ABSTRAKTIT – ABSTRAKT

 

Ahmala, Antti (antti.ahmala[at]helsinki.fi): Nykyaikaa vasten: antimodernius kirjallisuudessa

Esitelmäni aiheena on antimoderniuden käsite, joka on ollut keskiössä Suomen Kulttuurirahaston ja Alfred Kordelinin Säätiön rahoittamassa post doc -hankkeessani. Erittelen antimodernien ajattelu- ja tuntemistapojen erilaisia muotoja viitaten tutkimuksiin, muun muassa Antoine Compagnonin ranskalaista kirjallisuushistoriaa käsittelevään teokseen Les antimodernes de Joseph de Maistre à Roland Barthes (2005). Tarkastelen antimoderniuden yksilöllisiä variaatioita oman tutkimukseni kohdeaineistossa, joka koostuu pääasiassa suomalaisesta esseistiikasta ja nykykirjallisuudesta: käsittelen Pentti Linkolaa, Antti Nyléniä, Tommi Melenderiä ja Timo Hännikäistä sekä vanhemman esseistiikan piiristä Volter Kilpeä. Eräs luonnollisesti esiin nouseva kysymys koskee antimodernin position ja esseen lajin välistä mahdollista yhteyttä.

Analysoimani antimodernin ajattelun ja sensibiliteetin juuret voidaan jäljittää kirjallisuushistoriallisesti 1800-luvun taitteessa syntyneeseen romantiikkaan sekä yhteiskuntafilosofiassa Ranskan vallankumouksen ja valistuksen kritiikkiin. Sitä moderniutta, jota antimodernius kyseenalaistaa tai vastustaa, määrittää kaksoisvallankumouksen eli Ranskan vallankumouksen ja teollisen vallankumouksen yhteen kietoutuva perintö ja erityisesti siihen kuuluva edistysusko. Huolenaiheena on modernisaation rapauttavaksi koettu vaikutus yhteen tai useampaan kolmesta elämänalueesta: kulttuuriin, elämän hengelliseen ulottuvuuteen ja/tai luontoon.

Kuten muiden muassa Matei Calinescu on tähdentänyt tutkimuksessaan Five Faces of Modernity (1987), vastahankaisuus ”porvarillista modernia” kohtaan on romantiikasta alkaen keskeinen osa modernia kirjallisuutta ja taidetta, ”esteettistä modernia”. Antimoderniuden käsite viittaa käytössäni vastahankaisuuden erityisiin muotoihin, jotka erottuvat poliittiselta kannalta edistysintoilusta niin oikealla kuin vasemmallakin. Usein antimodernit impulssit – ajatuksena ja tunteena – yhdistyvät kuitenkin paradoksaalisestikin edistysmieliseen ja radikaaliin ajatteluun.

 

Aholainen, Kuu (FM, Turun yliopisto,  jpylmi[at]utu.fi): Tietokonelapsellinen ruumiinaistivuus

Erkki Ahosen romaanissa Tietokonelapsi (1972) tutkijat ottavat auto-onnettomuudessa menehtyneen äidin kohdusta sikiön ja muuntavat siitä Tietokonelapsen. Teoksessa tutkijat lisäävät sikiöön erilaisia kosketusanturoita, kamerasilmiä, analysointipintoja, koodausmahdollisuuksia, tulostusulokkeita, robottiteknologioita, kuparijohtoja ja ajatuskenttiä, joilla Tietokonelapsisikiön mahdollisuus aistia ja ajatella eri tavoin maailmoja tulee potentiaaliseksi. Esimerkiksi kytkemällä sikiö sähköjohtojen avulla tietoverkkoihin Tietokonelapsi alkaa näkökykynsä, satelliittien, johtojen ja sähkömagnetismin kanssa aistia koko globaalia maailmaa, globaalia territoriota. Tällä erityisellä, ”tietokonelapsellisella”, aistimisella tulee mahdolliseksi synnyttää ajattelukenttä, -territorio, jossa inhimillinen lukija vaikuttuu ei-inhimillisen tietokonelapsellisen aistimisesta ja voi näin ajatella ja aistia maailmaa eri lailla Tietokonelapsen kanssa.

Näen itse ”toisin aistimisen” mahdollisuuden tärkeänä etenkin näissä antroposeenin, kapitaloseenin, plantationoseenin, chthuluseenin ajoissa, joissa on kehiteltävä uudenlaisia, empaattisia ja sensitiivisiä tiedontuottamisen ja aistimisen tapoja yhdessä muiden elävien, niin inhimillisten kuin ei-inhimillisten, niin fiktiivisten kuin ei-fiktiivisten, kanssa. Toimin ajattelussani Tietokonelapsen lisäksi filosofien Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin sekä erityisesti feministifilosofi Rosi Braidottin prosessiajatteluihin kytkeytyneenä. Eritoten ajattelen näiden filosofien kanssa erilaisia mahdollisia territorioita, joita aistivat, materiaaliset elimet synnyttävät kietoutuessaan tieteisfiktioon.

Olen tehnyt Erkki Ahosesta ja prosessiajattelusta pro gradu -työni keväällä 2020 ja aloittanut näistä samoista aiheista väitöskirjatutkimukseni tammikuussa 2021 Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella.

 

Haasjoki, Pauliina: ”Hieno ylimääräisyys, miellyttävä ylimääräisyys. Hermostunut ja luonnoton.” Helvi Hämäläisen Kauniin sielun queerit aistimukset ja rajanylittävät suhtautumiset

Kiinnostukseni kohteena on Helvi Hämäläisen ensimmäinen romaani Kaunis sielu (WSOY 2001). Hämäläinen kirjoitti sen vuosina 1927-28 ja tarjosi sitä turhaan kustantajille. Teos ilmestyi postuumisti. Väliajan Kaunis sielu eli
mainintoina Hämäläisen haastatteluissa, kadonneena käsikirjoituksena, jota pidettiin liian uskaliaana ”lesboteeman” vuoksi, ja näin se julkaistessa myös kehystettiin. Teoksella on vähintään kolme kontekstia, kirjoittamishetki, julkaisemishetki sekä tämä, jossa luin sen uudelleen. Historiallisten teosten queer-lukemisella on useita, toisiinsa vuotavia ajallisuuksia. Käsitteellistykset, jotka mahdollistavat queer-lukemisen, eivät sellaisinaan vaikuta kirjoittamisen ajankohdassa, mutta kokemus, että jokin tekstissä värähtelee tämänhetkisen ajattelun taajuudella, on ohittamaton.

Monikontekstisuus ohjaa huomiota lukemisenkin ajankohtaan ”objektiivisen” arkeologisuuden sijaan. Kauniin sielun kertojahenkilön maailmasuhde resonoi lukiessani sitä pandemian, kehoihin, aineeseen ja vuorovaikutussuhteisiin kohdistuvien rajanvetojen aikana. Teos kuvaa eristyneisyyttä ja kokemuksia yhteydestä. Minäkertojan kirjoitus antaa tilaa hellyydelle, leikkisyydelle, osattomuudelle, inholle ja halulle. Sosiaaliset normit ja tuomiot halkovat kokemusta: asia, joka herättää iloista hellyyttä, valottuu inhottavaksi ja moraalittomaksi. Asetelmat kehollistuvat ja olioituvat rakkaiksi piruiksi ja tarkkaan kuvailluiksi kehojen ja aineen yksityiskohdiksi.

Anna Ovaska (2020) on lukenut teosta modernistisena hulluuskuvauksena, joka kapinoiden toteuttaa rajojaylittävän subjektiuden patologisointia. Kerrontaan rakennetut häilyvyydet kuljettavat kokemuksen
häilyvyyksiä. Ovaska puhuu affektiivisuudesta, kehollisesta (embodied) maailmassaolosta ja vuorovaikutuksista, mikä myös luonnehtii tämänhetkistä lukemistani.

On joitakin näkökulmia, jotka tahtoisin lisätä. Sukupuolen ja seksuaalisuuden normit, jotka kirjoitusajankohtana rajasivat nuoren naimattoman naisen mahdollisuuksia ja vielä 2000-luvun alussakin ohjasivat
lukitsemaan kerrotut affektit ja halut kaksijakoisesti paikoilleen, ovat olennaisia. Teos on silti laajemminkin rajanylityksien kerrontaa: subjekti-objekti-suhteiden liikkumattoman yksisuuntaisuuden kritiikkiä.

Kertojaa koskettavat toislajiset eläimet, eikä myöskään aine, kuten käyttämisen kyllästämät esineet, ole hänen hellyytensä ulkopuolella. Ehdotan, että muodostuu fantasia liikkuvista, leikkisistä suhteista ja
suhtautumisesta maailmaan. Juonellisesti Kaunis sielu on tragedia, epäonnistunut kapina, mutta transgression hetket jäävät aistimellisiin yksityiskohtiin. Omintakeisella estetiikalla kertoja vastustaa ”konsensusmaailmaa” (Ovaska) ja sukupuolitettuun kehoonsa kohdistuvia sääntöjä, halun ja vuorovaikutuksen säänneltyjä uomia.

 

Hakkarainen, Jussi-Pekka (Tietoasiantuntija, Kansalliskirjasto, jussi-pekka.hakkarainen[at]helsinki.fi): Kansalliskirjaston sähköiset aineistot kirjallisuuden tutkimuksen lähdeaineistona

Kansalliskirjasto on aktiivinen ja tunnettu toimija digitaalisten ihmistieteiden kentällä. Kirjasto tarjoaa monipuolisia data-aineistoja, asettaa niitä tutkimuksen käyttöön ja on osaava tutkimuksen kumppani. Kansalliskirjaston käyttöön asettamista digitoiduista aineistoista ja niistä tuotetuista datapaketeista hyötyvät digitaalisten ihmistieteiden tutkijat eri aloilla.

Digitoinnit, siitä syntyvä data ja datan käsittelyyn tarvittavat välineet antavat datalähtöiselle tutkimukselle uusia mahdollisuuksia. Kansalliskirjaston digitoimat sanomalehdet muodostavat poikkeuksellisen kattavan kokonaisuuden ja sanomalehtiä onkin viime vuosina käytetty useassa tutkimushankkeessa lähdemateriaalina. Niiden pohjalta on tuotettu sekä uusia tulkintoja että kehitetty digitaalisen ihmistieteiden menetelmiä. Näitä aineistoja ovat alkaneet hyödyntämään myös sellaiset tutkijat, jotka eivät ole perinteisesti olleet suuntautuneet sanomalehtitutkimukseen, vaan lähestyvät aineistoja uusin menetelmin.

Kattavuutensa ansiosta esim. digitoidut sanomalehdet muodostavat hyvän alustan uusien tutkimusmenetelmien kokeiluun. Työryhmässä keskustellaan millaisten valintojen ja mahdollisten poisvalintojen eteen tutkijat ovat eri hankkeessa joutuneet? Miten uudet menetelmät, kuten aineistojen louhinta ja kokeelliset menetelmät, ovat vaikuttaneet vai ovatko ne vaikuttaneet metodologisiin valintoihin?

Digitoinnit, siitä syntyvä data ja datan käsittelyyn tarvittavat välineet antavat datalähtöiselle tutkimukselle uusia mahdollisuuksia. Esityksessä pohditaan, miten Kansalliskirjaston aineistoja voisi tarkastella digitaalisen kirjallisuuden tutkimuksen näkökulmasta ja keskustellaan Kansalliskirjaston tarjoaman avoimen datan mahdollisuuksista.

 

Kurjenmiekka, Vehka (kirjahistorioitsija, TM, vehka.hakonen[at]gmail.com): Immersiivisyys ja interaktiivisuus näkövammaisten lasten koskettelukirjoissa 

Suomessa on valmistettu koskettelukirjoja näkö- ja monivammaisille lapsille jo 1980-luvulta alkaen, mutta niitä on tutkittu verrattain vähän. Koskettelukirjoissa hyödynnetään laajalti erilaisia materiaaleja, ääniä ja tuoksuja lapsen lukukokemuksen vahvistamiseksi. Usein niihin liittyy myös toiminnallisia elementtejä, kuten nauhojen solmimista, luukkujen avaamista ja kuvioiden hahmottamista tunnustelemalla. Enimmäkseen koskettelukirjat on tarkoitettu pienemmille lapsille, mutta niitä hyödynnetään myös vaikeasti vammaisten näkövammaisten aikuisten ja oppimisvaikeuksien kanssa kamppailevien kouluikäisten lasten lukemisen tukena.

Koskettelukirjat ovat suurimmaksi osaksi käsityönä valmistettuja uniikkikappaleita ja siksi niissä on mahdollista tehdä sellaisiakin luovia ratkaisuja, jotka massatuotannossa ovat käytännössä mahdottomia toteuttaa. Koskettelukirjoissa käytetyt tarinankerronnan keinot ja erityisesti niiden tarjoama immersiivisyys ovatkin hyvin erilaisia kuin muussa lastenkirjallisuudessa.

Koskettelukirjat ovat lastenkirjallisuuden lajina ainutlaatuinen, sillä ne tarjoavat näkövammaisille mahdollisuuden eläytyä tarinaan, kannustavat harrastamaan lukemista ja tukevat lapsen oppimista. Esitelmässäni käsittelen koskettelukirjojen immersiivisyyttä ja niitä keinoja, joilla näkövammainen lapsi saa kokemuksen eläytymisestä tarinaan. Teoreettisena viitekehyksenä toimii Marie-Laure Ryanin teoria immersiivisyydestä ja interaktiivisuudesta narratiivia luovina tekijöinä. Aineistonani olen käyttänyt kymmentä Celia-kirjaston kokoelmissa olevaa koskettelukirjaa, joiden kautta hahmottelen erilaisten materiaalien merkitystä, toimijuutta osana lapsen lukukokemusta ja sitä, miten eläytyminen ja kokemuksellisuus auttavat lasta keskittymään tarinaan paremmin.

 

Hanhinen, Niina: Äänen, valokuvan ja sarjakuvakerronnan kosketuspinta ja vuorovaikutus Hanneriina Moisseisen Kannaksessa

Hanneriina Moisseisen Kannas (2016) kertoo Karjalan kannaksen evakuoinnista jatkosodan aikaan. Multimodaaliseen sarjakuvateokseen sisältyy lyijykynäpiirrosten, musta-valkoisten valokuvien ja tekstin lisäksi ääniraita (soundcloud.com/kannas-soundtrack). Ampumisen ja räjähdysten äänet, yössä laulava lintu, tuuli rinteen heinissä, tulen kohina palavassa kylässä, harmonikka sekä junan ja radion äänet luovat tarinamaailman äänimaiseman.

Teoksessa ääniä esitetään konkreettisesti ääniraidalla sekä kuvaannollisesti sarjakuvakerronnan keinoin. Ääni nousee yhdeksi teoksen teemoista. Multimodaalisena sarjakuva johtaa huomion sisältämiinsä merkkijärjestelmiin ja ilmaisutapoihin. Valokuvia ja ääntä sisältävä sarjakuva yhdistää käsitteellisen ja konkreettisen, jopa käsinkosketeltavan ilmaisun. Sanallisuus, kuvallisuus, äänellisyys ja materiaalinen maailma asettuvat dialogiin. Teoksen inhimilliset ja ei-inhimilliset eläimet ovat maailmassa sekä käsitteiden läpäiseminä ja muodostamina että aistillisina, kehollisina olentoina. Tämä nostaa esiin representaatioon liittyviä eettisiä kysymyksiä, esimerkiksi sanallistamiseen ja äänellistämiseen liittyvää problematiikkaa: Kenellä teoksessa on ääni, mitä kuvitetaan, mitä sanallistetaan? Kuinka ääntä tai äänettömyyttä esitetään?

Moisseisen teoksessa yhdistyvät visuaalisuus ja auditiivisuus. Ääntä lähestyn äänimaisematutkimuksen keinoin. Aiheesta ovat kirjoittaneet muun muassa Helmi Järviluoma-Mäkelä ja Mikko Keskinen.

Käsitän valokuvan Roland Barthesin ja Walter Benjaminin ajatusten mukaisesti erityisenä merkkinä, joka on luonteeltaan kaksinainen, se on sekä emanaatio (poissaolevan läsnäoloa) että representaatio (poissaolevan esittämistä). Kuten valokuvakin, myös ääni on tässä samaan aikaan niin läsnäoloa kuin representaatiokin. Kannas esittää kysymyksen siitä mitä kukin kantaa mukanaan, mikä on läsnä, vaikka onkin poissa. Yksi teoksen päähenkilöistä, Maria, joka nuorena naisena joutui evakkoon, kutsuu vanhana valokuvan lehmiä ”kottiin, kottiin”.

Perustan osittain fenomenologi Martin Buberin ajatuksille (Minä-Sinä ja Minä-Se -suhde maailmaan) teoksessa olevan representaation ja suoran yhteyden (läsnäolo) välisen liikkeen. Sovellan myös filosofi Emmanuel Levinasin kasvojen käsitettä. Se muistuttaa toiseen sisältyvästä totaalisesta vieraudesta sekä eettisestä suhteesta tähän; valokuva ja ääni ovat mahdollisuus kohdata toisen kasvot. Levinasin ja Buberin ajatusten läpi nähtynä valokuvaan ja ääneen liittyy myös kysymys tiedon valoon tulemisesta tai tiedon tuolla puolella jäämisestä.

 

Heikkonen, Elias (FM, Turun yliopisto): Lukukokemusten merkitys lukion kirjallisuudenopetuksessa

Kirjallisuudenopetukselle on Suomen lukiojärjestelmässä annettu viimeisten 150 vuoden aikana monenlaisia tavoitteita: se on nähty esimerkiksi kielitaidon kehittämisen ja klassisen sivistyksen välittämisen, kansallisen tietoisuuden herättämisen ja kulttuuriperinnön välittämisen, eettisen pohdinnan ja kulttuurisen moninaisuuden hahmottamisen välineenä.

Kirjallisuudenopetuksen tavoitteet ovat olleet vaihdelleet ja painottuneet historiallisesti sen mukaan, millaiset kirjallisuuskäsitykset ovat olleet esillä kirjallisuudenopetuksen kannalta tärkeissä instituutioissa kuten opetussuunnitelmissa tai ylioppilaskirjoituksissa. Kirjallisuus on ymmärretty esimerkiksi nationalistisesti kansallisen kulttuurin ilmaisijaksi tai uuskritiikin hengessä erityiseksi esteettis-kielellisesti rakentuneeksi tekstiobjektiksi.

Yhtenä tärkeänä funktiona lukion kirjallisuudenopetukselle on Suomessa pidetty sitä, että oppilas saisi lukiessaan merkityksellisiä lukukokemuksia tai -elämyksiä. Tätä tavoitetta on perusteltu erilaisten lukijan aktiivista roolia painottavien kirjallisuuskäsitysten avulla sekä lukuharrastuksen ja kirjallisuussuhteen edistämisen tavoitteista käsin. 2000-luvulla kokemuksellisuutta onkin kirjallisuudenopetuksessa pyritty painottamaan lukutaidon heiketessä ja lukuharrastuksen vähentyessä, mutta samalla arvioinnin kannalta objektiivisemmaksi ymmärretystä tekstuaalisesta analyysista on tullut lukiossa hallitseva kirjallisuuden lähestymistapa.

Esitelmässäni käyn historiallisesta näkökulmasta läpi sitä, millaisia merkityksiä opiskelijoiden lukukokemuksille on annettu lukion äidinkielen opetussuunnitelmissa ja miten ne näkyvät äidinkielen ylioppilaskokeissa 1870-luvulta nykypäivään. Analyysin tavoitteena on hahmottaa sitä, miten suhtautuminen kirjallisuuden kokemuksellisuuteen on muuttunut ja mitkä tekijät muutoksiin ovat vaikuttaneet.

 

Heljakka, Katriina (Tutkijatohtori, TaT, Turun yliopisto, katriina.heljakka[at]utu.fi);  Aerila, Juli-Anna (Dosentti, Turun yliopisto, julaer[at]utu.fi);  Kauppinen, Merja (Dosentti, Jyväskylän yliopisto, merja.a.kauppinen[at]jyu.fi);  Ihamäki, Pirita (FT, Prizztech, pirita.ihamaki[at]prizztech.fi);  Lamminen, Anu (KM, VeO, anuinkeri.lamminen[at]gmail.com); Mäkelä, Niina (VaO, Kuvataidepäiväkoti Viikari, niina.makela[at]edupori.fi):

DoReUs (Dogs Reading with Us)-pilottitutkimus varhaiskasvatuksen kontekstissa

Tutkimuksessa selvitetään eläytyvien lukuhetkien merkitystä lasten prososiaalisessa toiminnassa ja siihen liittyvien taitojen kehittymistä eläinavusteisissa oppimistilanteissa. Tutkimme kokemuksellista oppimista tarjoavaa eläytyvää lukemista uusista näkökulmista: Kasvatustieteet fysiologiaan ja teknologisoituvaan leikintutkimukseen yhdistävässä pilottitutkimuksessamme tarkastelemme prososiaalisten taitojen kehitystä kahdessa 5-6-vuotiaista koostuvassa lapsiryhmässä kun tutkimuskontekstina on varhaiskasvatuksen moniaistinen oppimisympäristö ja eläytyvään lukemiseen keskittyvien oppimistilanteiden avustajina elävä koira ja robottikoira. Tutkiaksemme lasten prososiaalista toimintaa ja siihen liittyvien taitojen kehittymistä eläytyvissä lukuhetkissä, käytämme kokemuksellisuuteen ja kehollisuuteen keskittyviä mittausmenetelmiä (taidelähtöiset menetelmät ja Firstbeat -voimavaramittaukset).

Tutkimuksen tavoite ja toteuttaminen: DoReUs -pilottitutkimuksessa moniaistinen ja teknologisoituva oppimisympäristö yhdistyy kirjalliseen kulttuuriin ja ääneen lukemiseen vastaten Karvin (2019) esitykseen taidekasvatuksen aseman vahvistamisesta varhaiskasvatuksessa. Tutkimuksen keskeinen tehtävä on tuottaa lapsille kokonaisvaltaisia hyvinvoinnin kokemuksia ja löytää varhaiskasvatukselle luonteenomaisia tapoja tukea lasten prososiaalisten taitojen kehittymistä. Lasten eläytymistä lukuhetkiin tuetaan tutkimuksessamme oppimistilanteiden moninaistisuus huomioon ottaen kirjallisuusvalinnoilla, rauhallisilla ja tunnekylläisillä lukuhetkillä sekä koiran tai ’luonnollista käyttöliittymää’ edustavan robottikoiran läsnäololla. Pyrimme vastaamaan siihen, millä tavalla lasten prososiaaliset taidot kehittyvät ryhmissä koiran ja robottikoiran avustaessa eläytyvissä lukuhetkissä. Elävän koiran ja robottikoiran yhdistävä tutkimusasetelmamme on ainutlaatuinen—lasten prososiaalista oppimista lähestytään eläytymistä tukevissa, koira-avusteisissa lukuhetkissä poikkitieteellisesti ja monimenetelmäisesti: Tavoitteena on saada aineistoja yhdistelemällä mahdollisimman monipuolinen kuva esiopetusikäisten lasten prososiaalisista kokemuksista ja taidoista sekä niiden kehittymisestä lukuhetkissä. Keräämämme tutkimusaineisto tuottaa uutta tietoa sekä lasten aidosta eläytymisestä lukuhetkien aikana (fysiologiset Firstbeat-voimavaramittaukset), lasten eläytymisestä heidän itsensä tulkitsemina tilanteina (taidelähtöiset tuotokset, kuten piirrustukset ja kertomukset) ja lasten eläytymisestä aikuisten tulkitsemina tilanteina (toimintahetkien havainnointi ja lasten taidelähtöisten tuotosten tiedostamattomat merkitykset). Näitä eri aineistoja tarkastelemalla sekä itsenäisinä kokonaisuuksina että niitä yhdistelemällä saavutetaan syvällistä ja moniulotteista tietoa kirjallisuuden ja eläinavusteisen toiminnan sisältämistä, prososiaalisten taitojen oppimisen merkityksistä. Avainsanat: eläytyvä lukeminen, moniaistinen oppimisympäristö, koira-avusteisuus, lapsinäkökulmaisuus, prososiaaliset taidot

DoReUs-työryhmä: Monitieteinen tutkimus toteutetaan Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkintoohjelman (digitaalisen kulttuurin tutkimus) johdolla, Turun yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen (Rauman kampus) ja Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuksen yhteistyönä. Tutkimuksesta vastaa monitieteinen ryhmä, jonka tausta on varhaiskasvatuksen ja monilukutaidon pedagogiikassa, teknologisoituvassa leikintutkimuksessa, leikillisessä oppimisessa ja teknologiakasvatuksessa.

 

Hyttinen, Elsi (Turun yliopisto, elshyt[at]utu.fi): Sallitun halun rajat. 1910-luvun kirjallisuus ja queer

Paperini käsittelee tekeillä olevaa kirjaani, jossa luen 1910-luvun suomalaista kirjallisuutta queer-tutkimuksellisesta lähtökohdasta. Kirja perustuu laajaan aineistoon: pohjana on kaikki Suomessa vuosien 1907 ja 1917 välillä julkaistu kaunokirjallisuus. Tämä aineisto luetaan läpi kokonaisuudessaan ja siitä valitaan queerilta kannalta kiinnostava osuus tarkemman analyysin kohteeksi. Metodilla pyritään tavoittamaan se, mitä Margaret Cohen on kutsunut the great unread’iksi, unohdetuksi, kaanonien ulkopuolelle jääväksi kirjallisuudeksi. Kuten Franco Moretti on argumentoinut, kun unohdettua ja kanonisoitua kirjallisuutta luetaan yhdessä, koko käsitys kirjallisuushistoriasta muuttuu. Paperissani käsittelen kirjani kirjallisuudentutkimuksellisia ratkaisuja ja toisaalta sitä, mitä lukeminen queerista lähtökohdista tarkoittaa. Millaisiin queer-tutkimuksen jatkumoihin tutkimukseni kiinnittyy, millaisia tuloksia on nousemassa esiin ja mitä merkitystä tällä kaikella on?

 

Immonen, Annukka (Tampereen yliopisto, annukka.immonen[at]tuni.fi): Aistimuksellisuus kokemuksen osana Sirkka Turkan lyriikassa

Aistimuksellisuudella on merkittävä rooli lyyrisen maailman rakentumisessa Sirkka Turkan runoudessa. Runon puhujan kokemukset, erilaiset tunnereaktiot ja runosta välittyvä kokonaistunnelma hahmottuu pitkälti aistihavaintojen kautta tapahtuvin nopein, metonyymisin siirroin. Keskusteluttamalla tekstianalyyttistä lyriikantutkimusta ja metonymiaan liittyvää teoriaa fenomenologisesta ja enaktiivisesta tutkimusperinteestä ammentavan tunteiden tutkimuksen kanssa tutkin esitelmässäni, miten Turkan runojen puhuja aistimuksellisuutensa ja reflektionsa kautta virittäytyy ympäristöönsä ja osaksi lyyristä maailmaa sekä välittää kokemustaan lukijalle.

Maailman havainnointi on runoissa kokemuksen tasolla välttämättä metonyymistä sen tapahtuessa rajatusta, ruumiiseen sidotusta perspektiivistä käsin, jolloin havainnon kohteesta paljastuu ainoastaan osa. Turkan runoissa rakentuvaa metonyymisyyttä voidaan pitää myös retorisena keinona. Samalla kun se paljastaa, mihin runon puhujan havainnoiva mieli tarttuu, se suuntaa lukijan huomion tiettyihin asioihin. Ihmisiä, eläimiä ja luonnon elementtejä lähestytään ja kuvataan usein osiensa kautta: jalkojen, tassujen ja käpälien kuvaukset paljastavat ruumiillisen liikkumisen ja toiminnan merkityksellisyyden runon puhujan dynaamiselle mielelle. Havainnon assosioivaa toimintatapaa kuvaa poeettisen maiseman rakentuminen jatkuvan liikkeen kautta, jota rytmittävät toiminnalliset verbit, säkeenylitykset, usein antiteettisyys ja toistoa hyödyntävä poljento. Värien merkitystä tunnekokemusten ja tunnelmien luojina korostavat aistimukset rakentuvat myös metaforien ja vertausten kautta. Punaisen värin lisäksi mustalla, valkoisella ja harmaalla on omat tehtävänsä tunteiden ilmaisijoina ja tunnelmien vaihtumisen luojina, usein kontrastien kautta. Ihmisen ja eläimen välisessä suhteessa lämpö itsessään ruumiillisena tuntemuksena edustaa metonyymisesti rakkautta ja välittämistä. Kokemisen konkreettiset jäljet ovat näkyvillä jälkinä iholla. Antropomorfismia ja zoomorfismia hyödyntäen puhuja kuvaa itseään aistien varassa elävänä, puolittaen villinä, ihmiseläimenä. Näköaistin ja tuntoaistin rinnalla myös kuuloaistilla on merkittävä rooli: Suru esitetään toistuvasti sateen itkun kautta, mikä tuo tunteeseen liikettä. Kokemuksen kuvauksissa eri aistit sekoittuvat toisiinsa. Luonnon äänten, kuten tuulen ja myrskyn, ohella musiikki eri muodoissaan pauhaa poeettisessa maailmassa. Musiikki toimii affektiivisena triggerinä ja aiheuttaa muutoksen runon puhujan mielentilassa sekä herättää tunnemuistoja. Intertekstuaalisuus ja –mediaalisuus vaihtelee runoissa klassisesta musiikista virsiin, iskelmään ja rockiin, ylevää ja arkista sekä vierasta ja tuttua edustavina ja sekoittavina elementteinä, joilla vaikutetaan myös lukijaan.

 

Jokilaakso, Teemu (FM, väitöskirjatutkija, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Tampereen yliopisto, teemu.jokilaakso[at]tuni.fi): Aistien, lainaten ja muuttujat muuntaen – Arkikokemuksen ja yhteisön odotusten ylittämisiä suomalaisen nykykirjallisuuden lapsikuvauksissa

Suomalaisessa kirjallisuudessa lapsi- ja nuorisokuvauksessa poikkeaviksi tai reaalimaailman arkikokemusta haastaviksi esitetyt tajunnat ja aistimaailmat ovat olleet yleisiä jo 1800-luvun puolesta välistä lähtien, jolloin lasten kokemusmaalimaa alettiin tuomaan osaksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden siinä missä aikuisille kirjoitetun kirjallisuuden aiheistoa.

Esitelmässäni erittelen lapseksi tai nuoreksi määrittyvän henkilöhahmon tajunnankuvausta sekä fokalisaation kautta rakentuvan fiktiivisen aistimaailman välittymistä. Lähden liikkeelle olettamuksesta, että fokalisoiva hahmo on erityisessä asemassa johdattaessaan lukijan mahdollisesti tuntemaan empatiaa hahmoa kohtaan tai varoittaessaan lukijaa mahdollisista epäluotettavuuksista tai poikkeavuuksista kerronnassa. Lisäksi lapsihahmon esitetty tajunta heijastelee kulttuuriin sisältyviä rajanvetoja lapsuuden ja aikuisuuden, sukupuolen sekä yhteisönormien toteutumisesta.

Analysoin esitelmässäni suomalaisen nykykirjallisuuden uudenlaisiksi tulkitsemiani tapoja rakentaa lapsuutta, sukupuolta ja etenkin tyttöyden uusia toimintaympäristöjä. Uudet lapsuuden ja nuoruuden esittämistavat rakentuvat paitsi kulttuurin sukupuolta ja lapsuutta rakentavien piirteiden tematisoinneista myös näiden piirteiden sisällyttämisestä esitettyihin aistimaailmoihin ja näiden rakentamisesta intermediaalisesti ja moniaistisesti välittyväksi kokonaisuudeksi.

Uudet lapsihahmot edustavat ja kommentoivat vanhaa romanttista luontoon sidottua lapsikuvaa, mutta yhtä aikaa nämä voi esitetyn kokemuksensa, ajattelutapojensa ja puhetapojensa kautta yhdistää esimerkiksi viime vuosituhannen lopun feminisen teorian tyttöjen omaehtoista tekemistä korostaneeseen perinteeseen. Sukupuolen-, nais- ja tyttötutkimuksen piirissä käytetystä queer-teoriasta nousevan, sukupuolen fiktiivisiä ja kaunokirjallisia esittämistapoja erittelemään luodun käsitteistön kautta kiinnitän huomiota siihen, miten kirjallisuuden keinoin voidaan esittää kokeva ja aistiva fiktiivinen tajunta, joka tutkimieni Anu Kaipaisen, Maria Peuran ja Monika Fagerholmin romaanien tyttöhahmojen tavoin leikkii sukupuolirooleilla ja seksuaalisuuksilla, mutta ymmärtää myös tahattomasti väärin sukupuolikuvastoa ja yhteisönormeja. Yhteisönsä odotuksiin reagoivan, niitä kommentoivan, niistä hämmentyvän tai sairastuvan lapsihahmon esitetyssä kokemuksessa suuri osa odotuksista näyttää olevan peräisin kulttuuristen konventioiden välittämästä intermediaalisesta sfääristä, jota uudet lapsikuvaukset tekevät yhä monipuolisemmin näkyväksi.

 

Jolma, Nanny (väitöskirjatutkija, nanny.jolma[at]tuni.fi, Tampereen yliopisto): Menneisyyden saavuttaminen ja saavuttamattomuus. Aistit Bo Carpelanin muistelevassa minäkerronnassa

Esitelmä käsittelee menneisyyden kokemuksen saavuttamisen ja saavuttamattomuuden välistä jännitettä. Bo Carpelanin myöhäisromaanien muistele minäkerronta hyödyntää monipuolisesti näköaistin lisäksi myös kuulo- ja tuntohavaintoja. Näiden avulla kerronnassa syntyy illuusio menneisyyden kokemuksen saavuttamisesta muistelijan eläytyessä lapsuuden minän aistihavaintoihin. Toisaalta tätä illuusiota myös järjestelmällisesti puretaan erilaisilla muistelun hetkeen palauttavilla kerronnan keinoilla. Esitelmä etsii vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Miten eri aistihavainnot tuottavat menneisyyden uudelleen kokemisen illuusiota? Mikä aistihavaintojen funktio on muistelevan kertojan ja lapsuuden kokevan minän välisessä problematiikassa?

 

Järvenpää, Hanna (väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto, hanna.e.jarvenpaa[at]jyu.fi ): Miten korvilla luetaan? Digitaalisen äänikirjan affordanssit ja lasten mobiili lukeminen

Suoratoisto mullisti 2010-luvun aikana elokuva-, TV- ja musiikkiteollisuuden ja samalla kulttuurin tuottamisen, jakamisen ja vastaanottamisen tavat. Vuosikymmenen loppupuolella tilausperusteiset suoratoistopalvelut löivät itsensä läpi myös e- ja äänikirjamarkkinoilla. Suoratoistetun äänikirjan suosion kasvu näkyy Suomessa varsinkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Nuorille lukijoille suunnattujen äänikirjojen määrä on moninkertaistunut vuosien 2017–2020 aikana, ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden digitalisoituminen on entisestään kiihtynyt koronaviruspandemian myötä. Keskustelua äänikirjan legitimiteetistä kirjallisuutena on käyty jo vuosisadan verran, mutta silti äänikirjat aiheuttavat edelleen pienimuotoista moraalipaniikkia julkisessa keskustelussa. Samalla osa lukijoista vannoo perinteisen lukemisen nimeen. Lukijoiden suhde painettuun kirjaan voikin olla hyvin henkilökohtainen ja aistillinen ja kattaa niin kirjan tuoksun kuin sivujen kääntämisen tunnun. Toisille äänikirja on ollut pelastus monipuolisten käyttötapojen ansiosta. Äänikirjan lukeminen onkin perustavanlaatuisesti mobiilia; joustavaa niin ajan, paikan kuin muun tekemisen suhteen. Samalla äänikirja on arjessa omalla tavallaan aistillinen ja materiaalinen, sillä kirjan kuuntelu täyttää ajan ja tilan sekä tarjoaa läheisyyden vaikutelman ääninäyttelijän läsnäolon myötä. Tässä esitelmässä pohditaan, miltä lasten ja nuorten mobiili lukeminen näyttää suoratoisten äänikirjan aikakautena. Mitä äänikirjan erityiset affordanssit – toiminnan mahdollisuudet – tarkoittavat nuorille lukijoille? Ja miten korvilla oikein luetaan? Pohdinnan tukena käytetään toukokuussa 2020 ja maaliskuussa 2021 kerättyä kyselyaineistoa lasten ja nuorten digitaalisen lukemisen tavoista suomalaisissa perheissä. Erityisesti tarkastellaan lukemista liikkuessa ja leikkiessä sekä äänikirjan digitaalista materiaalisuutta, spatiotemporaalisuutta ja aistillisuutta nuorten lukijoiden kannalta. Äänikirjan ja suoratoistetun kirjallisuuden suosio muuttaa markkinoiden lisäksi käsityksiämme siitä, mitä lukeminen ja kirjaesine oikeastaan tarkoittavat. Erilaiset suoratoistopalvelut muuttavat myös lasten ja nuorten arkielämää ja vapaa-aikaa. Vaikka esitelmässä esitellyt kyselytulokset ovat koronapandemian ja poikkeusajan värittämiä, ne tarjoavat suunnan sille, miltä lasten ja nuorten vapaa-ajan lukeminen voi pandemianjälkeisessä ajassa näyttää.

 

Kankkunen, Sarianna (väitöskirjatutkija, Kotimainen kirjallisuus, Helsingin yliopisto & JLU Gießen, sarianna.kankkunen[at]helsinki.fi): Havainto ja toiminta Maarit Verrosen selviytyjähahmoissa

Maarit Verrosen novellissa ”Unohtaja” (1996) päähenkilö havahtuu vieraassa luentosalissa. Aistimukset ihmisten täyttämästä salista ja penkistä, jolla hän istuu, ryöpsähtävät kerralla päähenkilön tajuntaan – mutta missä hän on? Ja ennen kaikkea: kuka hän on? Verrosen teosten henkilöhahmot vaeltavat unenomaisissa, symboliikkaa uhkuvissa maisemissa, joihin he harvoin kiinnittyvät muuten kuin ohikulkijoina. Ulkopuolisuudestaan huolimatta hahmoilla on taitoja ja keinoja, joiden ansiosta vihamielinenkään maasto ei heitä pysäytä. Kyky havainnoida erilaisia tiloja ja toimia niissä menestyksekkäästi liittyy Verrosen teosten eetokseen: arvoa ja moraalista ylemmyyttä ilmaistaan tilallisen toimintakyvyn avulla.

Tarkastelen esitelmässäni Verrosen selviytyjähahmoja ja heidän tapaansa havainnoida tilaa ja sopeutua erilaisiin ympäristöihin. Kirjailijan tuotannossa tiheään toistuvaa selviytymisen tematiikkaa voidaan lähestyä sosiaalidarvinistisesta tulkintakehyksestä käsin, mutta kuten pyrin esitelmässäni osoittamaan, on kyseessä myös keino käsitellä vieraantuneisuuden ongelmaa. Havainnon ja toiminnan korostuminen on paitsi temaattinen, myös tyylillinen piirre Verrosen tuotannossa. Novellissa ”Unohtaja” kerronnan etualalle nousevat päähenkilön välittömät aistimukset ja niiden pohjalta syntyvä toimintasuunnitelma; lukijaa askarruttavat kysymykset päähenkilön taustasta ja muistinmenetyksen aiheuttajasta sen sijaan jäävät sivuosaan. Pohdin, millaisia vaikutuksia tällainen kerronta tuottaa ja millaista sisäistä maailmaa se rakentaa.

 

Karhu, Hanna (FT, Helsingin yliopisto, hanna.karhu[at]helsinki.fi): Arkistoaineistot ja kirjallisuudenhistorian marginaalit

Käsityksemme kirjallisuudenhistoriasta jää puutteelliseksi, jos tarkastelemme sitä vain julkaistujen tekstien pohjalta. Arkistoaineistot, muistikirjat, keskenjääneiden teosten käsikirjoitukset, kirjeet, kuvat ja äänitteet valottavat monia ilmiöitä toisin, tarjoten uusia näkökulmia.

Esitelmäni käsittelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelman arkistoaineistojen tärkeyttä katveeseen jääneiden tutkimusaiheiden kannalta. Tutkimus on aina sidoksissa vallitsevan ajankohdan arvoihin ja paradigmoihin. Osa tänä päivänä tutkittavista ilmiöistä on koettu omana aikanaan vähäpätöisiksi, hankaliksi tai jopa marginalisoitu. Ilmiöistä on saattanut silti säilyä jälkiä arkistoissa, joissa ideologiset rajanvedot ja tiedon luonne muuntuvat jatkuvasti (Stead 2013, 2‒3).

Tarkastelen esitelmässäni kahta erityyppistä tapausta, joissa arkistoaineistojen arvo kirjallisuudenhistorian uudelleenhahmottamiselle tulee esiin. Ensimmäinen käsittelee tutkimuksessa pitkään vähäteltyjen uudempien riimillisten kansanlaulujen roolia suomenkieliselle kaunokirjallisuudelle. Otto Mannisen (1872‒1950) runouden syntyprosessien ja Mannisen arkistossa olevan, rekilauluja sisältävän vihon tarkastelu on nostanut esille ns. taiderunouden yhteydet lähes unohtuneeseen, mutta 1800-luvulla kukoistaneeseen kansanperinteeseen, rekilauluihin. Rekilaulujen roolia suomenkieliselle kirjallisuudelle ei ole tutkittu, Osmo Hormian peonitutkimusta (1960) lukuun ottamatta.

Toinen tapaus on Helvi Hämäläisen (1907‒1998) arkistossa oleva kesken jäänyt romaaniluonnos 1940‒1950-lukujen taitteesta, jonka tarkastelu muistuttaa poliittisten suhdanteiden merkityksestä kirjallisuusinstituutiolle. Romaanin päähenkilö Lempi Aulanko pohjautuu äärioikeistolaisena Hurja-Hiljana tunnettuun poliitikkoon Hilja Riipiseen. Käsikirjoituksesta välittyy kuva kirjailijan idealistisesta pyrkimyksestä ymmärtää ihmistä poliittisesta suuntautumisesta riippumatta. Hämäläinen pohtii arkistossa säilyneessä kirjeluonnoksessa tosin itsekin, ettei IKL:n kuvaaminen kirjallisuudessa kyseisenä aikana kenties onnistuisi.

Nähtäväksi jää, mitkä ovat oman aikamme tutkimuksen katvealueet ja jääkö niistä jälkiä muistiorganisaatioihin. Miten saada talteen tämän päivän muistiinpanoja ja keskenjääneitä teoksia, saattaa ne tutkimuksen käyttöön ja säilyttää sellaisessa muodossa, että ne olisivat tulevaisuudessa tutkittavissa?

Lähteet:

Hormia, Osmo 1960. Suomalaisen lyriikan peonirytmit. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Stead, Lisa 2013. Introduction. In Smith, Carrie & Stead, Lisa (eds.), The Boundaries of the Literary Archive. Reclamation and Representation. Farnham, Burlington: Ashgate.

 

Karttunen, Laura (FT, yliopistotutkija, Tampereen yliopisto): Välineellisyyden ja sivistävyyden kysymys kirjallisuusopetuksessa

Suomessa on viime vuosina käyty tarpeellista keskustelua kirjallisuuden ja kirjallisuusopetuksen tehtävistä ja hyödyistä. Hyödyllisyyden ajatusta on usein paheksuttu. Tämän esitelmän tarkoituksena on avata keskustelusta havaittavia taustaoletuksia ja käsitteellisiä jaotteluja, jotka näyttäytyvät kirjallisuudentutkijoille luonnollisina mutta ovat tietyn historiallisen ja oppihistoriallisen kehityskulun tulosta. Tällaisia ovat esimerkiksi ajatus kirjallisuuden itseisarvosta sekä vastakkainasettelu kehollisen, käytännöllisen ammattikoulutuksen ja hengenviljelyksi mielletyn sivistyksen välillä. John Dewey purki tällaiset vastakkainasettelut estetiikassaan ja kasvatusfilosofiassaan ja korosti mielen ja kehon yhteyttä toiminnassa, luoden siten perustan niin nykykoulun ilmiöopetukselle kuin vaikkapa toisen sukupolven kognitiiviselle kirjallisuudentutkimukselle. Deweyn kokemuksellisessa oppimisessa ei ole kyse subjektiivisesta aistihavainnosta, vaan ennen kaikkea toiminnasta, jota oppijan tavoitteet suuntaavat.

Dewey vastusti binääristä ajattelua ylipäänsä, ja käyn läpi hänen käänteentekeviä käsitteenmäärittelyjään siinä määrin kuin ne koskettavat kirjallisuusopetusta ja sen tehtäviä. Käsitteenmäärittelyt eivät ole yhtään vähempää kuin vallankumouksellisia: ne mahdollistavat uuden tavan ajatella esimerkiksi lääketieteen opiskelijoiden kirjallisuusopetusta, joka tähtää kirjallisuuden ulkopuolisiin tavoitteisiin ja on siten välineellistä. Deweyn ajatukset auttavat myös sovittelemaan opetussuunnitelmatutkimuksessa esiin nostettua ristiriitaa humboldtilaisen sivistysyliopiston ja nyky-yliopiston osaamistavoitteita korostavan opetussuunnitelman välillä. Deweyn perimmäisenä tavoitteena oli rakentaa filosofiansa ja koulutuksen kautta demokraattista yhteiskuntaa, jossa ihmisryhmien elämänpiirit eivät ole eriytyneet toisistaan. Vertailukohtana deweylaisille ajatuksilleni käytän Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin kirjaa Sivistyksen puolustus (2018), jonka mukaan yliopistotutkijoiden pitää eristäytyä maailmasta ja tutkia ilmiöitä akateemisesta uteliaisuudesta hyötynäkökohtien asemasta.

 

Kauppinen, Merja (merja.a.kauppinen[at]jyu.fi), Juli-Anna Aerila (julaer[at]utu.fi), Sanna Luokomaa (sanna-maria.s.luokomaa[at]jyu.fi): Lukumuistot kirjallisuuskasvatusta muotoamassa

Opettamista ja ohjaamista säätelee vahvasti opettajan tai kouluttajan oma kokemustausta (ks. Kauppinen & Aerila 2019). Käsitykset kirjallisuuden luonteesta ja asemasta vaikuttavat siihen, miten opettaja tai varhaiskasvattaja tuo kirjallisuutta opetuksessaan esiin: mitä genrejä on lasten ja nuorten saatavilla, mitä teksteillä tehdään ja millaisia merkityksiä niihin liitetään. Opettajan oma lukijuus vaikuttaa näin ollen kirjallisuuden asemaan ja arvostukseen varhaiskasvatuksessa ja koulussa. Omien lukukokemusten reflektointi auttaa varhaiskasvattajia ja opettajia hahmottamaan lukijuuttaan ja kehittämään pedagogisia ratkaisuja opetukseen (Cremin 2020). Lukumuistot auttavat jäsentämään ja hahmottamaan omaa lukijuutta, joka muotoutuu prosessina ja kytkeytyy vahvasti yksilön (kieli-)identiteettiin (Jalongo 2019). Lukumuistojen jakaminen tuottaa puolestaan kirjallisuuspuhetta, joka auttaa yksilöä löytämään yhtäläisyyksiä ja eroja viiteryhmänsä lukijuuteen. Lukumuistojen käsittely yhdessä saa aikaan yhteisöllistä lukijuutta. Tässä esitelmässä tarkastellaan varhaiskasvattajien ja opettajien lukumuistoja ja niiden merkitystä kirjallisuuskasvatuksessa. Varhaiskasvattajat ja opettajat (N=25) kirjoittivat omasta merkittävästä lukumuistostaan ennen kouluikää yhdessä pitkäkestoisen täydennyskoulutuksen opintotehtävässään. Lisäksi he pohtivat lukumuistojen paikkaa ja asemaa kirjallisuuskasvatuksessa. Lukumuistoja tarkasteltiin kokemuksen näkökulmasta (ks. Huhtinen & Tuominen 2020): Millaisia aistimuksia, tunteita ja ympäristöjä lukumuistot sisälsivät? Miten näistä asioista kerrottiin? Millaisia lukemisen merkityksiä lukumuistot edustivat? Tekstit analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin tyypittelemällä. Lukumuistot sisälsivät aistimuistoja sekä kokemusten, tunnelman ja ilmapiirin kuvauksia. Ne paikoittuivat siihen, kenen kanssa on luettu tai kuka on lukenut. Myös luettavat tekstit ja lukupaikat olivat muistoissa selkeästi läsnä. Lukemiseen yhdistyi hiljentymisen mahdollisuus ja rauha, jopa uskonnollisia elementtejä. Esiin nousi myös negatiivisia lukumuistoja, jotka saivat monentyyppisiä merkityksiä. Opettajat ja varhaiskasvattajat halusivat liittää kirjallisuuskasvatukseen niitä tunteita, joita heillä itsellään lapsuuden lukuhetkiin liittyi. He löysivät useita tapoja lähestyä lasten omia lukumuistoja kasvatuksen ja opetuksen kontekstissa. Lukumuistojen käsittelyyn liitettiin toiminnallisuus ja taidelähtöisyys, ja niissä havaittiin potentiaalia lukumotivaation tulemiseen ja lukijayhteisöjen rakentamiseen. Lukumuistojen nähtiin toimivan myös huoltajilla sekä oman lukijuuden että perhelukemisen sanoittamisen ja pohtimisen tukena.

Lähteet:

Cremin, T. 2020. Teacher as readers and writers. Teoksessa V. Bover (toim.) Debates in primary education. Lontoo: Routledge.

Huhtinen, A.-M. & Tuominen, J. 2020. Fenomenologia: ihmisten kokemukset tutkimuksen kohteena. Kirjassa A. Puusa & P. Juuti (toim.) Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Helsinki: Gaudeamus.

Jalongo, M. 2019. Personal Stories: Autobiographical Memory and Young Children’s Stories of Their Own Lives. Teoksessa K. Kerry-Moran & J.-A. Aerila (toim.) Story in the lives of children: contributions of the narrative mode. New York: Springer.

Kauppinen, M. & Aerila, J.-A. 2019. Luokanopettajien lukijuus ja sen merkitys oppilaiden lukuinnon kasvattamisessa ja kirjallisuudenopetuksen kehittämisessä. Teoksessa M. Rautiainen & M. Tarnanen (toim.) Tutkimuksesta luokkahuoneisiin. Jyväskylä: Suomen Ainedidaktinen Seura.

 

Koljonen, Marianna: ”Mitään vihreää kana ei ollut koskaan nähnyt” – tuotantoeläimyyden muotoutuminen aistien avulla eläinten vapautumiskuvauksissa

Syötäväksi kasvatettavat eläimet kuvataan lastenkirjallisuudessa yleensä käyttötarkoituksensa lävitse, tavalla, joka mahdollistaa kyseisten eläinten syömisen. Tällaisina kulttuurisina konstruktioina fiktiiviset siat, kanat, lehmät ja lampaat ovat vain vähäisessä vuorovaikutuksessa ympäristöönsä, eikä heihin aina liitetä edes perinteisten länsimaisten binäärioppositioiden mielikuvaa vaistonvaraisuudesta, joiden mukaan ihminen edustaa järkeä ja eläin vaistoja.

Pieni joukko lastenkirjoja kuitenkin haastaa tapaa piilottaa syötäväksi kasvatettavien eläinten itseisarvoa ja eläimyyttä. Noin sadan teoksen aineistoni perusteella tuotantoeläimyyden kuvaus on toistaiseksi marginaalinen keino esittää syötäväksi kasvatettavia eläimiä. Esitelmässäni käsittelen niitä poikkeustapauksia, joissa aistit korostavat tuotantoeläimen eläimyyttä vapautumiskuvauksissa.

Ruoaksi kasvatettavan eläimen muunlajinen olemus koostuu muun muassa itseisarvoisesta suhtautumisesta, lajityypillisen käyttäytymisen kuvauksesta, subjektiudesta, toimijuudesta, materiaalisuudesta sekä vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Yksi eläimyyden osatekijä ovat aistit ja niiden merkityksellisyys – niiden, jotka jaamme; niiden, jotka eroavat toisistaan laadullisesti ja niiden, joita emme jaa muiden eläinten kanssa. Eläimyyden kuvaus tällä tavoin määriteltynä merkitsee antropomorfismin välttämistä siinä määrin kuin se on inhimilliselle toimijalle mahdollista.

Aistimuksellisuus ja aistien välittämä tieto maailmasta korostuu syötäväksi kasvatettavien eläinten kohdalla erityisesti tilanteissa, joissa eläimet astuvat ensi kertaa ulkoilmaan, ulos häkistä, vapauteen. Teoksissa luonto, ihmisen muokkaamakin, esitetään eläimen todellisena kotina, joka kiehtoo, huumaa ja vie mennessään. Luontoon päästyään syötäväksi aiotut eläimet ottavat uuden elinympäristönsä haltuunsa nopeasti tarviten korkeintaan lyhyen sopeutumisjakson, ennen kuin alkavat kukoistaa Martha Nussbaumin toimintakykyjen teorian mukaisesti (2006).

Erityisesti metsä kuvataan teoksissa näiden eläinten Umweltiksi, ominaisuuksien mukaan määrätyksi elinalueeksi, jossa muunlajinen eläin on samanlainen aktiivinen toimija kuin ihminen omassa ympäristössään (Uexküll, 1956). Teokset esittävät aistimisen eläinoikeuskysymyksenä. Samalla ne kuitenkin polemisoivat domestikaatiota ja eläintuotannon tapaa rajoittaa eläinten toimijuutta läpi koko elämän osoittamalla, että tällaiset olosuhteet voivat myös passivoida eläimen ja riistää tältä osan eläimyyttä.

Tarkastelen aistimuksellisia ensikontakteja luonnon kanssa lasten kuvakirjoissa Die Kanincheninsel (Jörg Steiner & Jörg Müller, 1977), Älskade lilla gris (Ulf Nilsson & Eva Eriksson, 1982), Vom Hühnchen das goldene Eier legen wollte (Hanna Johansen & Käthi Bhend, 1999) ja Sprig the Rescue Pig (Leslie Crawford & Sonja Stangl, 2018).

Esitelmäni teoreettinen viitekehys muodostuu kriittisen eläintutkimuksen kirjallisuudentutkimuksen teorioista, ympäristöfilosofiasta ja eläinten käyttäytymistutkimuksesta.

Lähteet:

Nussbaum, Martha. “The Moral Status of Animals”. Chronicle of Higher Education, 52, B6–B8, 2006.

Uexküll, Jakob von: Streifzüge durch die Umwelten von Tieren und Menschen. Ein Bilderbuch unsichtbarer Welten. Bedeutungslehre. [Jacob von Uexküll/Georg Kriszat]. Mit einem Vorwort von Adolf Portmann. Hamburg: Rowohlt, 1956.

 

Koponen, Päivi (FM, Turun yliopisto): Kehollisuus, jaettavuus ja tulevaisuussuuntautuvuus ympäristöpedagogisen kirjallisuuden opetuksen leikkauspisteinä

Elämme ristiriidassa: lukutaidon taso heikkenee laajalti, mutta samaan aikaan globaalin maailman muutokset kasvattavat lukutaidon merkitystä entisestään. Emme kykene lukemaan esimerkiksi ekologisia muutosilmiöitä pelkästään analyyttisesti; tarvitsemme myös kehollisten kokemusten tasolla avautuvaa lukutaitoa. Ajatus palautuu siihen, että koko ajan lisääntyvä tieto on helposti ohitettevissa jo kuultuna. Ekologiset muutosilmiöt on koettava omakohtaisesti, jotta todella ymmärrämme toimintamme muuttamisen merkityksen.

Koska ekologiset muutosilmiöt ovat kaikkia koskettavia kysymyksiä, ei niiden pohtiminen rajoitu luonnontieteiden alueelle. Pohdin ympäristöpedagogisen kirjallisuuden opetuksen kehittämisen näkökulmasta sitä, miten voimme hyödyntää kehollisten kokemusten tasolla avautuvaa lukutaitoa nykyisessä ympäristökeskustelussa.

Lähestyn esityksessäni lukutaitoa kehollisena, kognitiivisena  ja vastavuoroisena merkitysjatkumona: kehon ulko- tai sisäpuolinen ärsyke kulkeutuu aistimuksena hermoratoja pitkin aivoihin, mikä synnyttää kognitiivisen havainnon ja tästä taas avautuvan vastavuoroisen kokemuksen. Kirjallisuuden lukemisen näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että teksti välittyy meille auditiivisina, haptisina, korporeaalisina, lingvistisenä, spatiaalisina ja visuaalisina aistimuksina. Nämä aistimukset jäsentyvät havainnoiksi – ja lopulta kokemuksiksi.

Tulkitsemme kokemuksiamme (esimerkiksi eheytyvästä/tuhoutuvasta luonnosta) aina oman itsemme, tekstin sisäisten merkitysten sekä meitä ympäröivän maailman kautta. Kun tulkitsemme eheytyvän/tuhoutuvan maailman merkityksiä, emme voi suhtautua tulkintoihin vain yksilön omina kokemuksina. Meidän on merkityksellistä pyrkiä kohti kokemusten jaettavuutta – mikä taas avaa väylän tulevaisuussuuntautuneisuuteen. Ympäristöpedagoginen kirjallisuuden opetus voikin parhaimmillaan johdattaa kohti tulevaisuuskuvitelmia, jossa yksilöllisten kokemusten on mahdollista laajentua yhteisölliseksi arvoperustaksi, ekososiaaliseksi sivistykseksi.

 

Korpua, Jyrki (FT, yliopistonlehtori (ma), Oulun yliopisto, jyrki.korpua[at]oulu.fi): Kammottava ja outo Tove Janssonin kirjallisuudessa

Tove Jansson oli tuottelias kirjailija, joka laajalle yleisölle tunnetun muumituotantonsa lisäksi julkaisi viisi aikuisemmalle yleisölle suunnattua romaania, viisi novellikokoelmaa, toistakymmentä näytelmää ja kuunnelmaa sekä seitsemän vuoden ajan muumisarjakuvia. Janssonin tuotanto ei ole yksioikoisesti kauhukirjallisuutta, mutta sekä hänen lastenkirjallisuudessansa, että aikuisemmalle yleisölle suunnatussa fiktiossa oudolla ja kammottavalla on oma merkittävä asemansa. Jansson järkyttää lukijaansa yllättävillä ja oudoilla ratkaisuilla, mutta toisaalta kauhun aistimukset ovat myös teosmaailman sisäisten hahmojen toistuvia tuntemuksia. Kammottava ja outo tarjoavat mahdollisuuksia sekä lukuisille tarinan käänteille että ns. onnellisille katastrofeille (eukatastrofeille) tai selittämättömille avoimille lopuille.

Esitelmässäni käsittelen kammottavaa ja outoa sekä Janssonin muumikirjoissa kuin hänen ns. aikuisproosassaankin. Erityisesti keskityn Janssonin kauhufiktion teemoilla ja lajityylillä leikitteleviin novelleihin ”Kliché”, ”Kesälapsi”, ”Mustavalkoista”, ”Toinen” ja ”Nukkekaappi” sekä muumikirjojen kammottaviin ja outoihin elementteihin, kuten Mörköön, Taikuriin ja alati kirjoissa uhkaaviin ulkoisiin ja sisäisiin katastrofeihin.

 

Kortekallio, Kaisa (kaisa.kortekallio[at]helsinki.fi) ja Essi Varis: Spekulatiivinen fiktio ja aistikokemuksen laajentaminen

Spekulatiivisen fiktion perinteessä on usein poikettu sekä tavanomaisista aisteista että aistikokemuksen kuvaamisen konventioista. Kyberpunkin vakiokalustoa ovat virtuaalisesti tuotettujen ja muunneltujen aistikokemusten kuvaukset, ja myös orgaanisemmat yhteenkietoutumat tai silkka evoluution virta voivat johtaa spekulatiivisia kokijoita vaikkapa maistamaan geneettistä materiaalia tai näkemään toisen ruumiin silmin. Inhimillisten aistien lisäksi spekulatiivinen fiktio kurottaa myös kohti sellaisia hypoteettisia ja toislajisia aistikokemuksia, jotka ovat tyystin inhimillisen ruumiillisuuden ulottumattomissa.

Genren esittämiä aistikokemuksia voidaan tarkastella esimerkiksi affektitutkimuksen tai kognitiivisen kertomuksentutkimuksen kannalta, jolloin on kiinnostavaa kysyä esimerkiksi, millä tavoin aistikokemusten kuvausten kohtaaminen tulee osaksi vastaanottajan elettyä kokemusta. Aistikokemus on erityisen haastava tutkimuskohde siksi, että se sijoittuu tietoisen ja ei-tietoisen kognition rajoille: koska automaattisesti kaiken haaliva, hyvin lyhytkestoinen sensorinen muisti toimii kynnyksenä kaikelle tietoiselle kognitiolle, kuulemme, näemme, tunnemme, maistamme ja haistamme jatkuvasti sellaista, mitä emme tiedosta, ellei jokin äkkiä kiinnitä huomiotamme niihin. Kulttuuriset artefaktit, kuten tekstit ja kuvat, voivat toimia tällaisina huomiota ohjaavina tekijöinä. Vaikkapa poikkeuksellisen tarkan haistamiskokemuksen kuvauksen lukeminen, esimerkiksi Patrick Süskindin Das Perfume -romaanista (1985) tai Greg Bearin Darwinin lapset -romaanista (2003), voi siis ohjata lukijan huomiota kohti hajujen tarkempaa huomiointia, ja siten jopa kohti vähittäistä muutosta aistimisen tavoissa.

Eri mediat ja lajityypit ohjaavat erilaisiin ruumiillisen vastaanoton tapoihin, ja nämä vastaanoton tavat ovat aina historiallisesti muodostuneita. Esimerkiksi tieteisfiktiivisen romaanin lukemisen kokemuksessa lukijan aistimisen ja huomion suuntaamisen tapoihin yhdistyvät tekstin antamat vihjeet, joiden tuotanto ja vastaanotto tulevat ymmärretyiksi lajityypin kontekstissa. Näin ollen vastaanotosta ei olekaan mielekästä puhua “vaikutuksina” (kuten empiirisessä kirjallisuudentutkimuksessa edelleen usein tehdään) vaan vastaanottajan aktiivisena, ruumiillisena ja tilanteisena työskentelynä teoksen kanssa. Eri mediamuodoissa tämä työskentely antaa tilaa ja mahdollisuuksia erilaisille aistiperustaisille taidoille ja taipumuksille. Esimerkiksi fantastisen sarjakuvan ruutuja on yleensä antoisaa katsoa sekä tarkemmin että kokonaisvaltaisemmin kuin tieteisromaanin typografiaa; liikkuvaa kuvaa havainnoidessa taas on syytä olla nopea ja luottaa vielä enemmän sensorisen muistin haaviin. Toisaalta audiovisuaalinen fiktio voi tuottaa sensorisia kokemuksia esimerkiksi liikkeen, värimaailman, leikkausten, valaistuksen ja äänimaailman avulla.

 

Kuikka, Eeva (Tampereen yliopisto, eeva.kuikka[at]tuni.fi): Pohjoiset eläinsuhteet murroksessa

Neuvostoliiton aikana maan pohjoisosissa käynnistynyt modernisaatioprosessi vaikutti monin tavoin alueen alkuperäiskansojen elämään. Vaikka modernisaatio ei tarkoittanut kansojen perinteisten elintapojen täyttä loppua, johti se väistämättä suuriin muutoksiin aiheuttaen erinäisiä jännitteitä modernisaation asettamien vaatimusten ja kansojen oman perinteen välisessä neuvottelussa. Koska pohjoisten alkuperäiskansojen perinteiset elinkeinot, poronhoito ja metsästys, ovat tiiviisti sidoksissa alueen ei-inhimillisiin eläimiin, vaikutti modernisaatioprosessi myös olennaisesti eläimiin liittyviin käytänteisiin ja asenteisiin.

Tarkastelenkin tässä esitelmässä sitä, kuinka venäjän kielellä kirjoitetussa alkuperäiskansakirjallisuudessa käsitellään modernisaation vaikutusta erityisesti ihmisten tapaan arvottaa eläimiä. Lähestyn kysymystä kolmen kirjailijan, Juri Rytheun, Jeremei Aipinin ja Anna Nerkagin, teosten tarjoamien esimerkkien käsin. Kaikki kirjailijoista kuuluvat pohjoisiin alkuperäiskansoihin – Rytheu tšuktšeihin, Aipin hanteihin ja Nerkagi nenetseihin – mutta kaikki kirjailijoista ovat kirjoittaneet kaikki tai suurimman osan teoksistaan venäjäksi. Yhtäältä kysymys eläinsuhteessa tapahtuvasta muutoksesta näyttäytyy teoksissa sukupolvien välisenä kuiluna. Siinä missä iäkkäämmille alkuperäiskansojen edustajille eläimet ja niiden kanssa toimiminen ovat osa omaa identiteettiä sekä symbolisella että käytännön tasolla, näyttäytyvät eläimet nuoremmille alkuperäiskansojen edustajille pikemminkin resurssina tai raaka-aineena. Toisaalta tapa suhtautua eläimiin kytkeytyy kaikkien kirjailijoiden teoksissa kysymykseen alkuperäiskansojen olemassaolosta heijastellen kunkin teoksen julkaisuajankohtaan liittyneitä muutoksia ja yhteiskunnallisia diskursseja. Rytheun 1971 julkaistussa pienoisromaanissa ”Harppuunanheittäjä” arktisen alueen ja sen myötä eläinsuhteen modernisaatio näyttäytyy alkuperäiskansan omana kehityksenä osana monikansallista Neuvostoliittoa. Aipinin 1990 julkaistussa romaanissa ”Viimeinen aamutähti” hantiperheen porojen kuolema rinnastuu alkuperäiskansan kohtaloon neuvostovallan alla. Nerkagin romaanissa ”Valkea jäkälä” vuodelta 1996 sukupolvien välinen ero näiden tavassa suhtautua poroihin heijastaa puolestaan kaupunkeihin muuttaneiden alkuperäiskansanuorten etääntymistä näiden vanhempien elintavoista ja alkuperäiskansakulttuurista.

 

Kukkonen, Tiina Katriina (Jyväskylän yliopisto, tiina.k.kukkonen[at]student.jyu.fi): Aistittu maisema Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä

Tarkastelen esitelmässä, kuinka maisema ja tilan tuntu hahmottuvat ja jäsentyvät Seitsemässä veljeksessä monien aistien avulla. Teoksen maisema hahmottuu aistihavaintojen avulla. Muodoiltaan ja materiaaleiltaan erilaiset pinnat rytmittävät näköhavaintoja ja muistuttavat erilaisten luonnonmateriaalien tunnusta. Henkilöiden asettautuminen maisemaan ja heidän liikkeensä jäsentävät visuaalista kuvaa, ja heidän äänensä kaikuineen havainnollistavat ulkoilman avaruudellista tilaa.

Esitelmä pohjautuu artikkeliin Tiina Kukkonen. ”Vedit viivan huudosta huutoon.” Euklidista geometriaa Albertista Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen s. 319—347 teoksessa Paperinen avaruus. Näkökulmia kirjaesineen ja kirjallisuuden materiaalisuuksiin. Kaisa Ahvenjärvi, Juri Joensuu, Anna Helle & Sanna Karkulehto (toim.) Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 128, Jyväskylän yliopisto.

 

Kyllönen, Vesa (FT, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, vesa.kyllonen[at]finlit.fi): ”Onhan hyvä edes joskus nähdä nisut / ruumenista erotettavan” — Valkoisen Suomen tuntuja ja tunteita Kyösti Wilkunan myöhäisproosassa

Kirjailija, valkoisen Suomen aktivisti ja heimosoturi Kyösti Wilkuna (1879–1922) eli vilkkaan ja vaiherikkaan elämän. Sen dramaattisimpia ajanjaksoja olivat vuodet 1915–1918, jolloin Wilkuna värväsi jääkäreitä, istui maanpetoksesta vankilassa ja osallistui paitsi Suomen sisällissotaan myös Aunuksen retkeen 1918. Kirjailijanakin Wilkuna toi esiin poliittista aktiivisuuttaan, mikä näkyy erityisesti teoksissa Vaikea tie (1915), Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa (1917) ja Kun kansa nousee (1918).

Pyrin esitelmässäni hahmottamaan Wilkunan sisällissodan-aikaisen proosan erityispiirteitä sekä erityisesti hänen tapaansa jäsentää poliittista todellisuutta aistien hillinnän ja vaistojen kapinan vastakkainasetteluna. Wilkunan teoksissa varsinkin suhteet Venäjään ja Suomen kansan ”alempiin kerroksiin” ovat leimaa-antavan kielteisiä, minkä vuoksi niissä ei vain raivata poliittiseen todellisuuteen tsaarinvallasta ja punakaarteista puhdistettua julkista tilaa, ”vapaata Suomea”, vaan kielteisyys myös johtaa teoksissa rakentuvan poliittisen subjektin puolustusasemiin. Wilkunan teoksia voi toisin sanoen lukea reaktiivisina ja usein hyvin paatoksellisina yrityksinä artikuloida johdonmukainen näkemys puhtaasta valkoisesta Suomesta.

Itse asiassa juuri ne määreet, joilla Wilkunan teoksissa tsaarinvalta ja suomalaiset punakaartit varustetaan, ovat esitelmässäni avainasemassa. Epäpuhtautta, vallattomuutta ja vaistojen vellontaa ilmentävät troopit ja vertaukset muodostavat näet erityisen tuntuklusterin, siis Wilkunan teoksissa järjestelmällisesti jäsennetyn, poliittisen subjektin aistiman ja pitkälti myös vahvojen elämysten sävyttämän kokemuskimpun, joka viittaa pikemminkin itseensä kuin Venäjän keisarikuntaan tai Suomen työväenliikkeeseen. Käytännössä Wilkunan sanavalinnat luovat siis poliittista ja persoonallista yksilösubjektia, joka hakeutuu tietoisesti – jos kohta ei mitenkään kiihkottomasti – vaistojen kuohuttamia, ”punataudin saastuttamia” massoja ja niiden ”otsatukkahuligaaneja” vastaan.

 

Kähärä, Tiia (tiia.kahara[at]helsinki.fi): Kävelymusiikkia pienille virtahevoille: synestesiat ja musiikillisuus Eeva-Liisa Mannerin proosassa

 Eeva-Liisa Mannerin novellikokoelmassa Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (1957) musiikin merkityksellisyys näkyy jo teoksen nimessä, ja teos myös rakentuu fuugamaisesti ja kontrapunktisesti, teemoja samanaikaisesti kuljettaen, kehittäen ja varioiden. Rakenteen lisäksi musiikillinen esikuva kirjoittamisessa näkyy Kävelymusiikin kielessä: nonsensisesti leikittelevässä kielessä rytmi ja äänteellisyys korostuvat ja kielen sopimuksenvaraisilla merkityksillä leikitään. Lisäksi synestesia, eri aistien vaikutelmien vaihtuminen ja toisiinsa kietoutuminen, toistuu useiden novellien kielikuvissa. Näin on erityisesti niminovellissa, joka on kokonaisuudessaan voimakkaan synestesinen musiikin kuuntelukokemuksen kuvaus.

Tarkastelen tässä esitelmässä, millaista synestesiaa Mannerin novelleissa, erityisesti niminovellissa ”Kävelymusiikkia pienille virtahevoille”, esiintyy ja miten se liittyy teoksen tajunnankuvaukseen ja tapaan hahmottaa todellisuus ja puhua siitä. Keskityn erityisesti synestesioihin, jotka liittyvät musiikin kuuntelemisen kuvaukseen, ja avaan musiikin merkitystä Mannerin kieltä ja kirjoittamista ohjaavana ihanteena. Musiikin kuunteleminen ei ole teoksessa vain auditiivinen kokemus vaan muuttuu usein visuaaliseksi tai jopa käsin kosketeltavaksi, kuten novellissa ”Kävelymusiikkia pienille virtahevoille”, jossa musiikin kuulemisen kokemus muuttuu sanallistuessaan eläväksi, konkreettiseksi ja fyysiseksi virtahepoja täynnä olevaksi maailmaksi. Synestesian runsas käyttö novelleissa korostaakin kehollista, aistitietoon pohjautuvaa, tapaa havainnoida maailmaa. Toisaalta kiinnostavaa on myös synestisten kielikuvien konkretisoituminen: laajentuminen fantastisiksi ja humoristisiksi proosatilanteiksi. Eläytyminen musiikkiin ja samastuminen musiikin assosiaatioiden luomiin eläinhahmoin on voimakasta. Analysoimassani novellissa käsitellään sekä sitä, miten auditiivinen kokemus voidaan kielentää, että sitä, miten kieli voisi välittää parhaiten vaikeasti hahmottuvia, osin ei-tietoisia, affektiivisia kokemuksia. Musiikin merkitysten muodostumisen tapa on toisenlaisen kuin kielen merkityksissä: sävelet eivät kanna samanlaisia yhteisesti jaettuja merkityksiä kuin kieli eikä niillä ole myöskään selkeitä ikonisia tai indeksisiä referenttejä musiikin ulkopuolella. Musiikki herättää silti mielikuvia ja tunteita sekä hahmottuu tilallisesti ja ajallisesti. Kävelymusiikin kielikäsityksen kunnianhimoisena tavoitteena voikin nähdä yrityksen kirjoittaa kieltä, jonka merkitykset muodostuisivat kielen sopimuksenvaraisuuden ohella myös musiikin merkitysten muodostamisen tavoilla.

 

Kärkelä, Katariina: Aistimaailman häilyvät rajat J.R.R. Tolkienin Ardassa

Tekeillä olevaan väitöskirjaani perustuva esitelmä käsittelee aistimaailman liukuvarajaisuutta ja yliluonnollisia aistikokemuksia J.R.R. Tolkienin fantasiafiktiossa. Tolkienin Arda-fantasiauniversumissa aistimaailman rajat usein hälvenevät tai katoavat kokonaan: näyt ja äänet voivat sekaantua toisiinsa, ja esimerkiksi kuultu musiikki saattaa nostattaa visuaalisia ilmestyksiä kuulijansa eteen. Aistimaailma on usein myös monenlaisen manipulaation ja tarkoituksenmukaisen hämäämisen väline: asiat voi yliluonnollisin keinoin saada näyttämään muulta kuin ne ovat, ja maailma itsessään voi näyttäytyä katsojalle hämäränä ja vaikeaselkoisena. Lisäksi käsittelen esityksessäni esimerkkejä, joissa abstrakti ja aineeton tulee yhtäkkiä aistittavaksi: mielensisäiset unet ja näyt ovat väistämättä erillään aineellisesta todellisuudesta, mutta ne kuvataan siitä huolimatta voimakkaan aistimuksellisina kokemuksina.

Analyysinäkökulma sijoittuu kirjallisuustieteen ja filosofian välimaastoon, ja aistimaailman ja aistienvaraisen tiedon luotettavuuden kysymyksissä empirismin ja epistemologian peruskäsitteet ja -teoriat muodostavat lähtökohdan tarkastelulle. Erityisesti tiedon yliluonnollisiin ilmenemismuotoihin, kuten vaikkapa profetianomaisiin näkyihin, liittyy voimakkaasti aistiperäisen tiedon ja siitä johdetun abstraktion ongelma: keskiajan ajattelussa ja uniteoriassa keskeinen kysymys on, miten fyysisestä maailmasta peräisin oleva, aistienvarainen tieto voi mahdollistaa pääsyn kohti jumalallista, ikuista totuutta. Analyysia tukevaan teoreettiseen kehykseen kuuluvat myös aiemmat tutkimukset siitä, miten aistimaailmaa on Tolkienin fiktiossa käsitelty: esimerkiksi Amy Amendt-Raduege on tutkinut unia ja näkyjä The Lord of the Rings -romaanissa, kun taas Bradford Lee Eden pohtii musiikin roolia Tolkienin legendariumissa suhteessa Boethiuksen De Institutione Musica -teokseen, erityisesti universumin musiikin käsitteeseen.

 

Lappela, Anni (Helsingin yliopisto, anni.lappela[at]helsinki.fi): Venäläisen nykykirjallisuuden provinssikaupunkeja

Esityksessäni pohdin, miten provinsiaalisiksi miellettyjä kaupunkeja venäläisessä nykykirjallisuudessa kuvataan ja millaisia teemoja näiden kuvausten kautta nostetaan esiin. Esitykseni tarkoituksena on antaa yleiskuva meneillään olevasta väitöskirjatutkimuksestani, jossa tutkin 2000- ja 2010-luvuilla julkaistujen venäläisten proosateosten sekä sarjakuvan antamaa kuvaa provinssikaupungeista. Aineistossani on teoksia sellaisilta kirjailijoilta kuin Roman Sentšin, Dmitri Danilov, Dmitri Koržov ja Alisa Ganijeva, sekä sarjakuvataiteilija Julia Nikitinalta.

Pohdin erityisesti sitä, miten neuvostomenneisyys kaupunkitilassa kuvataan ja miten teosten päähenkilöt reflektoivat omaa suhdettaan tähän. Toinen keskeinen kysymykseni on luonto osana rakennettua kaupunkitilaa sekä sen ympärillä. Tähän kysymykseen keskityn etenkin pohjoiseen sijoittuvien teosten kautta. Pohdin, millaisen kuvan saamme Venäjän arktisella alueella sijaitsevista Murmanskista ja Salehardista kaunokirjallisuuden ja sarjakuvan kautta, ja millainen rooli pohjoisella luonnolla näissä kuvauksissa on. Tutkin sitä, miten päähenkilöt kokevat kaupungin vaikuttaneen elämäänsä ja miten he hahmottavat oman kaupunkisuhteensa muutoksia.

Pohdin sitä, miten nykykirjallisuus pyrkii hieman uudistamaan venäläisen kirjallisuuden provinssikaupunkien kuvaamisen pitkää jatkumoa, sekä sitä, miten useat teokset toisaalta tähän traditioon monin tavoin viittaavat. Tarkastelen myös sitä, millaisena päähenkilöt mahdollisesti näkevät kaupunkien tulevaisuuden.

 

Lehikoinen, Elli (elli.s.lehikoinen[at]utu.fi):  Nisäkkäänä tietämisestä ja tietämisestä kirjoittamisesta

”On sama, onko se kulttuuria vai biologiaa, tiedän, että se kokee saman. Kaiken, mitä se kokee, minäkin koen, ja toisin päin. Paitsi että minä saan valita, aivan kaiken. Piirrän taulukon ja vertailen tilanteitamme. Tuijotan listaa ja voin fyysisesti pahoin.” (Anu Silfverberg: Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä 2013, s. 128–129, kursiivi alkuperäinen.)

Anu Silfverbergin essee ”Eläimen lisääntyminen” (2013) teoksessa Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä on affektiivinen ja hätääntynyt tuotantoeläinten puolustuspuheenvuoro. Esseen minäkertoja tarkkailee hämmentyneenä ja huolissaan itselleen uutta tietämisen tapaa: hän on raskaana, ja oman raskauden myötä eläintuotannon realiteetit näyttäytyvät uudessa valossa. Tietämisen kriteerit kytkeytyvät esseessä taloudellisiin toimijoihin, poliittisiin ja juridisiin päätöksiin sekä sukupuolittuneisiin hierarkioihin historiallisten ihmis- ja eläinkäsitysten vyyhdissä. Minäkertojan on vaikea ilmaista uutta, todelliseksi tietämäänsä tilannetta: onko hänen hätänsä todellista tietoa toisesta subjektina vai onko se kuitenkin ihmiskeskeisyyttä uusintavaa projektiota?

Esitelmässäni pohdin, voiko – ja miten – kaunokirjallisuus osallistua keskusteluun tietämisestä ja sen hierarkioista erityisesti ruumiillisten kokemusten, empatian ja eläintuotannon konteksteissa. Valideiksi ja perustelluiksi määriteltyjä tiedontuotannon mekanismeja kuvaavat usein mittaamisen ja laskemisen kaltaiset elementit. Tällaisilla argumenteilla pyritään esimerkiksi todistelemaan, että tuotantoeläimillä on riittävän hyvä elämä. Toisaalta tutkimustieto kognitiivisista kyvyistä ja lajityypillisestä käytöksestä käsitetään yhtä lailla vakuuttavana argumentointina kärsimyksestä.

Silfverbergin minäkertoja osallistuu keskusteluun omakohtaisen, empaattiseen ja ruumiilliseen samastumiseen pohjautuvan tietämisensä kanssa. Rationaalista yksilösubjektiutta korostavassa tiedontuotannon perinteessä tilanne on hankala. Esitelmässäni pohdin minäkertojan vaikeuksia tilanteensa reflektoinnissa. Ovatko ruumiillisesta samastumisesta kumpuavat käsitykset valideja argumentteja eläintuotannon epäeettisyydestä? Miksi ne eivät olisi? Miten argumentointi rajataan uskottavaksi poliittiseksi toiminnaksi? Miten käsityksemme poliittisuudesta, empatiasta ja kuvittelusta muovaavat lähestymistapojamme vakuuttavaan tietämiseen?

 

Luhtala, Lotta (FM, Turun yliopisto, lotta.h.luhtala[at]utu.fi): Katse ja spektakelisointi

Tässä esityksessä tarkastelen kriittisen eläintutkimuksen soveltamismahdollisuuksia kirjallisuudentutkimukseen, erityisesti keskittyen aistitematiikkaan vegaanifiktiossa. Kaunokirjallisuus on aina ihmisen ja ihmisyyden lävitse tuotettua, ihmisen kieleen sovitettua, ihmisen ymmärryksen kautta suodatettua ja ihmiselle tyypilliseen kirjalliseen mediumiin vangittua. Näin ollen voi olla aiheellista kysyä kuinka paljon kirjallisuus voi tavoittaa todellista eläintä, sillä nimenomaan todelliset eläimet heidän oloihinsa ja kohteluunsa vaikuttaminen on keskeinen tavoite kriittisessä eläintutkimuksessa.

Kirjallisuudentutkijain erityisosaamisen alue, kaunokirjallisuudellinen materiaali, jota tutkitaan kirjallisuustieteellisin työvälinein, pureutuu erääseen ihmiskulttuurin keskeinen ja ainutlaatuiseen osa-alueeseen. Kirjallisuus muun muassa antaa lukijalle mahdollisuuden ikään kuin astua toislajisiin nahkoihin, asettua kuvitteellisesti eläintoiseuksien sijalle.

Kirjallisuus kutsuu kohtaamaan eläintoiseus – mutta myös oman itsensä. Kirjallisuus tarjoaa tähän ainutlaatuiset keinoarsenaalit, jollaiset eivät materiaalisessa maailmassamme muuten olisi mahdollisia. Esimerkiksi kirjallisuus antaa mahdollisuuden nähdä ja kuulla toislajisen eläimen aistien kautta ja tarkastella maailmaa ja sen olentoja erilaisista näkökulmista.

Tyypillisesti lajirajat ylittävä katse on valjastettu tällaiseksi kirjalliseksi keinoksi. Keskitynkin esityksessäni analysoimaan, kuinka kirjailijat tutkimassani vegaanifiktiossa koittavat katseen ja aistien kautta välttää joitakin ei-inhimillisestä eläimestä kertomisen ongelmallisuuksia, ensisijaisesti inhimillistämistä ja ihmisen ymmärryksen värittämää tulkitsemista. Toisaalta katse voi tuoda esille ihmislajin ylemmyydentuntoa esimerkiksi spektakelisoimalla eläinhahmon kärsimyksen, mutta myös lajienvälistä yhteisymmärrystä ja affektiivisia latauksia.

 

Lukin, Karina (Helsingin yliopisto, karina.lukin[at]helsinki.fi): Maaseutuproosaa tuntureilta? Toiset Vasili Ledkovin proosassa

Vasili Nikolajevitš Ledkov (1933-2002) oli yksi ensimmäisiä toisen maailmansodan jälkeen kirjoittaneista ja julkaisseista nenetseistä. Hänestä sukeutui kirjailija samoin kuin monista 1930-luvunkin kirjailijoista Leningradin Pohjoisten kansojen instituutissa, minkä jälkeen hän toimi opettajana, toimittajana ja monissa kulttuurialan töissä. Ledkovin novellit ja romaanit kuitenkin eroavat monin tavoin 1930-luvun kirjoittajien teksteistä: merkittävin ero on niiden kieli, venäjä (tundranenetsin sijasta) ja keskeisten hahmojen liike, joka suuntautuu kaupunkien sijasta kohti tunturia.

Kerron esitelmässäni Vasili Ledkovin proosatekstien päähenkilöiden kohtaamista inhimillisistä ja ei-inhimillisistä vieraista ja kartoitan alustavasti keinoja, joiden avulla toiseutta rakennetaan ja joilla sitä pyritään myös ylittämään. Vertaan Ledkovin tekstejä 1930-luvun stalinistiseen nenetsikirjallisuuteen ja pohdin, voidaanko 1960- ja 70-luvulla julkaisseen Ledkovin proosaa tulkita maaseutuproosana.

 

Manninen, Paavo (Väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopisto, paavo.t.manninen[at]jyu.fi):  Transferenssi ja lukemisen allegoriat Beckettin Sanoinkuvaamattomassa

Pintatasollaan Samuel Beckettin proosateos Sanoinkuvaamaton kertoo omasta kerronnastaan, ja lauseista tulee omia viittauskohteitaan. Lukemisen konventionaaliset illuusiot, kuten erilliset henkilöhahmot, kertojaäänen ykseys tai tarinamaailmat, eivät pääse muodostumaan. Jaettavien illuusioiden tarjoamisen sijasta kerronnan privaatti assosiointi pakottaa lukijan kiinni kielen materiaalisuuteen. Ambivalenssi kyllästää kerrontaa: yhtäältä lukija kuulee vimman sanoa, toisaalta ilmaisuun kohdistuvan kumoamisen. Lukijan turhautuneisuus, joka saa aikaan halun hylätä teksti, kuvastaa tekstin ja lukijan välistä transferenssi- eli tunteensiirtosuhdetta. Jos lukija suostuu kohtaamaan ja kannattelemaan tekstin häneen siirtämiä tuskallisia pakotetuksi tulemisen ja ulkopuolisuuden sisältöjä, hän tavoittaa tekstistä kokemuksellista tietoa niistä psyykkisistä maisemista, joissa itsen ja toisen raja ei ollut vielä muodostunut eivätkä objektiedustukset sisäistyneet. Esityksessäni keskityn kuvaamaan ja tulkitsemaan kolmea teoksen poetiikan luonteenomaista piirrettä tai kohtausta: ensinnäkin kerrontaa, joka kumoaa itsensä, toiseksi toiveikasta ruukkujaksoa, jossa teksti luo illuusion siitä, kuinka erillisyys olisi juuri muodostumaisillaan, ja kolmanneksi lukemisen allegorioita, joissa kertoja tuntuu tietävän, mitä lukija paraikaa lukiessan kokee.

 

Martin, Xavier (Yliopistonlehtori, Doctorat en langues et littératures françaises, Paris 8, Ranskan kieli, Oulun yliopisto, xavier.martin[at]oulu.fi): Pascal Quignard: senses in the act of writing

In this communication, I would like to study how senses are involve in the process of writing according to the French writer Pascal Quignard. Considered as a major writer by many in France, Quignard deserves to be known in other countries, but yet few of his books have been translated. (The only one translated in Finnish is Tous les matins du monde (1991) Kaikki elämän aamut). His books are hard to describe, there are some novels, but most of his publications are a mix of thoughts, comments on music, literature, and arts in general. Quignard writes about his work of writer, about his life, his family, his childhood, but never as a diarist. For Quignard, writing is a physical activity where senses are playing a huge role. For example, to write is, literally, “holding a pen” (“tenir un stylo”). The pen can be shown as a weapon that the writer needs to use everyday in order to stay alive. If the feeling of holding a pen is vital for Quignard to confront life, he says also that he doesn’t see his hand when he’s writing. He doesn’t watch the paper as well. In a way, he has to close his eyes to catch the pictures that are in his mind. Because the pictures of a dream are the expression of pure desire, Quignard tries to translate into words the equivalent of the flow of the pictures of a dream. So senses are important in the act of writing, but the writer has to use them in a particular way.

 

Miettinen, Erika (erika.a.miettinen[at]student.jyu.fi): Aistiva ja kokeva mieli Juha Itkosen romaanissa Hetken hohtava valo

Inhimillisen mielen erilaiset aistihavainnot ovat keskeisessä roolissa Juha Itkosen romaaneissa, jossa kertojien ja henkilöhahmojen mieliin pureudutaan syväluotaavasti. Esitelmässäni tutkin aistihavaintoja, aistimisen prosesseja sekä näiden lopputuloksena syntyviä aistikokemuksia romaanissa Hetken hohtava valo (2012).

Romaanin kerronnan kuluessa tuodaan toistuvasti esiin eri aistien tuottamia havaintoja ja kuvataan niiden vaikutuksia kertojina toimiville ja kerronnan kohteena oleville henkilöhahmoille. Erityisesti aistit toimivat muistin ja muistamisen prosessin tukena, mikä nousee yhdeksi romaanin keskeisimmistä teemoista. Aistit mahdollistavat muistamisen ja antavat muistoille omanlaisensa sävyt. Aistimukset, kuten tuoksut, paitsi edesauttavat tavoitteellista muistamista, myös täyttävät kertojan mielen muistoilla silloin, kun tämä mieluiten torjuisi ne. Esitelmässäni kysyn, millaisia henkilöhahmojen aistihavainnot ovat ja miten ne toimivat kerronnassa erityisesti muistamisen tukena.

Aistit ovat kerronnassa muistamisen perustana, mutta myös itsessään kerronnan aiheena. Kertovat ja kerrotut mielet rakentuvat romaanissa näkö-, kuulo-, tunto- ja hajuaistin varaan. Aistit määrittävät sitä, millaisena kerrottu mieli konstruoituu. Aistit nivoutuvat keskeisesti myös kerrotun mielen järkkymisen prosessiin, jota tulkintani mukaan voi havainnoida kerronnassa mielten rakentumisen prosessin vastinparina. Aistit ovat terveen mielen toiminnan perustana, mutta ne voivat myös erilaisin tavoin suistaa mielen raiteiltaan tai ilmentää mielen järkkymistä. Pohdintani aiheena on siis myös ja erityisesti erilaisten aistien ja aistikokemusten tai niiden puuttumisen merkitys olettamassani kerrottujen mielten rakentumisen ja järkkymisen prosessissa.

Pohdinnassani hyödynnän kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja jälkiklassisen narratologian teorioita sekä kulttuurisen muistin- ja mielenterveystutkimuksen teoriataustaa. Esitelmäni lähestyy inhimillisiä aisteja romaanin kerronnan kohteina ja henkilöhahmojen muistojen ja muistamisen lähtökohtina. Lisäksi analysoin, millainen rooli aisteilla on kerrontaan olettamassani fiktiivisten mielen rakentumisen ja järkkymisen prosessissa.

 

Musäus, Thekla (thekla.musaeus[at]uni-greifswald.de): Haju ja moraali nykykirjallisuudessa

Vuonna 1985 Saksassa ilmestyi romaani Hajuvesi (Das Parfüm), josta tuli nopeasti Saksan bestseller ja joka on tähän mennessä käännetty 48 kielelle. Tässä Patrik Süskindin jännitysromaanissa, jossa on fantastisen lajin ominaisuuksia, pariisilaisesta löytölapsesta Jean-Baptiste Grenouille’sta tulee 1700-luvun Ranskassa kuuluisa hajuveden valmistaja. Mies, jolla itsellään ei ole hajua, haluaa valmistaa täydellisen hajuveden. Saavuttaakseen tavoitteensa hän surmaa häikäilemättömästi oppimestarinsa ja tappaa nuoria naisia toivossa löytää ”neitseellinen tuoksu”. Romaanin juonessa haju ja hajuttomuus sekä tuoksu ja löyhkä luovat fantastisen pohjan sekä murheisiin että bakkanaalisiin orgioihin ja kauhuihin.

Katja Ketun romaanissa Kätilö (2012) hyvä tuoksu tuo rakkauden varmuutta, luo eroottista lumousta ja vakuuttaa päähenkilön siitä, että hänen rakastettunsa, SS-sotilas Johannes, on parempi mies, kuin voisi ajatella: ”Haisit niin tuskallisen hyvälle”, hän muistaa myöhemmin. Romaanissa rakkauden tunteet ovat ristiriidassa toisen maailmansodan kauhun kanssa. Päähenkilöiden toiveet, kuvitelmat ja haaveet sotkeutuvat hirvittävien tapahtumien, todellisuuden aavistusten ja muistin kanssa. Ainoa, mikä näyttää pelastavan päähenkilön, on hänen luottamuksensa rakkauteen ja aisteihin, muun muassa hajuaistiin. Vaikka lukija ei voi koskaan olla varma kuvattujen tapahtumien aitoudesta, kuvattujen tunteiden ja moraalisten ristiriitojen todellisuus piirtää selvästi esiin. Myös realistisen tarkasti dokumentoivassa Puhdistuksessa (Oksanen, 2008) hyvillä ja huonoilla hajuilla on merkittävä asema. Huono sipulien haju on tyypillinen venäläisille, mutta ”venäläisten hajusta” syytetään myös päähenkilöä, Aliide Truuta, sen jälkeen kun hän on aloittanut suhteen kommunisti Martinin kanssa. Toisaalta hänen kiduttajansa KGB-kuulustelussa käskee halveksivasti raiskauksen jälkeen: ”Se haisee. Viekää se pois.”

Hajulla, jolla on haihtuva ja vivahteikas, alitajuisesti toimiva teho, näyttää olevan nykykirjallisuudessa usein moraalisiin arvosteluihin kytkeytyvä erityinen asema. Tämä suhde on monimutkainen ja ristiriitainen. Haju vain aavistetaan, se on nopeasti haihtunut, se herättää muistoja ja kaipauksia ja vie romaanihenkilöiden ajatukset menneisyyteen, se samalla lohduttaa ja saa surulliseksi. Se kertoo myös enemmän tunteista ja arvoista, kuin pelkät kuvat ja sanat.

Tutkin, millä tavalla hajun, tuoksun ja löyhkän luonnehdinnoilla viitataan nykykirjallisuudessa moraalisiin ristiriitoihin, eettisiin ongelmiin ja avoimiin arvokysymyksiin.

 

Nyfors, Mervi (mervi.nyfors[at]gmail.com):  Surukukkien sietämätön tuoksu – Lapsen kuolema ja traumamuistojen aistimuksellisuus kotimaisessa omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa

Esitelmässä tarkastellaan lapsen kuolemaan liittyvän traumaattisen surun yhteyttä erilaisiin aistimuistoihin. Tutkimusaineisto koostuu seitsemästätoista kotimaisesta omaelämäkerrallisesta teoksesta, joissa vanhemmat kuvaavat lapsen kuoleman jälkeistä suruprosessia. Valitut teokset on kirjoitettu aikavälillä 1996–2019. Tutkimassani kirjallisuudessa kuvataan monenlaisia kuolemantapauksia; kätkytkuolemaa, onnettomuudesta tai sairaudesta seurannutta kuolemaa, tai itsemurhaa.

Oman lapsen kuolemaa voidaan tarkastella traumaattisena elämänkokemuksena, joka jättää jälkensä ihmiseen lopuksi elämää. Emotionaalisesti järkyttävästä kokemuksesta saattaa jäädä muisti- tai mielikuvia, jotka myöhemmin palaavat tajuntaan elävinä representaatioina. Kyseessä voivat olla esimerkiksi visuaaliset intruusiot: ahdistavat mieleen tahattomasti tunkeutuvat kuvat (esim. Brewin et al. 2010). Visuaalinen intruusio oman lapsen kuolemaan liittyen voi olla esimerkiksi jatkuvasti mieleen palaava vainoava kuva sairaan lapsen kärsivästä kehosta. Traumaattiset muistot voivat olla yhteydessä myös haju- tai tuntoaistiin: esimerkiksi onnettomuustilanteessa esiintynyt tuoksu voi myöhemmin palautua mieleen ja aktivoida varsinaisen emotionaalisen ja fysiologisen kokemuksen. Traumatisoitunut henkilö saattaa toisinaan muistaa ainoastaan fragmentteja alkuperäisestä kokemuksesta. Ne voivat olla eläviä visuaalisia kuvia, kehon tuntemuksia ja tunnetiloja. Itse tapahtuma kokonaisuudessaan saattaa kuitenkin olla tietoisen muistin tavoittamattomissa. (Berntsen & Rubin 2002)

Analyysi perustuu pääosin traumateoriaan (esim. Van der Kolk ja van der Hart). Pierre Janet jaottelee muistot omaelämäkerralliseen eli narratiiviseen muistiin sekä traumaattiseen muistiin. Emotionaalisesti äärimmäisen voimakas kokemus tallentuu mieleen toisella tavalla kuin emotionaalisesti neutraalimmat kokemukset. Tällaisen muiston mieleen palauttaminenkaan ei toteudu samalla tavoin kuin tavallisen omaelämäkerrallisen muiston. Traumamuisto herää tietynlaisissa olosuhteissa ja se viriää automaattisesti sellaisissa tilanteissa, jotka muistuttavat alkuperäistä traumaattista tilannetta. Tällaiset samankaltaiset olosuhteet toimivat ärsykkeinä, jotka aktivoivat traumamuiston, ja kun yksi osa traumaattisesta kokemuksesta herää, muut osat seuraavat sitä automaattisesti. Traumaattinen kokemus ja muisto siitä kätkeytyvät suuressa määrin kehoon ja se aktivoituu usein aistiärsykkeiden myötä.

 

Oraharju, Jarkko ( FM, Jatko-opiskelija, Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma: Kulttuuriperinnön tutkimus, jarkko.oraharju[at]utu.fi): Aistimus muistamus. Marcel Proustin madeleine-episodin ylirajainen todistusvoima

Marcel Proustin romaanisarja À la recherche du temps perdu (1913–1927), Suom. Kadonnutta aikaa etsimässä (1968–2007) on tunnettu ranskalaisen kirjallisuuden klassikko. Minäkertojansa mennyttä elämää ja omaelämäkerrallista muistamista käsittelevän sarjan ensimmäinen romaani Du côté de chez Swann (1913), Suom. Swannin tie: Combray osa. 1 (1968) sisältää tunnetun madeleine-episodin, jossa teoksen kertoja/kokija uppoutuu vaikuttavan muistamisen elämyksen valtaan maistaessaan lehmuksenkukkateehen kastunutta madeleineleivosta. Aistittu tuoksu ja maku palauttavat kertojan mieleen henkilökohtaisen menneisyyden, joka on ollut poissa arkitietoisuudesta. Tämän aistimuskokemuksen tuottaman elämyksen seurauksena tietoinen tutkimusmatka muistiin ja muistamiseen käynnistyy.

Voi sanoa, että siellä missä muisti ja muistaminen ovat tieteellisesti käsittelyssä, siellä mainitaan Proustin madeleine-episodi. Samat teemat materialisoituvat kulttuurisesti varsinaisien madeleineleivoksien yhteydessä ja niiden kuvissa. Madeleine-episodista on kirjoitettu runsaasti 1900-luvulta nykypäiviin asti esimerkkinä omaelämäkerrallisen muistin olemuksesta ja muistamisen vaikuttavuudesta. Sitä on käsitelty maailmanlaajuisesti eri kielialueilla ja sitä on huomioitu kirjallisuustieteen ja muistintutkimuksen lisäksi neurologiasta käyttäytymistieteisiin ja kansatieteistä kulttuurintutkimukseen. Kaunokirjallinen episodi on toiminut ja toimii mallina aistimuksien tuottamista poluista kohti omaelämäkerralliseen muistin palautumista ja uudelleenkäsittelyä, sekä samalla ylittäen ja yhdistäen muistin ja muistamisen tieteellisen käsittämisen rajoja.

Esitelmä sisältää muistintutkimuksen näkökulmasta tapahtuvaa synteesiä madeleine-episodin todistusvoimasta (aistien ja muistamisen toiminnallisuus), jotka toistuvat eri tulkinnoissa ja näkemyksissä.

 

Ovaska, Anna (FT, VTM, yliopistotutkija, Tampereen yliopisto): Kokemuksellinen ja reflektiivinen lukeminen opetuksessa: miten lukea ruumiillista kokemusta?

Kirjallisuudentutkija Louise Rosenblatt hahmotteli 1930-luvulla John Deweyn ajattelun pohjalta kirjallisuudenopetusta, joka huomioisi lukijoiden ruumiilliset, aistimelliset kokemukset ja auttaisi kaunokirjallisten rakenteiden ja tekniikoiden sekä kulttuuristen tulkintakehysten tunnistamisen kautta kehittämään ”itsekriittisiä kirjallisia kokemuksia” (self-critical literary experiences). Viime vuosina esimerkiksi transformatiivisen lukemisen tutkimus on korostanut tekstin ja lukijan merkityksellistä vuorovaikutusta, joka tarjoaa mahdollisuuksia kokemuksen ja havainnon jäsentämiseen ja reflektioon. Keskeinen kysymys on, miten ohjata lukijoita kohti lukemista, joka on yhtä aikaa kokemuksellista (aisteihin, tunteisiin ja ruumiillisiin kokemuksiin) perustuvaa ja reflektiivistä: sekä lukemisen luovuutta ja affektiivisuutta vaalivaa että tekstien piirteet huomioonottavaa ja kriittistä toimintaa?

Pohdin aihetta tarkastelemalla amerikkalaisen kirjailijan Roxane Gayn teoksen Hunger: a Memoir of (My) Body (2017) lukemista monitieteisessä kirjallisuuden opetuksessa. Gayn länsimaisia normeja rikkovaa ruumiillista kokemusta (sukupuolitettu, rodullistettu, ”lihava” ruumis) kuvaava muistelmateos kutsuu lukijoitaan kokemukselliseen ja reflektiiviseen lukemiseen, jossa hahmotetaan muun muassa niitä kulttuurisia tulkintamalleja, joita heijastamme toisten ihmisten kehoihin. Teos ohjaa pohtimaan ruumiillista maailmassa olemista sekä sitä, miten ympäristö ja kulttuuriset normit muovaavat kokemusta ja toimijuutta. Tuon esitelmässä yhteen enaktiivista, retorista ja empiiristä lukemisen tutkimusta ja feminististä pedagogiikkaa ja tarkastelen niiden mahdollisuuksia (lähi)lukemisen opetuksessa.

 

Pere, Tuula (OTT, lastenkirjailija, tuula[at]pere.fi): Kuulevia kuuroja, näkeviä sokeita – aistit herkkinä Topeliuksen tapaan

Työskentelen parhaillani tietokirjahankkeen ”Oikeus ja kohtuus Topeliuksen saduissa” kanssa ja olen samassa yhteydessä käynyt läpi noin 180 hänen satuaan, runoaan ja näytelmäänsä. Tunnettua on Topeliuksen asettuminen heikompien puolelle. Näihin kuului myös sokeita ja kuuroja, sellaisiksi syntyneitä tai vammautuneita. 1800-luvun yhteiskunnan epätasaisesti jakautuneet taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset olot korostivat eri tavoin vajavaisten ihmisten kovia kokemuksia.

Zachris Topeliuksen laaja lastenkirjatuotanto tarjoaa mahdollisuuden tarkastella myös aisteja ja niiden merkitystä useista näkökulmista. Konkreettisimmat aisteihin liittyvät Topeliuksen tarinat kertovat kuuroista ja sokeista, joiden toimeentulo ja selviytyminen arjessa ovat omien pyrkimysten lisäksi riippuvaisia toisten avusta, armeliaisuudesta ja asenteista. Liikkuessaan puhtaimmin fantasian alueella Topelius kuvaa aisteja erityisen kiinnostavasti. Hänen henkilöillään saattaa olla yliluonnollisia ja mystisiä aisteja. Tarinoissa vakuutetaan, että ihmisen on mahdollista nähdä erityisiä ihmeitä, jos hänellä on tietty ”lapsenomainen” näkökyky. Erityisen herkällä kuulolla varustetut päähenkilöt kuulevat jopa kirkonkellojen äänessä sen, soivatko kuolinkellot roistolle tai ilkiölle. Erään sadun kuuro poika on saanut Jumalalta lahjan kuulla äänettömyyden puhuvan ja kuulee tähtien laulua sekä ymmärtää hevosen puhetta. Erityisen tärkeä on omantunnon puhe, joka pitää poikaa oikealla tiellä.

Saduissa esiintyy lukuisia viittauksia yliluonnollisiin kykyihin. Tähtisilmä-sadun avuton lapsi on poikkeuksellinen kyvyssään katsoa suoraan sydämeen sekä nähdä selvännäköisesti toisten todelliset ajatukset ja pyrkimykset. Ympäristö ei sitä salli. Topelius puhuu kyvystä nähdä maailmaa kauemmas sekä siitä, miten tähtien valon heijastus säilyy vahvempana joissakin ihmisissä. Kirjailija kertoo lähes jokaisen lapsen kykenevän kuulemaan luonnossa kaiken puhuvan. ”Eihän siinä ole mitään kummastelemista”, Topelius toteaa. Kannon kautta luonnon kanssa keskusteleva paimentyttö saa paljon hyvää aikaan, mutta hänen epärehellinen kumppaninsa ärsyttää luonnon voimat ja palaa itse tulipalossa.

Tarjoaapa Topelius päähenkilöilleen usein myös poikkeuksellisen näkökyvyn sekä historiaan että tulevaisuuteen kurkottamiseksi – välillä vain sielun silmillä, välillä taikapelin avulla. Kaiken kaikkiaan, Topeliuksen saduissa asiat maistuvat, kuuluvat, koskevat ja koskettavat silmissä, suussa, korvissa, iholla ja sydämessä. Tästä haluan kertoa esitelmässäni.

 

Parente-Čapková, Viola (Turun yliopisto, viocap[at]utu.fi) & Launis, Kati, Helsingin yliopisto (kati.launis[at]helsinki.fi): (Digi)arkistot ja mesoanalyysi

Esitelmässämme pohdimme mesoanalyysin (mesoanalysis) käsitettä ja sen mahdollisuuksia (digi)arkistojen käytön yhteydessä. Paul Saint-Amourin käsite mesoanalysis tarkoittaa mikro- ja makrotason (ks. F. Moretti, M. Jockers) analyysin sekä lähi- ja kaukoluvun menetelmien kompromissia. Moni digitaalisia menetelmiä käyttävä kirjallisuudentutkija on peräänkuuluttanut juuri tällaista keskitien metodologiaa, joka sallii työskentelemisen laajojen digitoitujen aineistojen parissa ja samalla korostaa kirjallisuudentutkimuksen asiantuntemusta sekä laajasti ymmärrettyä ja kontekstualisoivaa lähilukua (ks. esim. K. Bode 2018).

Parente-Čapková esittelee aluksi tekemäänsä mesoanalyysia kreikkalais-italialaisen Matilde Seraon suomalaisesta vastaanotosta. Vastaanoton käsite ymmärretään laajasti: se on lähtökohtaisesti ylirajaista ja monikielistä ja tarkoittaa erityyppisiä todisteita siitä, että kirjailija tunnettiin ja hänen teoksensa luettiin.

Seuraavaksi esittelemme Tekstit liikkeessä -hanketta (Emil Aaltosen säätiö, https://tekstitliikkeessa.com/), jossa tutkitaan suomalais-venäläistä naiskirjallisuuden historiaa. Lähtökohdat ja menetelmät ovat samat kuin edellä, mutta hankkeessa tutkimusta tekee tiimi, jossa on sekä Suomen että Venäjän kirjallisuuden asiantuntijoita. Esimerkkitapauksena on Venäjältä Suomeen muuttanut Marie Linder, jonka asemaa kulttuurisena välittäjänä tarkastelee Kati Launis.

Lopuksi nostamme esiin tutkimuskysymyksiä, joita tämä keskitien metodologia, mesoanalyysi, herättää ja pohdimme, miten menetelmää voisi käyttää kirjallisuustieteen opetuksessa.

 

Perkiömäki, Mika (Helsingin yliopisto, mika.perkiomaki[at]helsinki.fi): Pomorikirjallisuuden pohjoinen ulottuvuus

Pomoreiksi kutsutaan pohjoisilla Vienanmeren ja Barentsinmeren rannoilla asuvia venäläisiä. Etninen ryhmä tai kansa pomorit eivät siis ole, ja muutenkin käsite on varsin häilyvä. Silti pomori-identiteetti on keskeinen alueen väestölle niin sen itseymmärryksen kannalta kuin myös sen, millaisena muu Venäjä heidät näkee. Pohjoiset vedet ovat vuosisatojen ajan määrittäneet pomorien omaleimaista elämäntapaa, jonka arki on pyörinyt ankarien pohjoisten rantojen ympärillä keskittyen kalastukseen ja merinisäkkäiden metsästykseen sekä merenkäyntiin, jonka kautta yhteydet ulkomaille ovat olleet tiiviit.

Venäläinen kirjallisuudentutkimus on hahmotellut keskeisten pomorikirjailijoiden tuotannon pohjalta niin kutsuttua venäläisen kirjallisuuden pohjoista tekstiä, jossa alueen profaanit kulttuurihistorialliset perinteet yhdistyvät vanhauskoisuudesta kumpuavaan mytologiaan ja käsityksiin Venäjän pohjoisesta erityislaatuisena pyhänä tilana. Tärkeimpiin pohjoisen tekstin käsitteeseen vaikuttaneisiin kirjailijoihin kuuluvat pomorien kansanperinnettä neuvostoaikana toisintaneet Boris Šergin (1893–1973) ja Stepan Pisahov (1879–1960).

Esitykseni tarkastelee Šerginin ja Pisahovin suosittujen satujen, kertomusten ja muiden kirjoitusten esityksiä pohjoisesta luonnosta, erityisesti merestä, sekä pomorien suhteesta siihen. Haen vastauksia siihen, millaisia merkityksiä pohjoiset vedet näissä teksteissä saavat sekä siihen, miten näiden kirjailijoiden Neuvostoliiton alkuvuosikymmeninä julkaistut pomorikansanperinteestä kumpuavat teokset suhtautuvat ajan positivistiseen henkeen, jossa ihminen oli taisteleva kaikin voimin luontoa vastaan ja alistava luonnonvoimat omaksi hyödykseen karut pohjoisetkin alueet tiiviisti omaan elinpiiriinsä valloittaen.

 

Pesonen, Jaana (Helsingin yliopisto, jaana.j.pesonen[at]helsinki.fi): Aistikkaat tunnekuvaukset Puhelias Elias -sarjassa

Tunteita hyödynnetään voimakkaasti 2000-luvun retoriikassa. Tunnetaitotematiikka on myös lisääntynyt lastenkirjallisuudessa viime vuosina. Sara Ahmed (2018) on kirjoittanut, että tunteilla on todellinen ja vaikuttava rooli yhteiskunnassa. Ahmedin mukaan tunteet kiinnittyvät eri tavoin erilaisiin ruumiisiin. Tunteiden merkitystä on myös väheksytty yhdistämällä ne feminiinisyyteen. Myös lasten- ja nuortenkirjallisuudessa tunteet ja tunteilu on perinteisesti kiinnittynyt feminiinisyyteen. 2000-luvun kirjallisuus on kuitenkin haastanut tätä binääristä asetelmaa.

Analysoin esityksessäni Essi Kummun Puhelias Elias -sarjaa, joka käsittää teokset Puhelias Elias (2012), Harjoituspusuja (2015), sekä Häätanssit (2019). Keskityn kuvitetun kirjan tekstitason aistimuksellisuuteen. Sarjassa kuvataan moniaistisesti niin pelon, häpeän kuin myös rakkauden tuntemuksia. Sarjassa tunteet sitoutuvat yhteen identiteettien, ruumiillisuuden ja tilojen kanssa. Päähenkilö Elias muuttuu sarjan ensimmäisessä osassa hiljaiseksi. Äiti ja isä ovat eronneet, ja Eliaksella on nyt kaksi kotia. Sama toistuu myös muissa sarjan osissa: Eliaksesta tulee hiljainen, kun uudet tunteet yllättävät hänet.

Tarkastelenkin esityksessäni sitä, miten Eliaksen tuntemuksia ja aistimuksia kuvataan puheen vähetessä. Tarkastelen esityksessä tapoja, joilla sanallistetaan tuntemuksia ja aistimuksia. Tuoksut voivat esimerkiksi olla muistoja ajasta, jolloin perhe yhä asui samassa kodissa. Ikävä ja pelko toisen vanhemman menettämisestä voi tuntua pistelynä kurkussa. Uusperheen kasvamista isän uudella puolisolla ja tämän lapsella kuvataan fyysisen tilan kaventumisen kautta. Koko perhe, Eliaksen muualla asuva äiti mukaan lukien, mahtuu tilanteen tullen yhteiseen ruokapöytään, mutta jokaisen täytyy vähentää omaa tilaansa. Ihastuminen ja rakastuminen ovat keskeisiä tunteita kaikissa sarjan osissa. Nämä tunnekuvaukset ovat moniastisia, ja niihin sekoittuu myös häpeää ja pelkoa. Rakastumiseen ja ihastumiseen kiinnittyvät myös käsitykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta sekä ruumiillisuudesta. Puhelias Elias -sarjassa rikotaankin binääristä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden oletusta monin tavoin. Eliaksen isä rakastaa leipomista, mutta toisaalta hänen kerrotaan pullistelevan lihaksiaan peilin edessä. Omien vanhempien uudet ihastumiset voivat tuntua lapsesta jopa pelottavilta, sillä ne rikkovat entisen ja turvallisen. Äidin uusi puoliso on nainen, mutta tätä asiaa ei nosteta erityisesti esille missään vaiheessa. Suhteessa yhteiskunnallisiin hegemonisiin oletuksiin, heteronormatiivisuuden rikkova suhde ei siis näyttäydy erityisempänä kuin isän suhde naiseen. Tarkastelen esityksessä myös sitä, millaista maskuliinisuutta kuvataan Eliaksen heräävän seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden tuntemusten kautta.

 

Piippo, Laura (FT, Jyväskylän yliopisto, laura.piippo[at]yu.fi): Internetin kehystämä kirjallisuus: Painetun kirjallisuuden paikat, muodot ja arvo digitaalisissa ympäristöissä

Painettu kirja on mediassa ehditty toistuvasti juhlistaa digitalisoituneessa ajassa sekä vanhanaikaiseksi että suoranaisesti kuolleeksi. Kirjaesineen tulevaisuus on puhuttanut laajasti erityisesti suhteessa äänikirjan suosion ja myyntilukujen kasvuun sekä sosiaalisen median vaikutukseen ihmisten lukutapoihin ja -tottumuksiin. Kirjaesine on kuitenkin myös aktiivisesti uusia merkityksiä ja yhteyksiä aktiivisesti luova toimija, jonka toimijuus rakentuu sen materiaalisesta ilmiasusta, poeettisesta sisällöstä ja käyttötilanteesta sekä kirjoihin liittyvistä kulttuurisista puhetavoista, käsityksistä ja kokemuksista. Painetun kirjan kuolemaa manaavista ennusteista huolimatta se näyttää edelleen puolustavan asemaansa kirjallisuuden jäsentymisen tapana: analogisen maailman lisäksi kirja elää digitaalisissa ympäristöissä merkityksiä ja arvoa jäsentävinä käyttötapoina, muotoina ja rakenteina.

Post doc -tutkimukseni (alk. 1.1.2022) selvittää, millaisia ovat painetun kirjan paikat, muodot ja arvo digitaalisissa ympäristöissä 2000-luvun Suomessa. Tutkimukseni keskiössä on kirjaesineen poetiikkaan keskittyvä, analysoiva ja tulkitseva ote, joka kiinnittyy kirjan kantamiin ja tuottamiin merkityksiin ja arvoketjuihin. Transmediaaliseen kertomuksentutkimukseen sekä digitaalisen ympäristöllisyyden ja tekstienvälisyyden teorioihin nojaten kysyn, mitkä ovat kirjan – myös aistimelliset – erityispiirteet ja miten ne näyttäytyvät, tulevat haastetuiksi ja luovat merkityksiä verkkoympäristöissä. Kysymykseen vastataan kirjan erityispiirteiden ja kirjoissa risteävien arvon ja sen lajien analyysilla. Tutkimus tuottaa uutta tietoa painetun ja digitaalisen (ääni)kirjallisuuden suhteesta, vielä tutkimattomista kaunokirjallisista teoksista ja Suomen kontekstissa aiemmassa tutkimuksessa jäsentämättömistä kirjan digitaalisista jäljistä ja julkisuudesta.

Aineistoni koostuu kolmesta osasta. 1) Kaunokirjallinen aineisto koostuu kotimaisesta 2000-luvulla julkaistusta painetusta kirjallisuudesta, joka sulauttaa itseensä myös digisyntyisiä tekstejä. Nämä teokset myös kytkeytyvät joko tiukemmin tai väljemmin kokeellisen kirjallisuuden traditioon. 2) Haastatteluista koostuva aineisto pitää sisällään edellä kuvatun kaunokirjallisen aineiston teosten tekijöiden haastatteluja. Haastateltaviksi on valikoitunut tekijöitä, joiden tuotannossa toistuu digisyntyisten materiaalien käyttö sekä kirjan adaptaatio mediumista toiseen. 3) Kolmas aineisto muodostuu edellisten aineistojen kattamien kaunokirjallisten teosten – sekä painettujen että äänikirjojen – mediatekstiesiintymistä. Perinteisemmän kritiikkivastaanoton lisäksi huomio tarkentuu erityisesti erilaisiin kirjablogeihin ja julkisiin sosiaalisen median, kuten Facebookin, Twitterin ja Instagramin julkaisuihin ja sisältöihin, esimerkiksi tekijä- ja teosnimien sekä aihetunnisteiden #bookstragram, #kirjagram ja #kirjatwitter kautta.

 

Pirinen, Riikka (FM, Tampereen yliopisto, riikka.pirinen[at]tuni.fi ), Välimäki, Isa (FM, Tampereen yliopisto, isa.valimaki[at]tuni.fi ): Kirjallinen epifania identiteetin kehityksellisen käänteen kuvauksessa Katherine Mansfieldin novellissa “The Garden Party”

Esitelmämme perustuu vireillä olevaan yhteisartikkeliimme, joka käsittelee uusiseelantilaisen kirjailijan Katherine Mansfieldin klassikkonovellia “The Garden Party”. Novellia on aiemmin tulkittu etenkin nuoren protagonistin, Laura Sheridanin, luokkatietoisuuden heräämisen näkökulmasta. Jatkamme Lauran identiteetin kehityksen tutkimusta, mutta luokkanäkökulman sijaan fokuksemme on kirjallisessa epifaniassa.

Esitelmässämme pohdimme, kuinka henkilöhahmon kokema epifania eli yhtäkkinen muutoksen, valaistumisen tai ymmärryksen hetki problematisoi kerronnan fokalisaatiota ja sen avulla tuotettua aistimellisuutta. Novellia “The Garden Party” voi lähestyä aistit-teeman kautta mielenkiintoisella tavalla, kun huomioon otetaan novellin kerronnan näkökulma, tai laajemmin kerronnan fokalisaatio. Mansfieldille tyypilliseen tapaan novellin kerrontaa leimaa vapaa epäsuora esitys, joka huojuu ambivalentisti kertojan ja Lauran diskurssien välillä. Esitelmässämme tarkastelemme, kuinka vapaa epäsuora esitys ja fokalisaation vaihdokset vaikuttavat novellin aistihavaintoihin. Tarkka kerronnan analyysi puolestaan avaa protagonistin identiteetin kehityksellisen käänteen käsittelylle tuoreen tulokulman. Tarkastelemme aistihavaintoja etenkin Lauran epifanian yhteydessä ja esitämme, että epifania kerronnan tason instanssina vangitsee novellissa identiteetin dynaamisuuden. Kysymme, kenen aistihavaintoja novellissa kulloinkin kuvataan ja toisaalta miksi tietyistä oletetuista aistihavainnoista jätetään kertomatta. Aistihavaintojen kuvauksessa tehtyjen valintojen voidaan nähdä kytkeytyvän kerronnallisiin positioihin, joilla taas on merkitystä kirjallisen epifanian ja siten koko novellin tulkinnan kannalta. Sovellamme integratiivista lähestymistapaa ja pyrimme tuomaan eri suunnista ammentavat tutkimustaustamme hedelmälliseen vuoropuheluun. Saatamme yhteen hienosyisen tarkan narratologisen luennan sekä historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä kartoittavan kontekstualisoivan luennan. Yhdistämällä kaksi erityyppistä luentatapaa tavoitteenamme on tuottaa uudenlainen tulkinta novellista ja avata tuore näkökulma erityisesti modernistisessa novellissa hyödynnetyn kirjallisen epifanian tutkimukseen.

 

Puhakka, Marjut (Oulun yliopisto): Itsestään tietoiset zombit ja hajuaisti

Väitöskirjassani tarkastelen itsestään tietoista zombia transmediaalisessa populaarikulttuurin viitekehyksessä. Tietoisuus on ollut länsimaisessa filosofiassa pitkään ratkaisematon ongelma; lääketieteellisesti tietoisuuden osoittaminen oli ongelmallista ja lisäksi uskonnon käsitys sielusta ruumiista erillisinä on tuonut keskusteluun oman lisänsä. Dualistinen käsitys (mind – body -problem) ihmisestä kahtiajakoisena olentona, jolla on fyysinen ja metafyysinen olemus, on voitu osoittaa virheelliseksi, mutta silti ajatus materian (ruumiin) ja hengen erillisyydestä kiehtoo. Olentona zombi on sellainen, jota voidaan tarkastella kahden eri maailman olentona. Dualistisesta näkökulmasta zombin ei pitäisi olla mahdollista toimia tietoisena subjektina.

Seminaariesitelmässäni tarkastelen tapausesimerkkinä M. R. Careyn teosta The Girl with all the Gifts (2014). Careyn romaani on kirjoitettu paitsi ihmisten, myös itsestään tietoisen zombilapsen näkökulmasta. Teoksessa ihmiset peittävät ominaistuoksunsa kemikaaleilla, jottei ihmisen haju herätä zombien syömisviettiä. Ihmisille hajun peittäminen on tärkeä turvallisuustekijä, mutta he eivät itse pysty havainnoimaan kehojensa tuoksua tai tuoksuttomuutta muuten kuin seuraamalla zombien reaktioita. Hajuaisti on ihmisen aisteista se, joka läpäisee tietoisuuden ainoastaan silloin, kun sen on tarpeen välittää (tärkeää) informaatiota. Tarvitaan uusi haju (tai erityisen voimakas), jotta ärsykekynnys ylittyy. Hajuaistimuksen tehtävä on herättää ruumiillisia tarpeita (nälkä) tai varoittaa vaarasta (esimerkiksi savun tai pilaantuneen ruuan haju). Tuoksut myös liittyvät muistamiseen ja tunteisiin. Hajukeskus, se aivojen osa joka käsittelee hajuaistimuksia, onkin yhteydessä samaan limbiseen järjestelmään, joka käsittelee tunteita.

Zombilapsi Melanie ei romaanin alussa tiedä olevansa zombi. Hän ei tunne muuta elämää kuin sen, mitä on elänyt vankina suljetussa armeijan tutkimuslaitoksessa. Hän pitää oppimisesta ja opettajastaan, ja ei haluaisi vahingoittaa millään lailla ihmisiä. Kun opettaja unohtaa ihmisen hajun peittävän aineen, nälkä sumentaa Melanien rationaalisen mielen ja vaikka väkivaltainen yhteenotto sillä kertaa vältetään, pelkäävät sekä opettaja Justineau sitä hetkeä, kun Melanie ei pysty enää pidättelemään itseään. Melanie kykenee havainnoimaan toimintaansa rationaalisella, tietoisella tasolla: hän ennakoi tuoksun aiheuttamaa reaktioita, mutta ei kykene kontrolloimaan kehonsa toimintaa. Hajuaistilla on siis merkittävä rooli tietoisen ja ei-tietoisen käytöksen välillä. Samalla ruumiillinen tarve ohittaa tietoisen mielen tarpeen toimia yksilön arvomaailman ohjaamana.

 

Pulkkinen, Veijo ( tituvillus[at]gmail.com):  Kirjoituskone ja aistit

Kirjoituskone assosioituu aisteihin monin tavoin. Mediateorian piirissä se kytkeytyy erityisesti sokeuteen. Friedrich Kittlerin tunnetun teesin mukaan kirjoituskone rikkoi klassisen tekijyyden mediateknologisen perustan, joka oli levännyt silmän ja kirjoittavan käden yhteistyön varassa. Aistivan kehon tilalle tuli kone, joka kirjoitti pikemminkin ihmistä kuin ihminen konetta (Kittler 1990, 195; 1999, 202–203) . Kittlerin raflaava teesi pohjautuu yhtäältä silmäsairautta poteneen ja kirjoituskonetta kokeilleen Friedrich Nietzschen toteamukseen siitä, että ”kirjoitusvälineet työskentelevät ajatustemme kanssa” ja toisaalta varhaisten nk. ”sokeiden” (engl. blind writer) kirjoituskoneiden mekaaniseen rakenteeseen, jotka estivät näkemästä tekstiä samaan aikaan, kun sitä kirjoitettiin sekä siihen tosiasiaan, että kirjoituskoneita kehiteltiin alunperin sokeiden apuvälineiksi.

Vaikka eräänlainen ”sokeus” liittyykin keskeisesti konekirjoitukseen erityisesti kymmensormijärjestelmällä (engl. touch typing) kirjoitettaessa, jonka tarkoituksena on kirjoittaa katsomatta näppäimiä, on kirjoituskoneella myös tekemistä näkemisen kanssa. Marshall McLuhan (1964, 262) kuvaili kirjoituskonetta eräänlaiseksi yksityiseksi kirjapainoksi, joka yhdisti tekstin luonnostelun kirjapainon kaltaisten painokirjaimien kanssa. Kirjoituskoneen kirjoitusjäljen visuaalisella ulottuvuudella onkin ollut suuri merkitys muun muassa käsikirjoitusten viimeistelyssä painokuntoon.

Näköaistin lisäksi kirjoituskoneella kirjoittaminen liittyy kuulemiseen, koskemiseen ja jopa aistillisuuteen. Tarkastelen esitelmässäni näitä konekirjoituksen ja eri aistien välisiä yhteyksiä käyttämällä esimerkkeinä suomalaisten kirjailijoiden, kuten Jalmari Finnen, Joel Lehtosen ja Juha Mannerkorven käsikirjoituksia ja kirjoitusprosesseja.

Lähteet:

McLuhan, Marshall. 1964. Understanding Media: The Extensions of

Man. New York: McGraw-Hill.

Kittler, Friedrich. 1990. Discourse Networks 1800 / 1900. Kääntänyt

Michael Metteer ja Chris Cullens. Stanford: Stanford University Press.

–––––. 1999. Gramophone, Film, Typewriter. Kääntänyt Geoffrey

Winthorp-Young ja Michael Wutz. Stanford: Stanford University Press.

 

Rahikkala, Salla (FM, väitöskirjatutkija, Kirjallisuus, Oulun yliopisto, salla.rahikkala[at]oulu.fi):  ”The story was the price you paid for the rhythm.”Intermediaalisuus ja ekfrasis jälkikoloniaalisen kritiikin välineinä Zadie Smithin romaaneissa On Beauty (2005) ja Swing Time (2016)

Brittiläisen nykykirjailijan Zadie Smithin (s.1975) romaanit liikkuvat jälkikoloniaaliseen kritiikkiin kytkeytyvien yhteiskunnallisen  tasa-arvon, toiseuden sekä eettisten kysymysten parissa (ks.esim. Hale 2012, 834). Romaanien keskiössä ovat erityisesti rodullistamiseen ja toiseuteen  liittyvät ongelmansettelut.

Romaaneissa On Beauty (2005) ja Swing Time (2016) nostetaan tarkasteluun  mustien (nais)subjektien äänettömyys eli se, miten heidän sanallistetut kertomuksensa tulevat jatkuvasti vaiennetuiksi tai päälle puhutuiksi. Tämä subjektien epätasa-arvoinen asemointi kielessä tulee erityisen selvästi esiin teosten dialogeissa. Vastavuoroisuudella ja kohtaamisella lepäävä dialogisuus (ks. esim. Neumann & Nünning 2008, 8; Bahtin 1979, 92) paljastuu utooppiseksi romaaneissa: vain musta subjekti mukautuu toisen puheeseen. Dialogimuoto sulkee ulkopuolelleen ne, joilla ei ole dialogiin tarvittavaa kieltä hallussaan. Samalla dialogin kieli paljastuu valkoiseksi ja keskiluokkaiseksi. Toisekseen mustaa subjektiutta koskevat kertomukset uhkaavat lyyhistyä historiallisen painolastin alle. Tämä mustaa subjektiutta koskeva kertomusten moneus, joka ilmenee esimerkiksi orjakertomusten ja populaarikulttuurin kuvaston kautta, jättää vain vähän tilaa subjektin itsensä luomille kertomuksille ja määrittelyille.

Kielen ja puheen rooli dialogisuuden, subjektiuden ja intersubjektiivisen kohtaamisen rakentajana kyseenalaistuukin On Beautyssa ja Swing Timessa.Romaaneissa vuoropuheen tilalle nousee eräänlainen merkkien ja sanattoman dialogi, joka ilmenee intermediaalisuuden ja ekfrasiksen kautta. Mustan subjektiuden neuvottelun kannalta keskeisiksi kohtauspinnoksi  muodostuvat ennen kaikkea visuaalinen maalaustaide ja tanssi. Sekä maalaustaide että tanssi ovat tuottaneet mustille subjekteille niin rodullistettuja kuin näkymättämyyttä heijastelevia marginalisoiutuja asemia, mutta kirjoittaa Smith näitä positioita romaaneissaa uusiksi. Hanna Meretojaa (2014, 137) mukaillen taideteokset toimivat romaaneissa keskustelukumppaneina, joita vasten subjekti peilaa minuuttaan. Ekfrasis toimii uudenlaisten mustaa subjektutta rekonstruoivien kertomusten muodostamisen työkaluna (vrt. Rippl 2015, 111). Toisaalta romaaneissa myös kirjoitetaan rekonstruktiivisesti maalauksen merkityksiä uusiksi jälkikoloniaalisesta perspektiivistä (vrt. Heffernan 2015, 38). Tanssin kautta mustat subjektit pyrkivät raivaamaan itselleen tilaa siinä ahtaassa raossa, joihin kulttuuriset kertomukset heidät asemoivat (ks. Quabeck 2018, 465; Scafe 2019, 94). Itseä – mustaa naissubjektia – koskevat kulttuuriset ja rodullistavat kertomukset on kuitenkin rakennettava uudelleen:ne ovat hinta, joka rytmistä ja vapaudesta täytyy maksaa, kuten Swing Timen nimetön päähenkilökertoja toteaa (ST, 24).

Läpi Smithin teosten kulkeekin itsetietoinen rekonstruktiivinen, esteettis-eettinen orientaatio (ks. Vermeulen & van den Akker 2010,2; Vermeulen van den Akker 2015). Tätä orientaatiota voidaan tulkita esimerkkinä postmodernismin jälkeisen fiktion estetiikasta, jota Irmtraud Huber (2014, 6) kuvaa siitä huolimatta -politiikaksi (’in spite of’). Smithin molemmissa romaaneissa tematisoidaan jälkistrukturalistisen kielikeskeisyyden kyseenalaistumista intermediaalisuuden ja ekfrasiksen kautta ja esitetään myös muunlaiset maailman kokemisen, itsenä ilmaisemisen ja ymmärtämisen tavat mahdollisina.

Lähteet:

Smith, Zadie 2016. Swing Time [=ST]. UK et al.: Hamish Hamilton.

Smith, Zadie 2005. On Beauty [= OB]. New York: The Penguin Press.

Bahtin, Mihail 1979. Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. (Voprosy literatury i estetiki, 1975.) Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen & Veikko Airola. Moskova: Kustannusliike Progress.

Hale, Dorothy J. 2012. ”On Beauty” as Beautiful? The Problem of Novelistic Aesthetics by Way of Zadie Smith. Contemporary Literature 53(4), 814–844.

Heffernan, James A.W. 2015. Ekphrasis: Theory. Gabriele Rippl (ed.), Handbook of Intermediality: Literature-Image – Sound – Music. Berlin & Boston: Walter De Gruyter GmbH, 38–49.

Huber, Irmtraud 2014. Literature After Postmodernism. Reconstructive Fantasies. Houndmills et al.: Palgrave Macmillan.

Meretoja, Hanna 2014. The Narrative Turn in Fiction and Theory: The Crisis and Return of Storytelling from Robbe-Grillet to Tournier. Basingstoke & New York: Palgrave Macmillan. https://link.springer.com/book/10.1057%2F9781137401069

Neumann, Birgit & Ansgar Nünning 2008. Ways of Self-Making in (Fictional) Narrative: Interdisciplinary Perspectives on Narrative and Identity. Birgit Neumann, Ansgar Nünning & Bo Petterson (eds.), Narrative and Identity. Theoretical Approaches and Critical Analyses. Trier: Wissenschatflicher Verlag Trier, 3–22.

Quabeck, Franziska 2018. ‘A Kind of Shadow’: Mirror Images and Alter Egos in Zadie Smith’s Swing Time. Zeitschrift für Anglistik und Amerikanistik, 66(4), 461–477.

Rippl, Gabriele 2015. Postcolonial Ekhprasis in the Contemporary Anglophone Indian Novel. Gabriele Rippl (ed.), Handbook of Intermediality: Literature-Image – Sound – Music. Berlin & Boston: Walter De Gruyter GmbH, 111–133.

Scafe, Suzanne 2019. Gendered, Post-Diasporic Mobilities and the Politics of Blackness in Zadie Smith’s Swing Time (2016). Caribbean Review of Gender Studies 13, 93–120.

Vermeulen, Timotheus & Robin van den Akker 2010. Notes on Metamodernism. Journal of Aesthetics & Culture 2(1), 1–14.

Vermeulen, Timotheus & Robin van den Akker 2015. Misunderstandings and Clarifications. Notes on’ Notes on Metamodernism’. Notes on Metamodernism 3.6.2015. [http://www.metamodernism.com/2015/06/03/misunderstandings-and-clarifications/ ] (5.10.2020).

 

Rantala, Oskari (Väitöskirjatutkija, Jyväskylän ylipisto, oskaripisterantala[at]gmail.com):  Sarjakuvat sarjakuvissa Alan Mooren sarjakuvissa: Mise-en-abyme ja median materiaalinen muisti

Angloamerikkalainen populaarisarjakuva on erityisesti 1980-luvulla tapahtuneen niin sanotun supersankarinarratiivien revisionisen käänteen jälkeen alkanut laajasti hyödyntää kerronnassaan median ja genren historiaa, ja niihin liittyvästä alakulttuurisesta lukutaidosta on tullut entistä merkittävämpi tekijä kerronnallisten merkitysten muodostumisessa. Yksi sarjakuvantekijöistä, joihin tämä käänne henkilöityy, on englantilaisen käsikirjoittaja Alan Moore, jonka tunnetuin teos Watchmen (1986–87, taide Dave Gibbons) on koulukirjaesimerkki revisionistista supersankarinarratiiveista.

Useissa myöhemmissä teoksissaan Moore on jatkanut sarjakuvahistorian hyödyntämistä yhä kompleksisemmilla tavoilla. Erityisesti sarjakuva-sarjakuvassa-rakenteet korostavat mediaalisuuden, mediaspesifisyyden ja materiaalisuuden kysymyksiä. Esimerkiksi 1963 (1993, taide Steve Bissette & Rick Veitch), Supreme (1996-2000, 2012, taide Joe Bennett, Rick Veitch et al), Tom Strong (1999–2006, taide Chris Sprouse et al) ja The Spirit: New Adventures (1998, taide Dave Gibbons) ovat sarjakuvia, joissa historia, muistot tai koko kertomus saavat tarinamaailman sisäisen sarjakuvalehden muodon ja jäljittelevät sarjakuva-artefakteja. Kaikissa näissä teoksissa sisäkkäisillä kertomuksilla leikittely alleviivaa tarinamaailmojen keinotekoisuutta ja intertekstuaalisuutta. Tutkin tämän tehokeinon kerronnallisia vaikutuksia ja toimimista sarjakuvassa: mitkä tekijät tekevät juuri siitä vastaanottavan median tällaiselle materiaaliselle leikittelylle?

Bio:

Oskari Rantala työstää Jyväskylän yliopistossa väitöskirjaa sarjakuvakerronnan mediaspesifeistä keinoista, materiaalisuudesta ja metamediaalisuudesta tai -tekstuaalisuudesta käsikirjoittaja Alan Mooren teoksissa.

 

Rantanen, Anna (FM, kirjallisuus; tanssin ja somatiikan koulutus, Itä-Suomen liikuntaopisto):  Kun uniolennot tulevat lihaksi

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat myös fyysistä, kehollista toimintaa. Mutta mitä tapahtuu, kun sanat eivät kosketa ainoastaan kuvainnollisesti, vaan kehollistuvat ja muuttuvat liikkeeksi, menevät luihin ja ytimiin? Miltä tuntuu, jos kuiskaan runon korvaasi?

Kulttuurissamme vallinnut ajattelu erottaa kehon ja mielen. Somaattinen lähestymistapa puolestaan korostaa niiden yhteyttä. Ranskalainen filosofi, fenomenologiaa kirjoituksissaan soveltanut Gaston Bachelard (1884-1962) korostaa poeettisten kuvien hetkellisyyttä ja niiden herättämiä muistoja, tunteita ja assosiaatioita. Mitä tapahtuu, kun mielensisäiset kuvat kehollistuvat, kun sisäisen maailman virta on myös kehon liikettä? Entä, kun uniolento tulee lihaksi ja väittää vastaan kuuluisalle filosofille? Voivatko filosofi ja uniolento ylipäätään puhua samaa kieltä? Kuinka tarpeellisia sanat ovat? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdimme liikkeen, tanssin ja somatiikan keinoin toteutettavassa performanssissa. Työskentelemme yhdistelemällä luovaa kirjoittamista ja liikettä.

Kontakti-improvisaatiossa tanssijat kommunikoivat kehollisesti, kosketuksissa toisiinsa, ilman sanoja. Toisen ja itsen kuuntelu, nyt-hetki ja tilan kokeminen esimerkiksi tunto- ja liikeaistin avulla ovat läsnä. Liike ja kosketuksissa oleminen herättävät kysymyksen rajoista itsen ja toisen välillä. Myös mielikuvien käyttäminen ja kokemuksellinen ote kehotyöskentelyssä, kuten anatomian tutkimisessa ovat osa somaattista menetelmää, jonka keskeisenä hahmona voi pitää yhdysvaltalaista filosofia Thomas Hannaa (1928-1990). Somaattinen keho tarkoittaa myös elävää kehoa ja kokemustamme siitä. Somaattisessa työskentelyssä kokemukset sisäisestä maailmasta ja keho-mielen ulkoisesta todellisuudesta yhdistyvät. Kirjoitetun ja puhutun sanan muuttuminen liikkeeksi ilmentää kehon ja mielen elävää, uutta luovaa yhteyttä. Joskus nähdyksi tuleminen ja muiden kohtaaminen on kaikkein pelottavinta. Kuitenkin sisäistä maailmaa on tuotava näkyväksi, liikkuvaksi ja kosketettavaksi, se riehuu esiin tuulieläimen tavoin. On oltava avoin, liikuttava unimaisemassa ja tutkittava kaikkia niitä pelkoja, suruja, haluja ja toiveita, jotka hetkessä heräävät.

 

Ristimäki, Oiva: Saksalaisromanttinen vuorikaivoskirjallisuus ja aistien kuolema George MacDonaldin Princess and the Goblin -lastenkirjassa

Skotlantilainen fantasiakirjailija George MacDonald (1824–1905) ammensi tunnetusti vaikutteita 1800-luvun alun saksalaisesta taidesadusta. Hänen lastenkirjoissaan taidesadulle tyypillisten miljöötekijöiden ja kuvastopiirien voi katsoa yhdistyvän viktoriaaniselle lastenkirjallisuudelle ominaiseen moraaliopetukseen. MacDonaldin moralistisen estetiikan on luonteva ajatella johtavan uudenlaisen modernin satukertomuksen syntyyn, varsinkin sikäli, kun tarkastellaan kaunokirjallisen sadun aistimellisuuden tematiikkaa. MacDonaldin Princess and the Goblin (1872) -kirjan keskiössä on päähenkilö Curdie-pojan työ vuorikaivoksessa. Tässä on yksi lukuisista MacDonaldin tuotannossa havaittavista viitteistä kirjailijan taidesatuharrastukseen. Monet saksalaisessa varhaisromanttisessa liikkeessä vaikuttaneet olivat perehtyneitä mineralogiaan ja osa heistä jopa työskenteli malmikaivannossa. Vuorikaivoskirjallisen tradition aloittaja Novalis kuvaa romaanifragmentissaan Heinrich von Ofterdingenissä (1802) vuorikaivoksen eräänlaiseksi maanalaiseksi paratiisimaiseksi puutarhaksi. Kivi on Novaliksen ajattelussa luonnonaineista alkuperäisimpiä – sitä vanhempaa perua on hänen mukaansa vain eetterien yhtymisestä syntynyt vesi – ja siten omiaan herättämään ihmisen aistit ja luomaan uudenlaisen suhteen ihmisen ja luonnon välille. Princess and the Goblinissa maan alla ollaan mahtavien luonnonvoimien ympäröimänä; kaivosmiesten on alati varottava vesisuonia, jotka uhkaavat romahduttaa kaivannon. Tarinan huipennuksessa vuoren sisässä asustavat ja ihmisten päänmenoksi juoniaan punovat maahiset sortuvat uhkarohkeuteen ja heidän valtakuntansa tuhoutuu vesien vyöryssä. Vastaavasti Novaliksen Ofterdingenin eräässä laulussa vuorityömiehen kerrotaan valjastavan virrat käyttöönsä ja tuhoavan maanalaisen linnoituksen. Linnoitusta hallitsevan pahan kuninkaan kädestä syövien ihmisten vapautumista kuvaavan laulun voi katsoa heijastelevan MacDonaldin lukeman Novaliksen toisen fragmentin Die Lehrlinge zu Saisin (1802) luonnonhistorian tematiikkaa. Fragmentissa eräs Saisin noviiseista ennustaa alkuajoistaan säyseämmäksi muuttuneen luonnon pian villiintyvän uudelleen ja tuhoavan ihmisistä ne, joiden luontosuhde on runollisen sijaan pragmaattinen. MacDonaldin sivuuttaa reseptiossaan erottelun vuorityömies–runoilijan ja aistillisesti heräämättömien ihmisten välillä. Luonnonmullistuksen surmaamien maahisten vulgarismi samastuu toisen päähenkilön, enkelimäisen prinsessa Irenen palvelusväen tyhjänpäiväiseen hössötykseen, ja tulvan jälkihyöyt koetaankin myös ihmisten parissa Irenen asuintalolla. Esitelmässäni kysyn, mistä aatteellisista tekijöistä MacDonaldin vuorikaivoksen aiheen reseption karaktääri kielii.

 

Siltanen, Elina (FT, post doc -tutkija): Difficult Relations: Reading for Emotion in Recent American Experimental Poetry (Vaikeita suhteita: Tunteiden lukeminen kokeellisessa amerikkalaisessa nykyrunoudessa)

Tutkimushankkeeni käsittelee tunteiden lukemista kokeellisessa nykyrunoudessa. Runouden vakiintuneet lukutavat ylentävät runon puhujan, jolloin lukija jää alisteiseen asemaan merkityksen etsijäksi. Uusi runous, kuten monet kokeelliset amerikkalaiset tekstit, tarjoaa kuitenkin erilaisia asemia lukijalle. Nykyrunous ei usein tarjoa lukijalle selkeitä kiintopisteitä joihin samaistua, vaan haastaa käsityksiä siitä mitä tarkoittaa runon puhuja. Tarkastelen tunteiden ja affektien rakentamia valtasuhteita. Kuinka suhtautua tunteiden lukemiseen esim. kun runo ei korosta yhden henkilön kokemusta vaan hyödyntää lainattua tekstimateriaalia tai on muuten hajanainen? Tällaisen runouden on joskus nähty olevan ristiriidassa tunteiden ilmaisun kanssa, mutta projektissa tarkasteltu materiaali ei tue tätä käsitystä. Lukijoina reagoimme tekstissä esiintyviin tunneilmaisuihin monin tavoin, ja reaktioihin saattaa sisältyä myös epävarmuuden tunne, joka liittyy itse lukemiseen. Hyödynnän projektissa esimerkiksi feministisen tutkimuksen käsityksiä tunteisiin liittyvistä valta-asetelmista ja toisaalta kognitiivisten tieteiden käsityksiä siitä miten lukijat reagoivat teksteihin. Tutkimusmateriaalina on runoteoksia muiden muassa Trisha Low’lta, Dorothea Laskylta, Bernadette Mayerilta ja Diana Hamiltonilta. Parhaillaan käynnissä olevassa projektissa kirjoitan useita artikkeleita. Ehdotetussa hanke-esittelyssä esittelen erityisesti erästä projektin pian ilmestyvää artikkelia, jossa käsittelen Bernadette Mayerin runoteosta Studying Hunger Journals (2011). Teos keskittyy havainnoimaan ja tallentamaan mielenliikkeitä. Tähän liittyy monenlaisia aistikokemuksia, kuten tunne veren kohahtamisesta suonissa tai teoksen keskeinen aihe nälän tunne ja ruokaan liittyvät aistikokemukset. Mayer aloitti teoksen kirjoittamisen käydessään psykoanalyysissa, mutta tarkastelen teosta mindfulness-käsitteen, tunteiden ja tuntemusten tiedostamisen kautta.

 

Soukka, Maarit (Tohtorikoulutettava, Turun yliopisto, Kotimainen kirjallisuus, eemako[at]utu.fi): ”Minä tahdon vaieta kaikesta mistä kieli on.” Kielen problematisoituminen 1950-luvun kaunokirjallisuudessa ja kirjallisuuskeskustelussa

Sotienjälkeisessä kaunokirjallisuudessa ja kirjallisuuskeskustelussa kieli sai merkittävän aseman ja siihen kytkeytyi myös monia ongelmanasetteluita. Modernismin piirissä kieleltä vaadittiin uudistumista ja vanha kieli nähtiin riittämättömänä ajan vaateisiin. Kieli saattoi myös ylipäänsä näyttäytyä vaarallisena, harhaanjohtavana tai jopa tuhoavana. Samoin kielen ajattelematon ja pinnallinen käyttö nähtiin vaarallisena: ”Todellinen murhenäytelmä on sanojen merkityksen kato – – Sanakin tappaa toisensa, kun niikseen”, totesi Osmo Hormia Parnassossa vuonna 1954. Kielen saatettiin myös ajatella asettuvan vuorovaikutuksen esteeksi niin ihmisten välille kuin ihmisten ja maailman välillekin. Kieli saattoi saada myös aseman vankilana, jonakin luonnottomana, ihmisten ajattelua ja havainnointia hallitsevana häiriötekijänä. Tällöin ihannetilana saattoi näyttäytyä pako kielestä, paikka kielen ulkopuolella. ”Minä tahdon vaieta kaikesta mistä kieli on. / Minä tahdon takaisin sinne mistä olen kotoisin.” Näin toteaa runon puhuja Paavo Haavikon Talvipalatsissa (1959). Kaunokirjallisuuden kielipohdinnat ja lehtikeskustelu kietoutuivat teemoiltaan toisiinsa, ja molemmissa keskeinen kielipohdintojen haara johtaa tarkastelemaan kieltä uhan ja ongelmien näkökulmasta. Tämä keskustelu saattoi toisaalta ohjata pohtimaan uutta suuntaa kielelle tai toisaalta johtaa paikalleen jääden toteamaan, miten kieli on tietynlainen järjestelmä eikä sille mitään voi. Vaikka kielen näkeminen kielteisessä tai problematisoidussa valossa oli 1950-luvulla vahva tendenssi, siitä huolimatta keskustelusta löytyy myös ääniä, jotka esittävät kielen positiivisessa tai mahdollisuuksien valossa. Näin uhat ja mahdollisuudet asettuvat yhdessä osaksi keskustelua ja pohdintaa kielestä ja luovat jännitteitä niin kaunokirjallisuuden sisällä kuin siitä käytävässä keskustelussa.

 

Säntti, Joonas: Heterotopia ja tekstuaalisesti queer aistillisuus

Esityksessäni pohdin heterotopian käsitteen antia kokeellisten, queer-teemaisten nykyromaanien poetiikan tarkasteluun. Olen kiinnostunut aistillisesta hämmennyksestä, johon liittyvät esimerkiksi aukkoinen kerronnallisuus (kausaliteetin puute), katkelmallisuus, yksilöllisen toimijuuden
katoaminen sekä paikkojen ja mielentilojen liminaalisuus.

Kokeellista kirjallisuutta feminismin ja queer-teorian kannalta käsitelleet Ellen Berry (2017) ja Tyler Bradway (2017) ovat korostaneet omintakeisen affektiivisen vaikuttavuuden tavoittelua yhtenä poliittisen vaikuttamisen keinona. Tällöin tekstien poliittinen merkitys ei ilmene sortorakenteiden
representaationa tai lukijan osallistamisena jaettuun taisteluun. Se toteutuu pikemmin affektiivisena oudontamisena, järjestykseen ja kertomuksellisuuteen liittyvien odotusten rikkomisena: kritiikki
kohdistuu havaitsemisen ja esittämisen normeihin.

Nykykirjallisuudessa seksiin ja sukupuoleen liittyvät rajanylitykset ovat usein korostuneesti ”pinnalla” eivätkä edellytä queeristi asemoituvan lukijan erityistä löytöretkeilyä. Esimerkiksi Niko Hallikaisen Kanjonin (2021) kertoja kuvaa suoraan homoseksuaalisia halujaan ja Maria Matinmikon Kolkan (2019) kansitekstit ilmaisevat lukuohjeen tapaan kirjan poliittisen sitoutuneisuuden. Havainnollistaessaan kertojiensa sisäisiä vierauden kokemuksia ja halujen sattumanvaraisuutta ne kuitenkin toimivat nimenomaan queeristi, valmiita identiteettikategorioita purkaen.

Heterotopia tarjoaa yhden tavan lähestyä tekstuaalisen queerin affektiivista hämmentävyyttä, jossa ruumiit, tilat ja aistikokemukset ovat jatkuvasti siirtyneet tutuilta paikoiltaan. Queer-tutkimuksessa heterotopioita on useimmiten käsitteellistetty materiaalisina, tosimaailmallisina aktivismin tai
normien rikkomisen tiloina. Kirjallisuuden kannalta heterotopia ei kuitenkaan ole vain teoksien tarinamaailman eli esitettyjen tilojen ominaisuus, vaan se voi toimia esittämisen, kertovan diskurssin, tyyliratkaisuna. Tällöin tarkoitetaan representaation sijaan kirjoituksen luomia uusia tilakokemuksia. Michel Foucault’n varhaisen määritelmän (Sanat ja asiat, 1966) mukaan heterotopiat
”jäytävät kielen perustuksia” ja tuottavat tiedollista hämmennystä. Ne yhdistelevät lähtökohtaisesti yhteen sopimattomia ilmiöitä, kuten ”hedelmäkorista keriytyy auki sukupuolirullia” (Matinmikko 2019, 94.)

Olen Taneli Viljasen proosateosta käsittelevässä artikkelissa (Säntti 2020) ehdottanut tekijän luomien tila-asetelmien nimittämistä heterotopiaksi. Lukija ei voi olla aktiivisesti etsimättä koherenssia ja selittävää järjestystä, joita teos kuitenkin kieltäytyy tarjoamasta. Voisiko ajatusta soveltaa laajemmin
kokeelliseen queer-kerrontaan, esimerkiksi aistihavaintojen ja kokevan minän oudontamisen kannalta?

Fantastisia tai epäluonnollisia tapahtumia sisältävän tarinamaailman kannalta heterotopia tarjoaisi vaihtoehdon yleiselle vastakohtaparille utopia/dystopia. Näin se voisi ehkä mahdollistaa tekstien monitulkintaisten tunnesävyjen tarkemman huomioimisen.

 

Tanskanen, Jani (väitöskirjatutkija, Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Jyväskylän yliopisto, jani.t.tanskanen[at]student.jyu.fi): Mielenterveysongelmien kokeminen kirjallisesti välitettynä

Mielenterveyden ongelmat ja niiden kaunokirjalliset esittämisen tavat ovat monin tavoin kietoutuneita aistien ja aistimisen kysymyksiin. Mielenterveyden järkkymisessä voi olla kyse esimerkiksi aistiharhoiksi kutsutuista kokemuksista, tiettyjen aistikokemusten ylikorostumisesta tai aistien heikentymisestä. Rajankäynti terveen ja normaalin sekä häiriintyneen ja epänormaalin välillä on kuitenkin haasteellista, mikä ilmenee esimerkiksi äänten kuulemista koskevissa lääketieteen antropologian keskusteluissa (esim. Susanne Ådahl: ”Kummat tuntemukset: Aistikokemukset todellisuuden rajalla” teoksessa Mielen rajoilla, toim. Marja-Liisa Honkasalo & Kaarina Koski, 2017). Kaunokirjallisuus voi osaltaan tehdä näkyväksi tuota rajankäyntiä demedikalisoimalla erilaisia aistimisen tapoja, mutta kirjallisuus voi myös vahvistaa kulttuurin diagnostisoitumista, sitä että ihmisen elämää ja kärsimystä on alettu yhä enemmän määritellä ja käsitellä diagnostisten kategorioiden avulla.

Esitelmässäni pyrin herättämään teoreettista ja menetelmällistä keskustelua kaunokirjallisesti välitetyistä psyykkisistä kokemuksista ja niiden tutkimuksesta. Käytän esimerkkeinä otteita omakohtaisista mielenterveyden järkkymistä kuvaavista teoksista, jotka ovat Juha Hurmeen Hullu (2012), Päivi Storgårdin Keinulaudalla (2013) ja Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (2016). Lisäksi hyödynnän näytteitä Anja Snellmanin autofiktiosta Antautuminen (2015), jonka teemana on erityisherkkyydeksi kutsuttu ominaisuus. Erityisherkän sanotaan reagoivan tavallista herkemmin erilaisiin ärsykkeisiin, ja vaikka kyse ei ole sairaudesta eikä häiriöstä, tätä kategorisointia voidaan pitää kulttuuripsykologi Svend Brinkmannin käsitettä käyttääkseni ”semi-diagnoosina”.

Kerronnallistettu ja kirjoitettu mielen järkkyminen ei vastaa todellista kokemusta. Niin kuin Julia Kristeva kirjoittaa Musta aurinko -teoksessaan (suom. Mika Siimes 2010): ”Kirjallinen tuote esittää todistuksensa materiaalissa, joka ei ole mielialaa. Se transponoi affektin rytmeiksi, merkeiksi ja muodoiksi.” Kirjallisuudentutkimuksella on välineitä analysoida sitä, miten ja millaisin kulttuurisesti ehdollistunein konventioin tuo transponointi tapahtuu. Viime vuosina tätä on tutkittu esimerkiksi kotimaisessa nykyrunoudessa (Anna Helle 2019) ja kotimaisessa modernismissa (Anna Ovaska 2020). Ajanmukaista ja kriittistä analyysia tarvitaan kuitenkin myös kotimaisesta omakohtaisesta proosasta. Lisäksi keskustelua on syytä laajentaa uuden ja monialaisen kulttuurisen mielenterveystutkimuksen avauksin esimerkiksi pohtimalla terveyden ja sairauden rajanvedon problematiikkaa ja sitä, miten kirjallisuudentutkimus voi auttaa ymmärtämään ihmismielen kompleksisuutta (esim. Hulluus ja kulttuurinen mielenterveystutkimus, toim. Saara Jäntti et al. 2019).

 

Toikkanen, Jarkko (Oulun yliopisto, jarkko.toikkanen[at]oulu.fi): Mediaalisuudet ja modaalisuudet

Medioista ja uusista esittämisen muodoista keskusteltaessa kirjallisuudentutkijat kohtaavat käsitteellisen sekamelskan, jossa vilahtelevat termit mediaalisuus ja modaalisuus ja etuliitteet kuten inter-, trans-, multi ja re-/de-. Mitä tutkija tarkoittaa, kun hän käyttää jotain käsitettä, ja miten käsiteyhdistelmät eroavat toisistaan? Maailmalla asiasta on eri koulukuntia. Mannermainen tutkimus saattaa esimerkiksi keskittyä mediasta toiseen toistuvien ilmiöiden diakroniseen kehittymiseen, kun taas angloamerikkalainen tutkimus voi pyrkiä korostamaan mediateknologioiden materiaalisia ja ideologisia ominaisuuksia. Käsiteyhdistelmät
ovat pitkään olleet Suomessa käytössä mediatutkimuksessa, taiteiden tutkimuksessa ja käännöstieteessä, mutta jaetun dialogin perusta puuttuu, eikä aihepiiriä koostavaa esitystä taida olla julkaistu sitten Kai
Mikkosen Kuva ja sana -kirjan (2005).

Haasteena olisikin toimittaa tieteenalojen teoreettisia lähtökohtia ja menetelmiä yhdistävä uusi suomenkielinen artikkelikokoelma, jota lähteä työstämään työryhmän jäljiltä. Toteutus voisi ottaa mallia kansainvälisistä teoksista kuten Gabriele Ripplin Handbook of Intermediality: Literature – Image – Sound – Music (2015), joihin taiteiden-, kielten- ja kulttuurintutkijat ovat kirjoittaneet nykypäivän mediaalisuuksien ja modaalisuuksien tutkimisen poikkitieteellisestä muutoksesta. Kotimaisen kokoelman vahvuutena voisi
olla paikallisten ominaispiirteiden tunnistaminen – millä kaikilla tavoin meillä tutkitaan kirjallisuuden ja lukemisen aisteilla kokemista ja missä?

 

Várkonyi, Flóra (flora.varkonyi[at]tuni.fi): Molemminpuolinen rasistinen toiseuttaminen Pajtim Statovcin romaaneissa Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän

Toiseuttamisen eri, toisiaan vahvistavat muodot, kuten rasistisen sekä seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvä toiseuttaminen, ovat Statovcin teosten keskeisiä aiheita. Esitelmässäni tarkastelen maahan muuttaneiden henkilöhahmojen kokemaa ja harjoittamaa rasistista toiseuttamista, joka ilmenee biologisen, kulttuurisen ja etnistämiseen perustuvan rasismin muodossa sekä niiden sekoituksena. Rasistinen toiseuttaminen osoittautuu teoksissa molemminpuoliseksi, dynaamiseksi prosessiksi eikä vain maahan muuttaneiden kokemaksi. Joissakin tapauksissa maahan muuttaneiden harjoittama toiseuttaminen ilmenee kuitenkin vastauksena heidän kokemuksiinsa toiseutettuina olemisesta, eli siihen sisältyy selvä valta-asetelma.

Esitelmässäni analysoin Statovcin kahden romaanin, Kissani Jugoslavian (2014) ja Tiranan sydämen (2016) aiheeseen liittyviä tärkeimpiä kohtia temaattisen tutkimuksen puitteissa, jonka perusteella hahmotan myös maahanmuuttokirjallisuuden väitöskirjassani käsittelemäni kirjailijan biografisesta taustasta riippumatonta ilmiötä. Vertailen rasistisen toiseuttamisen kuvauksia kohdeteoksissa ja osoitan niille tyypillisiä piirteitä kirjailijan tuotannossa. Lähestyn kysymystä hyödyntäen kulttuurisen rodullistamisen, uusrasismin ja kulturalismin käsitteitä sekä erilaisia identiteettikäsityksiä, jotka vaikuttavat henkilöhahmojen kulttuurisen identiteetin muuttumisen tai muuttumattomuuden taustalla.  Monissa tapauksissa ne johtavat identiteettien muodostamiseen selvärajaisten vastakkainasettelujen kautta, ja molemmat osapuolet pyrkivät näiden erottelujen ylläpitämiseen. Jotkut henkilöhahmot ajan mittaan pääsevät kuitenkin vastakkainasetteluista irti, ja heidän kulttuurinen identiteettinsä muodostuu hybridisyyden tuottavassa kolmannessa tilassa.

Tarkastelen myös toisen representaatioita, toiseen liitettyjä stereotypioita ja niiden usein esiintyvää kyseenalaistamista. Kohdeteosten kertojat ovat maahan muuttaneita, mikä tarjoaa mahdollisuuden myös suomalaisten henkilöhahmojen toisina esittämisen tarkasteluun. Tiranan sydämessä rasistinen toiseuttaminen ei kuitenkaan ilmene vain tarinamaailman Suomen kontekstissa, vaan kertoja kohtaa sen ja harjoittaa sitä monissa maissa. Rasistinen toiseuttaminen siis näyttäytyy Statovcin teoksissa yleismaailmallisiksi, molemminpuolisen dynamiikan perusteella toimivaksi, prosessimaiseksi ilmiöksi.

 

Vuorikuru, Silja (FT, kirjallisuudentutkija, Helsingin yliopisto silja.vuorikuru[at]helsinki.fi): Uppo-Nalle runoilee selkokielellä

Selkokielen (easy language) tutkimuksen suosio on kasvanut voimakkaasti viime vuosina sekä Suomessa että kansainvälisesti. Aihepiirin tutkimukseen liittyy läheisesti myös selkokirjallisuuden (easy-to-read literature) tutkimus, jota Suomessa on toistaiseksi tehty hyvin vähän.

Selkokieli määritellään suomen kielen muodoksi, jossa kieltä on mukautettu yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi niin sisällöltään, sanastoltaan kuin myös rakenteiltaan. Selkokirjallisuudella tarkoitetaan puolestaan selkokielellä kirjoitettua kirjallisuutta, joka voidaan jaotella erikseen suoraan selkokielelle kirjoitettuihin teoksiin sekä ns. selkomukautuksiin, joissa alun perin yleiskielellä julkaistu teos on muokattu selkokieliseksi. Selkosuomeksi on julkaistu niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta (romaaneja, novelleja, näytelmiä ja runoja) kaikkiaan yli 350 teoksen verran.

Oma esitelmäni tarkastelee lastenromaanin selkomukauttamista. Millaisia kielellisiä ja sisällöllisiä ratkaisuja selkomukauttaja päätyy tekemään ja miksi? Kuinka tasapainotella selkokirjan edellyttämän ymmärrettävyyden periaatteen ja esimerkiksi kaunokirjallisesti perusteltujen kerronnallisten ratkaisujen (kuten sisäkertomukset) välillä? Liittyykö lastenkirjaklassikon selkomukauttamiseen erityiskysymyksiä, jotka tulisi ottaa huomioon? Kuinka säilyttää alkuperäisteoksen huumori selkomukautuksessa?

Lähestyn aihetta käytännönläheisesti, parhaillaan tekeillä olevan selkokirjani näkökulmasta. Tarkasteltavana on Elina Karjalaisen lastenromaani Uppo-Nalle (1977), suositun lastenkirjasarjan avausosa, jonka selkomukautus ilmestyy kuluvan vuoden lopulla (Avain 2021). Teoksen erityispiirteitä ovat proosamuotoisen kertomuksen osaksi sisällytetyt loppusointuiset runot, joiden selkomukauttaminen poikkeaa periaatteiltaan muusta tekstistä.

Selkokirjallisuus suunnataan erityisesti ihmisille, joille yleiskielisen tekstin lukeminen on vaikeaa, vaihtelevista syistä. Selkokirjallisuuden tarvitsijoita sekä siitä hyötyviä ovat esimerkiksi suomea vieraana kielenä lukevat sekä lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksista (eri syistä) kärsivät. Vaikka selkokirjallisuuden tarpeen on arveltu lähitulevaisuuden kasvavan, selkokirjallisuus on yhä marginaalisessa asemassa olevaa kirjallisuutta, jota koskeva tietämys on vähäistä.

 

Ylönen, Jani (FM, Jyväskylän yliopisto, jani.m.ylonen[at]student.jyu.fi): Ruumillisuus, aistit ja geeniteknologia Anne Charnockin romaanissa A Calculated Life

Tieteiskirjallisuuden historia on täynnä hahmoja, joiden epätavallinen kulma, josta he aistivat ympäristöään, paljastaa uusia näkemyksiä reaalimaailmaan. Usein tämän kulma muodostuu teknologisin keinoin, kuten myös useissa romaaneissa, joissa se on geeniteknologisen muokkauksen seurausta.

Anne Charnockin romaanissa A Calculated Life (2013) geneettisesti muokatut ihmiset toimivat analogiana maahanmuuttajille. Yhteiskunnan lähes kaikki jäsenet ovat muokattuja perimältään johtaen yhteiskuntaan, jossa rikollisuus ja riippuvaisuudet ovat lähinnä muisto. Yhteiskunnan toiminnan takuuna toimivat geenimuokatut ”simulantit”, jotka on suunniteltu tekemään yhtä tehtävää. Jayna, romaanin päähenkilö, on suunniteltu analysoimaan markkinoita ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Hän on uutta simulanttimallia, joille on annettu enemmän inhimillisiä piirteitä tehdäkseen heistä tehokkaampia työssään. Yksi näistä piirteistä on hajuaisti, joka antaa uusia mahdollisuuksia, mutta myös johtaa yhteiskunnan näkökulmasta liian itsenäiseen toimintaan.

Esitelmässäni tarkastelen Jaynan hahmoa ja hänen pyrkimystä tulla tehokkaammaksi työssään uusien aistikokemusten kautta. Tarkastelen Jaynan ruumiillisuutta ja siihen sidottuja kokemuksia ja miten ne keskustelevat posthumanistisen teorian esittämien ajatusten kanssa.

 

Ääri, Helinä  (hekaki[at]utu.fi): Broilerit aistijoina runossa ja sarjakuvassa

Esitelmässäni tarkastelen broilerien aistien kuvauksia Tuomari Nurmion runossa ”Superleikkuri pyörii” (1994) ja Kati Luoman sarjakuvassa ”Kertomus broilerista nimeltä Tauno” (2007). Yhden sivun mittainen ”Superleikkuri pyörii” käsittelee teurastamista ja eläimen muuttamista ruoaksi. ”Kertomus broilerista nimeltä Tauno” puolestaan on kahden sivun sarjakuva, joka kertoo päähenkilönsä tarinan kuoriutumisesta lihatiskille.

Keskityn esitelmässäni siihen, miten ja mitä broilerien kuvataan aistivan. Teksteissä kuvataan kanoja aistimassa muun muassa teurastetuksi tulemista. Olen erityisen kiinnostunut aistikuvauksista suhteessa lajityyppeihin eli kysyn, miten valitsemissani teksteissä kuvataan broilereita aistijoina nimenomaan sarjakuvan ja runon keinoin.

Tarkastelen työn alla olevassa väitöstutkimuksessani broilereita suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, ja tutkimuksessa on jo selvinnyt, että suomalaisessa kirjallisuudessa on verraten tavallista viitata broilereina kasvatettaviin kanoihin. Selvä valtaosa broilerimaininnoista koskee kuitenkin kuolleita, jo ruoaksi valmistettuja broilereita, joten myös broilerien aistien kuvaaminen on kaunokirjallisuudessa harvinaista. Sikäli esitelmässäni käsittelemäni tekstit ovat poikkeuksellisia, ja minua kiinnostaa, miten broilerien aistien kuvaus suhteutuu näissä teksteissä ihmisten aistien kuvaukseen, kummassakin kun kuvataan myös ihmisiä aistimassa kuolevia tai kuolleita broilereita.

Tutkimukseni teoreettinen viitekehys muodostuu ekofeministisestä ja ekokriittisestä tutkimuksesta.

 

Österlund, Mia (Åbo Akademi): Tid och resonans. Konkurrerande tidsordningar i barnlitteraturen

Forskningsprojektet Konkurrerande tidsordningar. Krononormativiet i 2000-talets litteratur och kultur för barn och ungdomar (KOTI), finansierat av Svenska Litteratursällskapet 2019-2022, undersöker tidslighet med utgångspunkt i ett urval av finlandssvensk barn- och ungdomslitteratur och kulturella praktiker. Syftet att granska rådande tidsordningar är ekokritiskt och tvärvetenskapligt motiverat. Forskningen resulterar i en dokumentation av varierade och ersättande förståelser av och uppfattningar om tid, som kan bli betydelsefulla på såväl samhällsnivån som ett vetenskapligt metaplan.

Den västerländska lineärt uppfattade samhällstiden, som är förbunden med fortgående och accelererande ekonomisk och kulturell expansion (Rosa 2015) och relaterad till specifika livsmanus hos enskilda individer (Halberstam 2005, Freeman 2010), är föga förenlig med de fysiska gränser miljön och klimatet sätter i dag (Kulmala 2017). Projektet vidareutvecklar det ekokritiska synsättet inom barnlitteraturforskningen, som slog igenom under 2000-talet och besvarar frågan om hur den västerländska lineärt uppfattade samhällstiden manifesteras med avseende på kropp, plats, generation, miljö och natur i finlandssvensk barnlitteratur. Målet är att granska alternativa sätt att förstå och hantera tid. Projektet samlas kring begreppet krononormativitet (Freeman 2010) som beskriver den normativa tiden som ett slags teknik genom vilken institutionella krafter verkar. Den som privilegieras av normen besitter en temporal erfarenhet som normaliserar ett normativt livslopp. Sociologen Hartmut Rosa introducerar begreppsparet social acceleration och deceleration för att diskutera hur tidsförlopp försnabbats i det moderna samhället och betonar begreppet resonans. Han menar att för att förstå modernisering, hur kroppar, ideér, konst och kapital sätts i rörelse i senmoderniteten och inom ett kapitalistiskt samhällssystem, måste vi förhålla oss till både acceleration och deceleration. Inbromsningen är inget motgift till en tidsanda som avkräver acceleration, men det är fickor av resonans som krävs.

Genom kombinationen av analyser av barn- och ungdomslitteratur och ungdomars audiovisuella och textuella verk, som utförts med experimentella etnografiska metoder i verkstäder, utvecklar projektet ny förståelse av olikartade tidsligheter i det västerländska samhället. Särskild vikt fästs vid barns och ungdomars ambivalenta och problematiska position inom miljödiskursen. Dels betraktas barn och unga som världens hopp när det gäller att ta ansvar för och lösa miljöproblemen, dels som ett betydande miljöproblem i sig genom den diskursiva koppling som görs mellan denna grupp och den nativitet och befolkningsökning som blir destruktiv för den globala miljön.

I presentationen ingår exemplifiering genom ett urval av finlandssvenska bilderböcker. Projektet genomförs vid Åbo Akademi.

Projektgrupp:

docent Mia Österlund, projektledare, Litteraturvetenskap, Åbo Akademi mosterlu@abo.fi

FD Pia Maria Ahlbäck, Litteraturvetenskap, Åbo Akademi

FD Ann-Charlotte Palmgren, Genusvetenskap och etnologi, Åbo Akademi

References:

Freeman, Elizabeth (2010). Time Binds. Queer Temporalities, Queer Histories. Duke University Press.

Halberstam, Jack (2005) In a Queer Time and Place. Transgender Bodies, Subcultural Lives, New York UP.

Kulmala, Markku (2018): Build a Global Earth Observatory. Nature, vol. 553, Issue 7686, pp. 21-23.

Kümmerling-Meibauer, Bettina (2017) The Routledge Companion to Picturebooks, Routledge.

Nikolajeva, Maria & Scott, Carole, (2001) How Picturebooks Work, Garland.

Rosa, Hartmut (2015). Social Acceleration. A New Theory of Modernity. Columbia University Press.