Kuukausi: kesäkuu 2017

Kun viime vuodenvaihteessa saimme kuulla, että tutkimushankkeemme oli saanut rahoitusta Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -ohjelmalta, alkoi tutkijoillamme kiireinen kentälle valmistautuminen. Jo aiemmat kenttäkokemuksemme olivat osoittaneet, ettei kentälle pääsy ole automaatio, ja siksi konkreettiselle kentälle siirtyminen mahdollisimman nopeasti tuntui tärkeältä – ikään kuin työ vasta tuolloin kunnolla pääsisi alkuun.

Fyysisesti matka tutkimuskohteeseen voi tapahtua julkisilla kulkuvälineillä nopeastikin, mutta tutkimukseen mukaan lähtevien ihmisten tavoittaminen ei aina ole yhtä helppoa. Tämän vuoksi onkin ollut arvokasta, että meillä on kenttämatkallamme ollut mukana yhteistyökumppaneita, joiden kanssa olemme päässeet kohteisiimme tutustumaan. Diakonissalaitoksen Kansalaistoiminnan ja Helsingin kaupungin yhdyskuntatyöntekijöiden avulla olemme hiljalleen löytäneet myös sosiaalisen kenttämme fyysisen kaupungin keskeltä.

Kohteinamme hankkeessa on kuusi erilaista kaupunkitilaa Helsingistä ja Vantaalta. Helsingissä Kontulassa ja Vuosaaressa ja Vantaalla Myyrmäessä ja Länsimäessä kenttätyöt alkoivat helmi-maaliskuussa. Kahdessa muussa kohteessamme, Dixi ja Kamppi, kenttätyöt alkavat pääasiassa loppukesästä. Gradun tekijämme Marika on kuitenkin orientoitunut vantaalaisten nuorten vapaa-aikaan kulkemalla Nuorisotyö raiteilla -työntekijöiden kanssa Kehärataa nuorten omia paikkoja kartoittaen. Sillä, kuten aina, on kenttä onnistunut yllättämään meidät monella tapaa myös tässä hankkeessa. Alkuperäisessä suunnitelmassamme yksi kohteistamme oli Helsinki-Vantaan lentokenttä, josta Kehäradan myötä oli tullut vantaalaisten nuorten suosittu tapaamispaikka. Kenttätöidemme alkaessa oli uutuudenviehätys nähtävästi jo kulunut pois, ja yhdeksi uudeksi tapaamispaikaksi oli muodostunut Kappakeskus Dixi Tikkurilan asemalla. Näin kenttä – vantaalaiset nuoret – pääsivät vaikuttamaan omalla toiminnallaan hyvin konkreettisesti hankkeemme kohdevalintoihin.

Toistaiseksi työmme kentällä on edennyt pääasiassa perinteisin etnografisin menetelmin eli havainnoiden ja haastatellen. Syksyllä on aika kokeilla ja kehittää uusia etnografisia menetelmiä avuksi juuri paikan merkitysten tarkasteluun. Tähän saamme tukea Humakin yhteisöpedagogiikan koulutusohjelmalta. Samalla jatkamme myös Helsingin ja Vantaan kaupunginmuseoiden kanssa sen pohtimista, miten palauttaa kentältä saamaamme tietoa takaisin kaupunkilaisille ja miten rakentaa pysyvää vuorovaikutusta museoiden ja kaupunkilaisten välille.

Olemme siis ”päässeet” kentälle ja työn alkuun. Nyt on aika huoahtaa ja antaa kentänkin levähtää – kuitenkin jo nyt syksyä mielenkiinnolla odottaen!

Pia Olsson

Kevät taittuu kesäksi ja ensimmäinen kenttätyöjakso on osaltani takanapäin. Olen keskittynyt tarkastelemaan sitä, millaisia kaupunkikokemuksia maahanmuuttajataustaisilla tai uussuomalaisilla kansalaisilla on erityisesti Kontulan ja Vuosaaren alueesta. On ollut kiinnostavaa huomata se yhtäältä hyvin arkinen seikka, että paikat ja tilat rakentuvat nimenomaan sosiaalisesti vuorovaikutuksessa ja kaupunkilaisten merkityksenannossa.

Kentän tavoittaminen tuntui aluksi hankalalta, mutta alkuun päästyään polkuja ilmaantui jatkuvasti lisää. Tein kenttätöitä pääasiassa perinteisin haastattelun ja havainnoinnin menetelmin, mutta pääsin kokeilemaan myös kävelyhaastattelua ja siihen yhdistettyä valokuvaamista. Aineistossani on lisäksi yksi yhtäkkisesti kokeiltu vertaishaastattelu, joka avaa ovia myös yhteisön sisäiseen logiikkaan. Samalla kun olen huojentuneen tyytyväinen siitä, että minulla on nyt jotakin josta edetä, niin koen, että tutkimuksellisesti relevanttien näkökulmien rakentaminen vaatii nyt kärsivällistä pohdintaa. Haastatteluihin osallistuneet ihmiset omaavat erilaisia sosiaalisia asemia ja taustoja, mikä vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten arkipäivän rasismia kuvaillaan tai lähestytään. Kokemus kaupungista vaihtelee erilaisten sosiaalisten etäisyyksien ja läheisyyksien mukaan.

Kaiken kaikkiaan kenttäjakso on ollut antoisa. Samalla olen saanut kohdata iänikuisia kentälle menemisen ja siellä toimimisen problematiikkaan liittyviä asioita, joista olen päiväkirjaani kirjannut itselleni muistutuksen esimerkiksi siitä, että ”pitäisi jo tottua siihen, että kentällä asiat eivät vain tapahdu siten kuten kuvittelee”.

Kokemukset kentällä olivat avartavia. Vaikka haastattelutilanteissa saatettiin käsitellä hankaliakin asioita, olivat kokemukset myönteisiä ja toivat esille aina uusia näkökulmia. Kohtaamiset herättelivät pohtimaan myös etuoikeuksien rakenteellisuutta ja sitä, miten tällaiseen rakenteellisuuteen herkästi sisältyy ennakkoluuloja- ja käsityksiä, jotka voivat ilmetä kohtaamisissa ihmisten kanssa, vaikka asioista olisi hyvin tietoinen. Mietin joskus, mitä nämä kaikki sosiaalisiin asemiin sidotut rakenteelliset seikat tuottavat haastattelutilanteessa välillemme ja miten ne ohjaavat omaa toimintaani.

Kevään aikana maahanmuuttajista, pakolaisista, turvapaikanhakijoista ja pakkopalautuksista on ollut paljon puhetta. On selvää, että osaa meistä nämä keskustelut koskettavat aivan toisella tasolla. Sara Ahmedin tekstit pelosta tuntuvatkin olevan varsin ajankohtaisia: pelko on tapa tuottaa rajoja, se ei lähde sisältä ulos, vaan on välissä ja poliittinen väline, se ei kahlitse sitä, joka pelkää, vaan pelon kohteen rajoittaen ja ahdistaen tämän toimintaa.

Nyt on vuorossa aineiston kuuntelua, litterointia ja näkökulmien tarkentamista. Kiitokset kaikille haastattelemilleni henkilöille sekä tahoille, jotka auttoivat ihmisten tavoittamisessa. Työ jatkuu syksyllä kävelytyöpajojen ja analyysin merkeissä.

Karoliina Ojanen