Vuosien 1972 ja 2010 välillä julkaistiin kansainvälisesti ainakin 25 eri julistusta, joissa painotettiin kestävän kehityksen koulutuksen merkitystä yliopistoissa. Näistä tärkeimpiä olivat Suomessakin näkynyt YK:n kestävän kehityksen kasvatuksen vuosikymmen 2005–2014, lähes 300 yliopiston allekirjoittama Higher Education Sustainability Initiative HESI sekä 83 yliopiston allekirjoittama Rio+20 –sopimus korkeakoulutuksesta.
Opetusministeriön Kestävän kehityksen kasvatuksen ja koulutuksen strategia (2006) linjaa, että kaikessa kasvatuksessa ja koulutuksessa tulisi pyrkiä kasvattamaan kestävään elämäntapaan sitoutuneita kansalaisia, jotka osaavat punnita käytännön tilanteissa valintojen ekologisia, taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin. Tehtävänä on huolehtia, että kaikenikäisillä kansalaisilla on sellaisia tietoja, taitoja, valmiuksia ja näkemyksiä, että kestävän ja oikeudenmukaisen tulevaisuuden rakentaminen ja kestävään elämäntapaan sitoutuminen onnistuu.
Mitä näiden periaatteiden soveltaminen korkeakoulutuksen kohdalla sitten käytännössä tarkoittaa?
Kestävä kehitys on luonteeltaan erittäin poikkitieteellinen aihepiiri, jossa tarvitaan monien eri alojen rajat ylittävää yhteistyötä. Yksi kestävän kehityksen opetuksen keskeisimpiä haasteita onkin, miten sekä ekologiset, taloudelliset, sosiaaliset että kulttuuriset tekijät otetaan huomioon, ja lisäksi vielä saadaan ihmiset ymmärtämään näiden tekijöiden välisiä vuorovaikutussuhteita. Muita tärkeitä opetuksen lähtökohtia ovat mm. paikallisten ja globaalien prosessien väliset yhteydet ja näiden ilmiöiden tarkastelu sekä historiallisesta että tulevaisuuteen katsovasta näkökulmasta. Lisäksi tarvitaan kriittistä, eettistä ja linkittyvää ajattelua.
Kestävän kehityksen tärkeimmät näkökulmat yliopisto-opetuksessa:
Opetuksen lisäksi kestävän kehityksen periaatteita tulisi soveltaa oppilaitosten omassa toiminnassa esimerkiksi kehittämällä oppilaitokselle oma kestävän kehityksen strategia sekä edistämällä opiskelijoiden ja henkilökunnan vastuullista kansalaisuutta ja aktiivista osallistumista. Yliopistoissa tämä tarkoittaisi esimerkiksi opiskelijoiden osallistamista päätöksentekoon ja toiminnan kehittämiseen aiempaa suuremmassa määrin.
”Yliopistollisessa koulutuksessa tavoitteena ei ole ainoastaan tiettyjen ammatillisten, tiedollisten tai taidollisten valmiuksien kehittäminen, vaan myös opiskelijan ohjaaminen kriittiseksi ja itsenäiseksi, omista ratkaisuistaan ja niiden vaikutuksista yhteiskuntaan ja ympäristöön tietoiseksi kansalaiseksi. Tämä asettaa vaatimuksia yliopistopedagogiikalle. Yliopistopedagogiikassa on samanaikaisesti vahva eettinen, kasvatuksellinen näkökulma ja toisaalta opiskelijan tiedollisten ja taidollisten valmiuksien kehittämisen näkökulma”.
(Nevgi ja Lindblom-Ylänne 2002)
Lähteet:
Nevgi, A. & Lindblom-Ylänne, S. (2002). Johdanto yliopistopedagogiikkaan. Teoksessa Nevgi, A. & Lindblom-Ylänne, S. (toim.), Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirja (s. 14-28). Helsinki: WSOY.
Opetusministeriö (2006). Kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen ja koulutuksen strategia ja sen toimeenpanosuunnitelma vuosille 2006–2014. Kestävän kehityksen toimikunnan koulutusjaosto 15.3.2006.
Rohweder, L. (2008). Kestävä kehitys koulutuksen päämääräksi. Teoksessa: Rohweder, L. ja Virtanen, A. (toim.) Kohti kestävää kehitystä. Pedagoginen lähestymistapa. Opetusministeriön julkaisuja 2008:3. Helsinki: Yliopistopaino.
