Maaliskuussa 2020 Tuire kuuli, että vaikeissa oloissa eläviä tukevat päiväkeskukset suljetaan ja tavanomainen ruoka-apu köyhille loppuu. Lehtikuvassa oli ruokakassi, jonka sisältö hämmästytti häntä. ”Mitä asunnottomat tekevät kaurahiutaleilla ja riisillä? Hei, herätkää!”, Tuire ihmetteli Facebookissa. Hän sanoi kavereilleen tekevänsä vaikka voileipiä ihmisille.
Ystäväpiiri tukee
Kolme ystävää tuli mukaan: Yksi rahoitti satasella, toinen ilmoittautui jakamaan ja kolmas viestinnän opiskelija Tanja lisäksi kuvaamaan ruoanjakoa lopputyöhönsä. Dokumentointia tehtiin siksikin, että voitiin tarvittaessa näyttää homman olevan mietitty ja hygienian ja koronasuojavarusteiden kunnossa, sillä omin toimin vain tehtiin. ”Ei keltään kyselty lupia, käärittiin ite hihat ja ruvettiin tekemään.”
Kun poikkeusolot julistettiin maanantaina 16.3., niin perjantaina jo tehtiin ensimmäinen ruokajako 50 hengelle. Tuiren veli kuului Fazerilan Elintarviketyöläisten ammattiosastoon ja sieltä saatiin 300 euroa hankintoihin. Kontulan K-kaupan kylmiössä saatiin säilyttää lihapasteijoita. Lounaskahvila Prandiaa Oulunkylässä pitävä ystävä Maiju näki postauksen ja häneltä saatiin ruokatarpeita. Niitä oli jäänyt yli, kun asiakkaat kaikkosivat koteihinsa. Lisää tarpeita haettiin kaupasta ja mummon reseptillä tehtiin annoksia ja voileipiä. Muslimit ja vegaanit huomioitiin leipien täytteissä.
Yksinäiset auttajat
Sen kummempia verkostoja naisilla ei takanaan ollut, eikä taustaa tällaisissa toimissa. Tanja oli tehnyt Jouko the Street barberin kanssa videoita, kun tämä leikkasi tapahtumissa asunnottomien hiuksia. Siitä oli lähtenyt sekä hänen kiinnostuksensa auttamiseen että kykynsä ja uskalluksensa lähestyä asunnottomia ihmisiä kadulla. Tuirellakin oli mielestään ”hyvä tatsi” mennä juttelemaan, kun taas jotkut hänen ystävänsä eivät kehdanneet tulla ”koska se olisi tuntunut jotenkin päälle liimatulta, että nyt mä tuun auttamaan.” Naiset sanovat, että ”itseäkin ahdisti mutta se oli voimavara. Lievitti sitä, kun pystyi tekemään jotain edes ja kantamaan oman kortensa kekoon.”
Sosiaaliväkeen he eivät törmänneet, vain toimittajiin ja poliisiin. Poikkeusolot olivat sulkeneet julkisia tiloja, joista asunnottomat ja päihdeporukat saivat tukea tai ainakin lämmittelypaikan kevättalven pakkasilta. ”Kukaan ei puuttunut mihinkään eikä kysynyt mitään. Päiväkeskuksetkin olivat kiinni eikä järjestöjen vapaaehtoisetkaan pyörineet missään, siksi juuri aloimme hommaan.” Muita auttajiakaan he eivät nähneet, eivät myöskään sosiaalisessa mediassa. Ruoka-apua jatkettiin toista kuukautta perjantaisin ja joskus jatkettiin leivillä vielä sunnuntaisin, kunnes Tanja sai työpaikan ja joutui tartuntariskin takia lopettamaan. Tuire jatkoi vielä hakemalla Prandialta ylijäämäruokaa ja viemällä sitä autollaan Pasilaan asuntolaan.
Uskallusta ja inhimillisyyttä
Kaduilla liikkuminen tarkoitti ”paljon kvselyä ja liikkeellä oloa.” Asunnottomat ja päihdeporukat oli helppoa tunnistaa: ”Hei, meil ois ruokaa, maistuisko?” Ihmiset olivat iloisen yllättyneitä, varsinkin kun kuulivat että nämä olivat tavallisia ihmisiä eivätkä sosiaalitoimesta tai järjestöstä. ”Yritettiin olla kunnioittavia, arvostavia. Oltiin ihmisiä ihmisille.” Yhtään vaaratilannetta ei ollut, ellei sellaiseksi lueta Tanjan uskaltautumista halaamaan ihmisiä korona-aikana: ”Mie saatan olla ainoo, joka on häntä halannut moneen kuukauteen, mie en sano ei!”
Ihmiset kiittivät ruoasta, jotkut jopa itkien. Moni kertoi, ettei ollut jutellut kunnolla kenenkään kanssa. ”Kiitos kun puhutte meille kuin ihmisille!” Naisille puhuttiin mielellään myös omista asioista. ”Olemme oppineet ehkä sen päällimmäisenä, miten ihmisille on tärkeää tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Joku puhuu heille ystävällisesti ja sen lisäksi saa vielä ruokaa.” Asunnottomien kesken oli solidaarisuutta, sillä muutamat eivät ottaneet ruokaa, koska olivat juuri saaneet tai koska joku tarvitsi enemmän. Ihmiset hakivat paikalle muita, joka tarvitsivat enemmän. ”Oota mä haen mun kaverit, ne asuu tuol vessassa.” Myös oma annos saatettiin antaa toiselle. ”Se kosketti.” Eräs äiti sanoi, ettei olisikaan ollut ruokaa ostaa lapsille. ”Se ilo oli parasta nähdä.”
Tuiren ja Tanjan mielestä asunnottomien oloja huononnettiin talven tullen entisestään esimerkiksi poistamalla Rautatieasemalta penkit ja vartijoiden alkaessa häätää heitä viimeisistä lämpimistä paikoista. ”Kadun ihmiset ovat niin näkymättömiä, niitä ei ole olemassa. Monet pelkää, ei uskalla mennä kohti. Se kynnys, ei haluta nähdä yhteiskunnan epäkohtia.” Ruoka-avun jälkeen Tuire jatkoi auttamista keräämällä ja viemällä vaatteita kodittomien nuorten Nuoleen. Tanja teki kaupunkilaisnuorille suunnatulle INEZ-kanavalle omaa ohjelmaa Vailla vakinaista asuntoa ry:stä sekä printtasi Sininauhasäätiön asunnottomien opasta jaettavaksi ”silloin kun printterissä oli mustetta, opiskelijoita ja työttömiä kun oltiin”.
Mitä kahden naisen apu opettaa?
Tuirea ja Tanjaa kuunnellessa ryhtyy miettimään, miksi juuri he ryhtyivät toimeen – ja miksi me muut emme. Kokemusta ruoan jakamisesta tai muusta auttamistyöstä ei aiemmin kummallakaan ollut, paitsi ystävien auttamisesta. Tanjalla oli aiemmissa töissä hankittuja tietoja ja taitoja. Ystäviltä löytyi hyvää tahtoa osallistua lahjoituksin ja erilaista tukea saatiin, kun kehdattiin pyytää.
Tuire lähti tunteesta liikkeelle huomatessaan järjestäytyneissä aputoimissa epäkohdan: ”Mitä helvettiä?” Sosiaalisen median kautta tunne sai kaikupohjaa ja tukea. Tanjalla taas vaikuttaa olleen yhteiskunnallisesti tiedostavampi ja ammatillisempi ote. Ehkä tarvitaan näitä molempia, ja niiden takana olevaa vahvaa inhimillistä myötätuntoa, jotta heikoimpia ja haavoittuvimpia rohjetaan omin toimin auttaa.
Toinen kysymys koskee yhteiskunnan järjestäytymistä yhteistyöhön kriisin koittaessa. Kontulan ostari on kaupungin keskeisimpiä paikkoja sosiaalialan toiminnalle. Siellä toimii kaupungin Lähiöasema sekä päihde- ja mielenterveysasiakkaiden päivätoimintapaikka Symppis ja vielä Diakonissalaitoksen D-asema. Muutkin Tuiren ja Tanjan ruoka-avun jakopaikat ovat jalkautuvalle sosiaalityölle kovin tuttuja. Kuitenkin naiset onnistuivat pyörittämään toista kuukautta säännöllistä ruokajakelua viranomaisten ilmeisesti tietämättä. Spontaani vertaistoiminta ”ihmiseltä ihmiselle” saattaa jopa vaikuttaa vahvemmin kuin viranomais- ja järjestötoiminta autettavien kokemukseen hyväksynnästä ja tuesta.
Kaupungin kriisinhallinnan kannalta olisi tärkeää, että viranomaistahot tunnistaisivat paikalliset omaehtoiset toimet. Silloin ne voisivat sovittaa tällaiset toimet osaksi omia kriisitoimiaan, kenties tukea niitä ja koordinoida niitä osana omia toimia tavalla, jota on kutsuttu yhdistelmähallinnoinniksi. Voisi niitä myös yrittää levittää muille alueille tiedottamalla esimerkin avulla jokanaisen toimintamahdollisuuksista ja hyvistä käytännöistä toteuttaa niitä. Kiitos ja tunnustuskin oma-aloitteisesta työstä haavoittuvimpien kannattelemiseksi olisi paikallaan.
Koronataudin pelko on aiheuttanut paljon pelkoa ja yksinäisyyden tunnetta kotona yksin asuville ikäihmisille. Näin kaupungin laidalla asuvana ei ehkä näe asuttomia niin usein kuin lähiössä tai keskustassa, mutta yksinäisten auttamista voisi kehittää.