on ollut pirstaleista. ”jossain taloyhtiössä tosi aktiivista, lappuja rapussa ja Whatsapp-ryhmiä, viereisessä taloyhtiössä ei mitään.” Joidenkin haastateltujen mukaan maahanmuuttajia on syyllistetty tartuntojen leviämisestä ja siten haitattu yhteisöllisyyden kokemusta.

Auttamisen toimet

Viranomaisilta koettiin saaneen huonosti henkistä tukea eikä diakoniatyökään tähän tarpeeseen onnistunut vastaamaan. ”Kaupunki on ainakin alueellisessa toiminnassa mokannut, ei mitään apua sieltä.” ”Kaupunki on passiivinen, odottaa että loppuu.” ”Ilman yhteisöjä ja nallejuttuja olisi oltu pulassa.” SPR:n edustajan mukaan naapuriavulla on monella alueella ollut ”keskeinen rooli”. Toisaalta viranomaiset ja järjestöt ovat sekä jalkautuneet että ”etäytyneet” uusin toimintamuodoin, esimerkkinä ruokajonossa annettu henkinen tuki.

Etänä tehdyn ja jalkautuneen toiminnan muotoja kerrotaan kehitetyn paljon mutta niitä konkretisoidaan haastatteluissa harvoin. Osa auttamistoiminnasta on ollut orgaanista ja itsestään selväksi luonnehdittavaa läheisten tai lähimmäisten auttamista, joka on voinut olla myös vastavuoroista. Paikallisten yritysten tukemiseen tai jopa yritysyhteistyöhön viitataan monesti mutta tarkempaa tietoa niistä ei ole. Näihin kysymyksiin palaamme kolmella kohdealueellamme tarkemmin, joita ovat TVA-alueen lisäksi Kannelmäki–Malminkartano ja Malmi.

Avuntarjouksia on annettu enemmän kuin niihin on vastattu. ”Mun aktivismini oli ilmoitukset taloyhtiön ilmoitustaululla & Facebookissa, että autan mielelläni kauppa- ja apteekkireissuissa. Seurasin ja seuraan myös NappiNaapurin koronapu-palstaa, että oisko lähistöllä joku, joka tarvitsisi apua. Toistaiseksi ei ole ’tarvinnut’ auttaa.” Vapaaehtoisia auttajia myös järjestöillä on voinut olla liikaakin ja heidän työllistämisensä turvallisesti on voinut olla hankalaa. Toisaalta koronakriisin katsotaan laskeneen kynnystä pyytää apua ylipäätään.

Akuutin vaiheen jälkeen tärkein avun ja tuen tarve on ollut sopeutumisessa etäelämään ja siinä ennen kaikkea digiloikassa. Siinä nähdään yhdelläkin paikallisella aktiivisella ihmisellä olevan merkitystä, jos hän saa ikään kuin murrettua muurin ja rohkaista muita. ”Siellä oli yksi digitaitoinen, joka poisti sen pelon ja tsemppasi, ovat nyt superaktiivisia.” Tässä tulee esiin vertaistuen merkitys asioissa, joissa kyse on tuuppauksesta eli henkisen kynnyksen ylittämisestä pois omalta mukavuusalueelta tai koetusta identiteetistä. ”Valtava potentiaali kun pääsevät kynnyksen yli.”

Toinen yhden ihmisen merkityksen paikka oli Pitäjänmäessä, jossa asuntolan asukas kertoi asuntolassa olevan paljon liikuntarajoitteisia ruoka-avun tarpeessa. Merkittävin yksityinen apuhanke on ollut kahden naisen pyörittämä ruoka-apu asunnottomille. He organisoivat ja jakoivat 50 ruoka-annosta viikoittain lähinnä Kontulan ostarilla kuuden viikon ajan keväällä 2020, kun päivätukikeskukset olivat kiinni.

Haastatteluista voi hahmottaa aikajanan kuvaamaan kriisivuoden kulkua alun järkytyksestä ensin arjen tukitoimiin ja siirtymään etäelämään, sitten yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden ylläpitämiseen ja lopulta sopeutumiseen ja toivon näköalaan:

Yhteisöllisyys ja solidaarisuus

Paikallisen yhteisöllisyyden kokemisen kannalta pahinta oli siis se, että yhteisöllisyyttä kannattelevia palvelutiloja pantiin kiinni. Yhteisöllisyyden koetaan kuitenkin yleensä kriisiaikana lisääntyneen ja jääneen paikoin jääneen pysyvämmin korkeammalle tasolle tervehtimisen, kuulumisten kysymisen ja läheisyyden muodoissa. ”Emme ole toisistamme riippumattomia.”

Joillakin alueilla sanotaan yhteisöllisyyden vähentyneen, mikä saattaa selittyä näiden alueiden uutuudella, jolloin sosiaaliset verkostot eivät vielä kanna. Vielä rakentuvaa Jätkäsaarta kuvataan tässä suhteessa poikkeuksena, mutta sielläkin yhteydenpidon muotoja alettiin vasta vähitellen kehittää. Siellä ”seurakuntayhteys ja kyläyhteisö on korostunut”. Artovassa taas kokouksiin osallistuminen on lisääntynyt.

Somen kautta kerrotaan myös ”tsempatun toisiamme” ja sillä oli merkittävä tehtävä kanavana, jonka välityksellä järjestettiin tempausluonteisia tapahtumia, kuten hyvin laajalle levinneitä nalleja ikkunoissa ja joidenkin mainitsemia yhteislauluja parvekkeilla. Haastatteluista välittyy kuva sosiaalisesta mediasta tiedonvälityksen lisäksi sekä toiminnan alustana että yhteisyyden ja solidaarisuuden paikkana. Solidaarisuutta ilmentää myös tieto avun tarjouksista eli siitä, että ”ihmiset ovat erittäin auttavaisia”. Myös yrityksissä on ollut selvää kiinnostusta yhteiskuntavastuuseen kriisitilanteessa esimerkiksi yhteistyötarjouksina järjestöjen suuntaan – ja toisaalta ihmiset ovat tukeneet kukkarollaan alueensa pieniä palveluyrityksiä.

Hapanjuurileipurit -Facebook-ryhmä on esimerkki siitä, miten temaattisesta harrastesomeryhmästäkin voi tulla merkittävä yhteisöllisyyden alusta. Sen jäsenmäärä noin kolminkertaistui koronavuoden aikana. ”Hapanjuurileipurit-ryhmän kantavia periaatteita on ollut aina hyvä ja kannustava ilmapiiri. Halusimme ylläpidossa vahvistaa sitä ja luoda korona-aikana ihmisille paikan, jossa on hyvä unohtaa maailman murheet.” Näitäkin kannattaa meidän tutkijoiden pitää mielessä kohdealueilla ja kysyä niistä suoraan, koska ne eivät ehkä tule muuten tässä asiayhteydessä mieleen.

Haavoittuvimmat ihmiset

Kun normaalisti peruskannattelua tarvitsevien ihmisten kannattelu loppuu, tulee ongelmia. Julkisten palvelutilojen sulkeminen ajoi asunnottomat sekä päihde- ja mielenterveysongelmaiset kaduille ja ostareille. Tilannetta korosti katujen tyhjeneminen normaalisti töihin ja muualle liikkuvista ihmisistä rajoitusten takia. Kaupungilla tähän kehitettiin nopeasti jalkautuvia palveluja. Näidenkin toteutumista ja toimivuutta kannattaa tarkastella kohdealueillamme tarkemmin.

Sama koskee SPR:ä, jonka edustaja kertoo heidän koordinoineen paikallisyhdistyksiensä apua, sekä Kannelmäen D-asemaa, jossa etätoiminnot ovat monipuolistaneet palvelutarjontaa ja ”tilanteeseen on sopeuduttu suhteellisen hyvin”. SPR on kriisiorganisaatio, joten se pystyi nopeasti tukemaan hitaammin liikkeelle kyenneitä viranomaisia.

Päihdeporukoilla mainitaan myös olevan omaa orgaanista yhteisöllisyyttä ja auttamista, josta ei välttämättä ole muilla tietoa. Pitäisikö niitä yrittää selvittää? Se voi olla vaikeaa, sillä mitä orgaanisempaa ja itsestään selvempänä pidettyä apu on, sitä vähemmän sitä artikuloidaan. Onko köyhimpien ja muutoin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten asema oikeasti ymmärretty ajatellen pitkäaikaisia kerrannaisvaikutuksia? Ainakin mediassa näistä vaikutuksista puhutaan yleensä organisaatiolähtöisesti yleisinä hoito-, palvelu- ym. velkaongelmina eikä köyhien ihmisten erityisongelmana.

Erityisen haavoittuvassa asemassa oleviksi mainitaan kielitaidottomat maahanmuuttajat. He eivät ole saaneet tietoa edes somessa ja saivat viranomaistietoakin omalla kielellään huonosti paljon muuta väestöä pidempään. Jos somella on kasvava osuus kriisiviestinnässä, pitäisi kiinnittää huomiota somen tapaan sulkea ulos vähemmistöryhmiä. Maahanmuuttajilla sanotaan myös olevan korkea kynnys sosiaalipalveluihin ja siis senkin takia kova tarve vertaistukeen, jota some on muille tarjonnut. Maahanmuuttajien ja vähemmistöuskontojen yhteisöjä tutkimme vielä tarkemmin.

Toistuva havainto on, että heikoimmassa asemassa olevat ovat kärsineet pandemiasta eniten (kuten sanoo myös Sosiaalibarometri 2021. Digitaidottomat ikäihmiset ovat jääneet etäsiirtymän takia katveeseen. Digikoulutusta tarjoavan Enter ry:n koetaan jääneen vaikeasti saavutettavaksi. ”Toimintaa ei löydy, vaikka sitä onkin. Ihmiset on jätetty yksin.” Digitaitoisetkin tunnistavat ongelman: ”On vaikea ajatella, millaista on, kun ei ole digiä ja koko yhteiskunta on kiinni.” Myös nuorista kannetaan paljon huolta ja heidän oireilunsa ja levottomuutensa nähdään lisääntyneen. Nuorisotyöntekijät ovat jalkautuneet mutta tapaamistilojen puutetta se ei korvaa. Vammaisetkin mainitaan katveeseen jääneenä ryhmänä. Uimahallien kiinniolo on tehnyt terveydeltään haavoittuvia sellaisista, joille uimahalli on ainoa mahdollinen kuntoutusmahdollisuuden paikka.

Myönteinen havainto on, että osa mielenterveysongelmaisista on alkanut ottaa enemmän vastuuta elämästään, kun mahdollisesti passivoiva tuki on loppunut. Myönteistä on tietysti sekin, miten haastatteluissa ilmaistiin suurta huolta eri ihmisryhmien hyvinvoinnista. Näyttää siltä, että yhteiseksi koettu kriisitilanne on lisännyt yhteisvastuun tunnetta, vaikka haastateltujen joukko on toki valikoitunutta. Kannelmäen D-asemalla kriisi sattui jopa osumaan hyvään saumaan. Siellä oltiin juuri siirtymässä uuden hankkeen myötä pelkästä ruokajakelusta yhteisöjen osallistamiseen ruoan ympärille. ”Tuli paljon yhteistyökumppaneita ja uusia verkostoja.”

Kriisi luo yhteistyötä ja yhteistyö toivoa

Jos yhdessä koettu kriisi on omiaan vahvistamaan huolenpitoa ja vastuuntuntoa, tilanne kannattaa esimerkiksi järjestöissä käyttää hyväksi sekä kriisivalmiuden parantamiseen että jokapäiväiseen työhön. Keskustelu aiheesta nosti esiin myös havaintoja toimijoiden organisoitumisesta ja toimintatavoista, joissa voisi olla parannettavaa. Esimerkkinä mainitaan organisaatioiden hierarkkisuus, joka ei tue ihmisten suoraa ja rohkeaa kohtaamista, sekä kriisin lisäämä yhteistyö ja vapaaehtoistoiminnan kehittäminen, joista kannattaa nyt varmasti ottaa kaikki hyöty irti.

Moni kertoi kokeneensa haastattelutilaisuudet hyödyllisinä ja tarpeellisina. Aktiivisuuden ja auttamisen idearikkaus ja monenlaiset muodot olivat monelle yllätys ja toimijoiden avoimuutta ja yhteistyökykyäkin kiiteltiin. Näyttää siltä, että tieto eri alueiden ja toimijoiden välillä ei ole kunnolla levinnyt, joten tutkimuksellamme voi olla tässä myönteistä vaikutusta – ellei jopa tietoiseksi nostettava tehtävä. Tiedotuksen eri muodot ja tarpeet, kohtaamispaikkojen monet tärkeät merkitykset ja digineuvonnan tarpeet olivat ehkä keskeisimpiä tiedonvaihdon sisältöjä. Jotkut haastatellut kertoivat vievänsä saatuja oppeja eteenpäin omissa yhteyksissään, esimerkiksi Helsingin kaupunginosayhdistysten Helka ry:ssä.

”Toivoa tähän aikaan tuo se huomio, että ihmiset ovat erittäin auttavaisia. Ja se, että elämisen tahtia voi ihan hyvin hidastaa ilman, että menettää mitään. Päinvastoin elämä voi muuttua jopa paremmaksi.” Ehkä yleinen epävarmuuden sietokin on parantunut. Elämä jatkuu, vaikka kaikki ei olisi aina hallinnassa. Tässä mielessä me hyväosaiset lienemme joutuneet maistamaan hiukan huono-osaisempien elämää. Voiko tämä yhdistävä kokemus kantaa hedelmää ja miten sitä voisi vaalia?

Erilaisia yhteydenpidon ja yhteistoiminnan alustoja on omaksuttu pysyvämpäänkin käyttöön, samoin viranomaisyhteistyön valmiuksia. Kriisinkestävyyden kannalta olisi kuitenkin pohdittava, pitäisikö tällaista viranomaisten, kolmannen sektorin ja niin sanottujen neljännen sektorin kansalaistoimijoiden välistä tiedonvaihtoa varten olla jokin pysyvä valmius tai toimintarakenne. Sellaisen tarve näyttäytyi vielä vahvemmin aiemmin kesäkuussa 2020 Kanssalan kanssa järjestämässämme keskustelutilaisuudessa, jolloin järjestötoimijoiden kriisikokemukset olivat tuoreempia. Mille taholle tällaisen valmiuden ylläpito ja resursointi tulisi sälyttää?

Miten parantaa kriisinkestävyyttä?

Haastateltujen vahva viesti on, että, että jonkinlainen tilallinen ulottuvuus tukeen ja yhteisöllisyyteen olisi kannattanut säilyttää jokaisella alueella. Tällainen valmius kannattaisi kaupungin ja järjestöjen kesken luoda. Osin kyse lienee ollut kuitenkin viestintäongelmasta, sillä esimerkiksi Vuosaaren lähiöasema ei ollut kiinni. Kaupungin aluetyöntekijän mukaan kaikkia asukastaloja ei suljettu kokonaan vaan digineuvontaan pääsi ajanvarauksella. Silti hänestäkin asukastalojen ”sulkeminen oli järkyttävän radikaali toimenpide”.

Tilojen sulkeminen vaikutti myös juuri siihen, mitä tarvittiin tilalle eli digiyhteyksien ja -tuen saatavuuteen. Olisi tarvittu jonkinlaista valmiutta digikouluttaa ihmisiä etänä. Kaupungin tehtävä voisi jatkossa olla tällaisen koordinaatio. Eri tahoilla tällaisia koulutuksia tai opastuksia on tehty tai tekeillä, esimerkiksi Suomen kylät ry:ssä videoklippeinä, mutta niitä pitäisi osata jakaa joko yhteisötoimijoiden kautta tai suoraan sosiaaliseen mediaan.

Sosiaalinen media näyttäytyy kriisirakenteen tärkeänä osana, jonka rooli pitäisi osata hyödyntää ja jotenkin vakiinnuttaa. Miksei kaupunki käyttänyt kaupunginosien sosiaalisen median ryhmiä sekä kriisiviestinnän että poikkeustoimiin sopeutumisen kanavina? Pitäisikö viranomaisilla (ja järjestöillä) olla jonkinlainen kriisivalmiuden somestrategia? Sillä parannettaisiin laajasti kaikkien organisaation toimijoiden kykyä hyödyntää somessa liikkuvaa tietoa, jakaa sitä ja ehkä organisoitua sen kautta toimintaan kriisin akuutissa vaiheessa. Entä voisiko some- ja muiden verkkoalustojen ja digipalvelujen data olla jotenkin saatavissa hyödyttämään sekä viranomais- että kansalaistoimijoita kriisitilanteissa?

Digineuvontaa olisi voinut ehkä liittää Helsinki-apuun, jonka 2.0-versiossa asia kannattaisi huomioida. Iso apuhanke kohdistettiin ”rakenteellisesti” eli ajatellen ikäihmisiä digitaidoiltaan puutteellisena kohderyhmänä, ei ”toiminnallisesti” eli lähestyen heitä oppivina ja sopeutuvina toimijoina. Helsinki-apu toki järjestettiin äkillisen kriisin oloissa, kun taas digiloikan tarpeet sijoittuvat pitkin toista vuotta jatkunutta poikkeusolojen aikaa. Joka tapauksessa ihmisiä tulisi kriisissäkin voida lähestyä toimijoina eikä vain rajoitusten kohteina ja ohjeiden vastaanottajina. Yhteiskunnan todellinen kriisinkestävyys edellyttää toimintakykyisiä tahoja joka tasollaan maan hallituksesta paikallisiin yhteisöihin ja yksilöihin asti.

Erilaisen etäyhdessäolon käytäntöjen toimivuudesta, vaikkapa Whatsappin kautta kahvittelusta ja yhdessä etänä leipomisesta pitäisi tietää lisää. Miten sellainen toimii ja ketkä siitä voisivat hyötyä? Voisiko jokin etätoimintamuoto, vaikkapa Diakonissalaitoksen Picnic2020 olla toimintamalli, jota levittää kaikille ja kaikkialle? Viranomaisten ja järjestöjen tehtävä voisi olla luoda mahdollisuuksia vertaistoimintaan tarjoamalla fasiliteetteja ja yhyttämällä sopivia henkilöitä, ehkä jopa palkkaamalla heitä. Tulevia kriisejä varten voi olla syytä miettiä, onko auttajille oltava lievempiä rajoituksia, jotta heidän voimavaransa saadaan hyödynnettyä.

Ehkä vakavin haastatteluista nouseva kysymys on se, keitä kriisissä pitäisi ensisijaisesti tukea. Haastatellut kokivat, että suurimmassa hädässä olivat ne, jotka olivat avun ja tuen tarpeessa olleet ennenkin – ja ovat kriisin jälkeenkin. Seuraavaa kriisiä ennen tarvitaan moraalinen pohdinta ja yhteinen keskustelu siitä, ketkä määritellään haavoittuvimmiksi. Miten perustella kestävästi esimerkiksi se, että mittavin kriisitoimi Helsinki-apu suuntautui kaikkiin ikäihmisiin muttei asunnottomiin ja päihde- tai mielenterveysongelmaisiin? Helppoa vastausta tuskin löytyy mutta sekä hyvinvointivaltion uskottavuuden että ihmisyyden puolustamisen nimissä sitä on yritettävä. Vähintään olisi kriisitoimet voitava suunnata siten, etteivät niiden haitat kohdistu kohtuuttomasti jo ennestään heikoimpiin.

Tiivistys alustavista kriisiopeistamme löytyy täältä.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.