Lukusalin hiljaisuudessa

Siitä, kun olen viimeksi istunut kirjaston lukusalissa, on ikuisuus. Tai no, todella kauan ainakin.

Totesin, että mikäli aion saada tenttikirjapinoni luettua – lukemastani myös jotakin ymmärtäen – on fiksuinta ottaa hetkeksi etäisyyttä kotiarkeen.

Aamulla sanoin ei kotitöille, pudistin kieltävästi päätäni minua anoen katsovalle puhtaan pyykin vuorelle ja jätin vakaalla päätöksellä ruuanvalmistuksenkin muiden (lue: lasten famon) harteille.

Tunsin kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassa kiivetessäni kotikirjastoni lukusaliin kohtavia portaita ylös – minä, opiskelija, lukemassa tenttiin kirjastossa.

Amatöörimäisesti huomasin unohtaneeni vesipullon ja kevyen naposteluvälipalan, kuten pähkinät (ei-rapisevassa-pussissa), mutta muuten sulauduin kohtuukatu-uskottavasti joukkoon. Liekö aika mennyt jo villasukkarentoilusta ohitse, sillä kenenkään muun en nähnyt istuvan oman soppensa hiljaisuudessa lämmittävän kotoiset sukat jalassa.

Kotikirjastoni, Porvoon kaupungin pääkirjasto, yllättää minut positiivisesti kerta toisensa jälkeen. Tiloillaan, palvelullaan ja mahdollisuuksillaan. Siistissä, rauhallisessa lukusalissa ajantaju katosi ja vain kääntyvien sivujen rapina ympäriltä siivitti itseäkin eteenpäin.

Hämmentävää muuten huomata, miten teknologistuminen ja perinteinen lukusali eivät ihan sovi pariksi. Iltapäivän tunteina lukusaliin parkkeerasi innokas tiedontallentaja läppärinsä kanssa. Näp-näp-näp-näp, näp-näp-näp. Kiusaantuneita katseita ja vaivautunutta liikehdintää viereisissä loosseissa.

Silminnähtävä helpotus oli aistittavissa kanssalukijoiden keskuudessa silloin, kun läppäri vaihtui kirjaan. Pohdin tosin pitkään, mistä tilanteessa oli oikeastaan kyse – sallimmeko mielessämme lukusalit yhä vuonna 2016 vain kirjan ohella muistilehtiölle ja kuulakärkikynälle? Tukeeko se nykyaikaista tiedonhakua ja muistiinpanojen tekemistä? Ja toisaalta, kun se näp-näp-näp-näp selkeästi monia lukemiseen keskittyneitä häiritsee, miten tilanteita tulisi ratkaista ja tiloja kehittää näp-näp-näpytyksellekin soveltuvaksi?

Suljin hetki sitten lukusalin ja kotikirjastoni oven. Aikuisopiskelijan, perheenäidin, oma hetki – voimauttava – on ohitse tältä päivältä. Lapset ovat hoidossa famollaan, joka oli avullaan päiväni pelastaja. Arjen enkeli.

Askel on kevyt viikonlopun alkaessa. Selkeästi aamullista kevyempi. Kahlattavien tenttisivujen määrä on selkeästi pienempi. Aurinko paistaa.

– Marika

Lukusalissa



 

Epätahdissa

Viime viikon lauantaina se sitten kosahti. Lähdin töistä hieman aikaisemmin, jotta ehtisin nukkua pienet päikkärit ennen luentoa. Luonnollisesti heräsin pari tuntia luennon alkamisen jälkeen ilman mitään havaintoa kellon soinnista. Meni noin neljä sekuntia, että sisäistin tapahtuneen ja siitä noin kolme minuuttia kun olin ovesta ulkona matkalla kouluun. En toista kaikkea mitä päässäni liikkui, olenhan sitoutunut tiettyihin sääntöihin blogia aloittaessani, mutta kauniisti sanottuna ketutti. Paljon.

Tunnille päästessä meni hetki tajuta missä mennään ja mietin kannattiko edes juosta reiluksi tunniksi ja häiriköidä muiden luentoa. Pääsin kuitenkin kärryille ja pulssikin tasoittui normaaliin tasoon. Tauolla sain luntata kaverilta muistiinpanoja ja riemu oli valtaisa, kun eivät olleet vielä ehtineet Descartesin Mietiskelyissä pidemmälle. Se on kurssin tenttikirja enkä halua missata mitään mitä asiasta puhutaan. Vinkkinä muuten vastaavaan tilanteeseen: paras keino lainata kaverin muistiinpanoja on kysyä “Voinko vilkaista sun muistiinpanoja?”. Samalla voi kysäistä “Mitä kävitte läpi?” ja “Missasinko jotain todella oleellista?” Huomasin, että toimivat yllättävät hyvin!

Tällä viikolla ei luentoja sitten ollutkaan ja opiskelu ollut omassa varassa. Oppimaan opiskelun kursseja oli lukemisesta ja esseen kirjoittamisesta ( Suosittelen! Oppimateriaalit löytyvät matskut.helsinki.fi), mutta muuten piti ihan itse ottaa kirjat esille ja päättää kuinka paljon lukee. Ei muuten ollut mitenkään helppoa! Kävin Kaisassa tutustumassa paikkoihin, ostamassa Gaudeamuksesta pari kirjaa ja yritin edes puolet ajasta vaikuttaa siltä, että tiedän mitä teen. Onneksi Gaudeamuksessa oli ihanan avuliasta henkilökuntaa ja löysin hakemani ilman itkua! Opin viikon aikana mm. etten voi lukea kuin maksimissaan 45 min ilman taukoa, Kaisassa pitää olla ajoissa jos haluaa ison ihanan tuolin alakerrasta, älypuhelin on opiskelun vihollinen, nälkäisenä on turha edes haaveilla keskittymisestä ja aloittaminen on välillä vaikeampaa kuin Shatnerille dialogin opettelu. Hyödyllisiä asioita tietää, mutta näiden löytämiseen meni yllätävän paljon aikaa. Ensi viikolla alkavat onneksi taas luennot ja toivon mukaan pääsen takaisin rytmiin!

Sisko

Mikä on paras tenttiinlukupaikka?

Viime kesän helteillä yksi minun lempilukupaikoistani oli oman pihan suojaisa kulma puun varjossa, jossa aurinko lämmitti mukavasti ja jalat voi nostaa seinää vasten. Siinä tenttikirjankin lukeminen sujui kuin itsestään.

Kylmemmällä säällä houkuttelevin lukupaikka taitaa olla se perinteinen pehmeä sohvannurkka, jossa käden ulottuvilla on oltava höyryävä kuppi maitokahvia tai hunajalla makeutettua teetä.

Hiljattaiseen kirjatenttiin valmistautuessani päätin kuitenkin kokeilla, kuinka opiskelu yleisessä kirjastossa sujuisi. Ja sujuihan se. Ystävälliset kirjastovirkailijat opastivat minut asiallisesti sisustettuun lukusaliin, jossa istui jo muutamia eri ikäisiä ja kokoisia ihmisiä syventyneinä kirjoihin tai nenä kiinni läppärin näytössä. Itsekin purin kasseistani tietokoneen, kasan kirjoja, muistiinpanovälineitä ja vielä vesipullon, ja asetuin aloilleni. Lukusalissa vallitsi ihana hiljaisuus, jonka katkaisivat vain satunnaiset askeleet. Hassua kyllä, oikein ihmettelin, miten hiljaa kaikki osasivat olla – vaikka niinhän oli tarkoituskin. Ehkä olin tiedostamattani ajatellut, että yleisen kirjaston hälinä ulottuu sen kaikkiin huoneisiin.

Myös työpaikalla olen kurssikirjoja lukenut, pienissä ja suurissa kokoushuoneissa. Kahvikuppi ja vesipulllo vieressä tai janoisena sinnitellen, kunnes olen saanut luettua loppuun jonkun tietyn kokonaisuuden.

Tärkeintä on löytää sellainen paikka, jossa voi rauhassa keskittyä juuri sillä hetkellä, kun muulta elämältä löytää aikaa opiskelua varten.

Vanhoja tuttuja

Uskontotieteen opintoni jatkuivat kesää lähestyttäessä ja törmäsin vanhaan tuttuun. Olin aikanaan yliopistolla yrittänyt suorittaa Suomalainen kansanusko -kurssia muistaakseni muutamaankin otteeseen. Tuo kurssi taisi olla ensimmäinen ja ainoa, jonka jätin kesken. Toisella yrityksellä kurssin suorittaminen oli liian aikaa vievää seminaarin ja gradun ohella. Jotain noista ajoista oli kuitenkin jäänyt mieleeni, sillä huomasin kuuntelevani samaa luennoitsijaa samasta aiheesta, vieläpä sama moniste oli edelleen jaossa! Luentopaikka oli sentään eri, ja samalla tutustuin Helsingin normaalilyseon tiloihin. Aika erilainen rakennus kuin se, jossa itse kävin lukiota aikanaan.

Opiskelijakirjastokin oli vanhojen tuttujen joukossa, se oli tosin ennättänyt muuttaa uusiin tiloihin. Sain uuden Helka-kortin, tiedot löytyivät yliopiston järjestelmästä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin! Sukunimi ja osoite piti tietysti päivittää. Vanhasta muistista opiskelijakirjaston käyttö sujui ongelmitta. Uutta oli se, että nyt sinne piti suunnata rattaiden kanssa, änkeytyä kapeista ovista ja käytävistä sekä taiteilla pieneen hissiin, johon rattaat ja äitikin onneksi juuri ja juuri mahtuivat!

Suotavaa oli myös, että päiväuniaikaan ajoitetut kirjastokäynnit saisi hoidettua nopeasti eikä lapsi heräisi kesken kaiken. Tämä koskee  yleisemminkin aivotoimintaa ja keskittymistä vaativia asioita – lapsen pitkät päiväunet takaavat tehokkaan opiskelusession. Entinen tyylini iltaisin ja öisin opiskelevana ei enää juuri onnistu, mutta siihen on varmasti yritettävä palata ainakin ajoittain – vuorokaudessa ei aina tunnu olevan tarpeeksi tunteja.

Sain kurssin lopulta suoritettua  ja kunnialla tällä kertaa! Oli mahtavaa huomata, että joitain vuosia sitten kesken jääneitä asioita voi todella joskus saattaa loppuun. Luento oli todella mielenkiintoinen ja kurssiin liittyvä kirjallisuus samoin. Tosin yhteen vanhaan tuttuun vielä törmäsin kurssin ja opiskelijakirjaston puitteissa: yksi kurssikirjoista (joka lopulta osoittautui vapaaehtoiseksi) oli sellainen, jonka olin uskontotieteen opintoja varten lainannut jo vuosia sitten. Kiinnostava kirja, joka jäi tuolloin lukematta. Aikansa nökötettyään kirjahyllyssä, työpöydän ja keittiönpöydän kulmilla palautin kirjan kirjastoon, edelleen lukemattomana…

Myrskyvaroitus

Helsingin sanomien nettisivulla kehotetaan hamstraamaan viikon tarpeeksi ruokaa ja vettä myrskyn varalta. Radio ja paristojakin pitäisi kodista löytyä. Miksihän tämä neuvo ihmetyttää niin suuresti? Kyllähän meiltäkin vaikkapa puurohiutaleita, tonnikalaa, riisiä ja papuja löytyy, mutta en ihan heti osaa hahmottaa, riittäisivätkö säilykkeet ja kuivatuotteet viikon ajaksi. Entä vesi? Muistan, että neljä pulloa kivennäisvettä on sullottu yhteen keittiön kaapeista. Pitäisikö tässä alkaa pullottamaan vesijohtovettä, vai kuinka vettä on tarkoitus säilöä viikon käyttöä ajatellen?

Myrskyvaroitus ei näiden ohjeiden kohdalla ehkä sittenkään koske kaupunkilaisperheitä, joilla on useita marketteja kävelyetäisyydellä. Tai näin ainakin olettaisin. Siispä ruokatarvikkeiden hamstraamisen sijasta aloin haaveilla siitä, että myrsky sattumalta tulisi juuri, kun olen kirjastossa, ja sulkisi minut sinne viikoksi eroon muusta maailmasta. Kaikki maailman kirjat (tai ainakin tarpeeksi monta!) käden ulottuvilla ja kokonainen viikko aika lukea niitä. Sellaisen myrskyn voisin tilata tänne vaikka heti. Ainakin ajatuksissa henkinen ravinto riittäisi, käytännössä lähtisin kai ensimmäiseksi etsimään kahvinkeitintä.

Myrskyn odottamisen sijaan täytyy kuitenkin alkaa miettiä, miten ehdin lukemaan loput 600 sivua tenttikirjoista ennen syyskuun alkua. Silloin paluu arkeen on viimeistään kohdattava, ainakin opintojen osalta.

Acessories for the new decade

Saan heti muistutuksen siitä, etten ole enää nuori opiskelija. Vasta kaukolainaamani ensimmäinen tenttikirja ei mahdu käsilaukkuun ja joudun kantamaan sitä kädessä. On kauhean ylpeä olo, kohta unohdan kirjan Ravintola Alvariin vain saadakseni hakea sen myöhemmin ”Anteeksi jäiköhän tänne filosofian kirjaa? Niin minun, luen tämänkaltaista kirjallisuutta päivittäin.”

 Kerroin ystävättärelle, että kaukolainaamani kirja on saapunut. Ensimmäinen tenttikirja tenttiin jonka päivämäärää en ole selvittänyt. Toivottavasti ei ollut tänään. Ei hätää, vertaistuki tunnustaa, ettei ole edes kirjautunut sisään syksyllä alkaneisiin omiin opintoihinsa. Huoahdan, aikuisten maailma on lorvijoita täynnä.

 Toinen kirja on vielä karussa. Se on saatavilla Turun yliopiston kirjastossa, mutta joku uusii sitä jatkuvasti. Joko joku on menossa samaan tenttiin kanssani tai gradun tekijä, joka kasaa ensin kirjat kotiinsa ja jättää ne sitten lukematta. Yliopiston kirjasto pyytää pini-koodia. Mihinhän olen omani tallettanut ja mihinkähän sähköpostiosoitteeseen pyysin salasanavahvistuksen. Milloinkahan olen viimeksi käyttänyt akateemista kirjastoa? Olenkohan edes kirjoilla niillä enää? Se selviäisi, jos löytäisin pin-koodini, mutta minkähän vuoden almanakan takasivuilla se on?

 Opiskelu vaatii jämerää otetta ja alituista päämäärätietoisuutta. Pahaksi onneksi tein uudenvuodenlupauksen ja lupasin kuntoilla enemmän. Pitää mennä. Sorkke.