Mediatiedote 22.12.2021
Mediassa puhutaan globaalista pandemiasta, ja viranomaiset katsovat maan koko kuvaa tai korkeintaan aluetasoa. Korona-aika näyttäytyy ihmisille kuitenkin paikallisena ilmiönä.
Professori Henrietta Grönlund ja yliopistotutkija Pasi Mäenpää ovat mukana Lähiöiden yhteisöllinen resilienssi -hankkeessa. Siinä tarkastellaan Helsingin asuinalueiden yhteisöllistä resilienssiä koronaepidemian aiheuttamassa kriisissä.
Tutkimushankkeen rahoittaja on ympäristöministeriön koordinoima Lähiöohjelma 2020-2022.
– Alustavat tutkimushavaintomme Helsingin asuinalueilta kertovat tarpeesta ylläpitää paikallista elämää kohtaamisineen ja palveluineen, vaikka rajoitetustikin. Alueiden eriytyminen näyttää poikkeusaikana korostuneen. Hyvinvoivien alueilla yhteisö kannattelee itseään, kun taas vähävaraisten alueita kannattelevien palvelupaikkojen sulkeminen on koettu itse tautiakin raskaampana iskuna, kertoo Pasi Mäenpää.
Mäenpään ja Grönlundin haastattelemat ihmiset kertovat kaivanneensa tietoa, ohjeita ja neuvontaa nimenomaan omalta alueeltaan, sekä puhelimitse että paikan päällä. Oman asukastalon, kirjaston tai sosiaalitoimen tukipisteen sulkeminen sulki monelta ikkunan maailmaan. Tutkimusten mukaan paikalliset olot ja toimet vaikuttavat myös siihen, miten kriisin laajempi kuva koetaan.
– Diakonissalaitoksen D-asema Kannelmäessä on näyttänyt esimerkkiä. Se ratkaisi aukiolorajoitukset avaamalla ikkunansa ja jatkamalla toimintaa kioskina. Voisiko tällainen peruspalvelukioski olla kaupungin kriisiajan ratkaisu paikalliseksi tukipisteeksi?
Sosiaalisella medialla on ollut monta erilaista merkitystä pandemian aikana. Se on ollut ensimmäinen paikallinen tiedonvälittäjä ennen kaupungin virallista viestintää. Sen avulla on luotu viestirinkejä asioiden etähoitamista varten ja se on ollut osa yhteisöjen toiminnan digiloikkaa. Somen aktiivinen käyttö on ylläpitänyt solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden kokemuksia. Ehkä se voisi jatkossa olla myös jalkautumisalusta järjestöille ja muille vakiintuneille toimijoille?
Some vaikuttaa kuitenkin näyttäneen voimansa lähinnä koulutetun keskiluokan hallitsemilla alueilla. Sen merkitys näyttää myös edellyttävän jo olemassa olevaa sosiaalisen median yhteisöllistä rakennetta, sen sijaan että se ilmaantuisi kriisin synnyttämään tarpeeseen. Sama pätee yleisemminkin: Jos paikallinen järjestötyö on ollut kekseliästä, tasa-arvoista ja yhteisöllistä, se näyttää kannattelevan yhteisöä kriisinkin aikana. Paikallisyhdistysten toiminta on voinut hyvinvoivilla alueilla jopa kasvaa korona-aikana. Toisaalta yksinäisiä, vähävaraisia ja digitaidottomia elää joka alueella.
Keväällä 2020 Helsingin kaupungin ja seurakuntien vetämällä Helsinki-avun suuroperaatiollakin näyttää olleen katveensa. Kun itähelsinkiläiset iäkkäät kanssatutkijamme haastattelivat toisia iäkkäitä, nämä eivät maininneet Helsinki-apua juuri lainkaan. Syitä siihen voi olla monia, mutta tämä on osa heidän koronakokemustaan. Sitä hallitsevat usein pelko sekä yksinäisyys ja masentuneisuus, myös jopa mediassa pelottelun, aliarvioinnin ja syrjäyttämisen tunteet.
Yhteisöllisyyttä ja kannustusta he eivät olleet kokeneet mutta eivät myöskään varsinaista haavoittuvuutta. Apua moni oli saanut lähinnä omaisiltaan, kun taas odotukset ja pettymykset kohdistuivat hyvinvointivaltioon. Iäkkäät olisivat tarvinneet – ja tarvitsisivat yhä – henkistä ja sosiaalista kriisinhoitoa. Ketkä laatisivat käsikirjoituksen ja kuka ohjaisi Helsinki-avun osan 2: kohtaamista ja kanssakulkemista kohti iloa ja valoa?
Lisätietoja
Professori Henrietta Grönlund
henrietta.gronlund@helsinki.fi
0503148772
Yliopistotutkija Pasi Mäenpää
pasi.maenpaa@helsinki.fi
0503539078