Historioitsijat digiaineistoja ihmettelemässä

Miten paljon historiantutkijat käyttävät digitaalisia lähdeaineistoja, vai käyttävätkö he niitä lainkaan? Millaisia ongelmia digitaalisten lähteiden käyttöön liittyy? Millaisia toiveita tutkijoilla on digitaalisten aineistojen käyttöliittymien suhteen? Mm. näihin kysymyksiin liittyviä näkemyksiä kuultiin 27.11.2009 Kansallisarkistossa järjestetyssä seminaarissa.

Seminaari Kansallisarkistossa

Osallistuin perjantaina Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa järjestettyyn Historiantutkimus ja arkistojen digitaaliset aineistot -seminaariin. Tilaisuuden ohjelma oli kaksijakoinen: toisaalta muistiorganisaatiot esittelivät omia hankkeitaan ja kertoivat ajankohtaisista asioista, toisaalta helsinkiläiset historiantutkijat pohtivat oman ammattiryhmänsä suhdetta digitaalisiin aineistoihin.

Muistiorganisaatioista oli ymmärrettävästi eniten esillä tilaisuuden isäntä eli Kansallisarkisto. Kansallisarkisto on parhaillaan digitoimassa runsaasti uusia aineistoja opetusministeriöltä loppuvuodeksi 2009 saadun elvytysrahan avulla. Tähän liittyen tilaisuuden keskeisenä teemana olivat arkistoaineistojen digitoinnin prioriteetit, joista myös tutkijoilta toivottiin näkemyksiä. Toinen arkistoaineistoihin liittyvä teema olivat entisen Neuvostoliiton alueen arkistoista viime vuosina saadut Suomeen liittyvät arkistoaineistojen kopiot. Lisäksi prof. Tuomas Heikkilä esitteli Kansalliskirjaston pergamenttikokoelman tutkimus- ja digitointihanketta ja Minna Karvonen (OPM) kertoi KDK:sta ja Europeanasta, kun taas Arja Kuulan (Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto) ja Pirjo Hiidenmaan (Suomen akatemia) esitykset käsittelivät erityisesti tutkimusaineistojen hallintaa.

Vaikka myös ensimmäisen aiheryhmän esitykset olivat ihan kiinnostavia, tutkijoiden esitykset herättivät tällä kertaa enemmän ajatuksia. Tutkijoiden näkemyksiä muistiorganisaatioiden digitaalisista palveluista kuulee loppujen lopuksi turhan harvoin, vaikka he kuitenkin ovat yksi palveluiden keskeisistä kohderyhmistä, ellei jopa keskeisin. Vaarana on tietysti se, että loppukäyttäjien näkökulma unohtuu ja organisaatiot kehittävät palveluitaan vain omista sisäisistä lähtökohdistaan ja omien tutkijoiden tarpeita koskevien uskomustensa pohjalta.

Käyttääkö vai eikö käyttää?

Miksi tutkijat eivät osallistu aktiivisemmin digitoitavien aineistojen valintaan ja muistiorganisaatioiden digitaalisten palveluiden kehittämiseen? Vaikuttaa siltä, ettei tutkijoilla kovin usein ole riittävää asiantuntemusta tai motivaatiota osallistua aihepiiriin liittyvään keskusteluun. Yliopistonlehtori Panu Pulma Helsingin yliopiston historian laitokselta oli tehnyt kollegoidensa keskuudessa pikagallupin, jonka perusteella näillä ei ollut juuri minkäänlaista näkemystä mistä oikein on kysymys.

Pulma totesi, että professorien mielenkiinto kohdistuu pääasiassa omiin tutkimusintresseihin. Historiantutkijat tekevät lisäksi työtään pääasiassa itsenäisesti, ilman monille muille tieteenaloille tyypillisiä laajoja tutkimusryhmiä, eikä heillä kollektiivina ole välttämättä mitään yhtenäistä näkemystä siitä, millaisia digitaalisia aineistoja tai palveluita tarvittaisiin. Hänen mukaansa asioita voisi kuitenkin yrittää keriä auki alan professionaalisten organisaatioiden kautta. Myös aihepiiriin liittyvälle koulutukselle voisi olla kysyntää.

Historian laitoksella tutkijatohtorina toimiva Mirkka Lappalainen maalasi omassa puheenvuorossaan aika samansuuntaista näkymää historioitsijoiden digitaalisiin aineistoihin liittyvistä näkemyksistä. Kysymykseen siitä, löytävätkö historioitsijat digitoituja aineistoja tai käyttävätkö he niitä hän vastasi lyhyesti “ei”. Hän piti digitaalisiin aineistoihin liittyvän muutoksen vauhtia ongelmana tutkijan näkökulmasta, sillä tutkijoilla on vaikeuksia pysyä kärryillä siitä mitä oikein on saatavilla ja missä.

Ongelmia ovat Lappalaisen mukaan samalla kertaa sekä tietotulva että tiedon puute: kirjastojen pääasiassa ulkomailta hankkimia elektronisia aineistoja markkinoidaan aktiivisesti myös tutkijoille, mutta esim. Arkistolaitoksen tuottamien aineistojen osalta tilanne on ilmeisesti ollut heikompi. Tutkijat eivät kovin usein käy Arkistolaitoksen sivuilla katsomassa mitä uutta on tullut saataville. Lappalainen totesi, että valmistellessaan vuosittaista historianopiskelijoille suunnattua lähdeaineistokurssia hän on usein törmännyt uusiin, itselleen tuntemattomiin aineistoihin. Lappalaisen mukaan on vain joitakin digitaalisia aineistoja sisältäviä palveluita, jotka “kaikki” tuntevat – esimerkkeinä hän mainitsi Historiallisen sanomalehtikirjaston ja Early English Books Online -aineiston.

Kaikki seminaarissa puhuneet historioitsijat olivat yhtä mieltä siitä, että digitaalisilla aineistoilla on selkeitä vahvuuksia, mm. aineistojen helpomman saatavuuden ja uudenlaisten tiedonhakumahdollisuuksien ansiosta. Toisaalta aineistojen käyttöön kohdistuu yhä monenlaisia epäilyksiä, jotka selittävät sitä, miksi niitä ei ainakaan toistaiseksi käytetä kovin paljon. Lappalainen piti ongelmana sitä, etteivät tutkijat yleensä tiedä mitä on digitoitu, mitä taas ei, ja millä perusteilla valinnat on tehty. Jos digitoitavien aineistojen valinnan perusteita ei ole dokumentoitu selkeästi, se mitä aineistoja sattuu olemaan saatavilla saattaa alkaa ohjata tutkimusta. Jos dokumentit poimitaan irralleen alkuperäisestä kokonaisuudesta ja jos niitä haetaan tietokannasta hakusanoilla, tutkijalta jää näkemättä se alkuperäinen konteksti, johon ne ovat liittyneet. Humanistisessa tutkimuksessa tärkeiden kokonaisuuksien ja asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen on tällöin vaikeampaa.

Historiantutkimuksen perinteisiin on lisäksi kuulunut, että tiedonhakujen yhteydessä varsinaisesti etsityn aineiston ympäriltä löytyy muutakin kiinnostavaa, joka saattaa avata aivan uusia näköaloja tutkimusaiheeseen tai johtaa uusien tutkimusaiheiden löytämiseen. Digitaalisen aineiston käyttöliittymiä ja niihin liittyviä oheispalveluita suunniteltaessa pitäisi siis pystyä ottamaan huomioon tällaisiakin näkökulmia.

Digitaalisten aineistojen käytön omaksumista voi tietysti pohtia myös sukupolvinäkökulmasta. Nuoremmilla sukupolvilla ei todennäköisesti ole samanlaista kynnystä digitaalisten aineistojen käyttämiseen kuin ennen digiaikaa aloittaneilla tutkijoilla. Lappalainen piti kuitenkin opettajien velvollisuutena korostaa sitä, etteivät kaikki aineistot suinkaan löydy verkosta. Yleisökommentin esittänyt tutkija Marianne Junila Oulun yliopistosta oli samaa mieltä: hänen pitämilleen lähdekurssille osallistuneet opiskelijat olivat olleet hämmentyneitä siitä, että heidän tarvitsee ihan oikeasti mennä arkistoon paikan päälle tutkimaan lähteitä.

Viittaamiskäytännöt edelleen epäselviä

Elektronisiin aineistoihin viittaaminen koettiin tutkijapuheenvuoroissa edelleen hankalaksi. Lappalainen mainitsi Tapio Onnelan ja Jaakko Suomisen hyödyllisen oppaan Viittaaminen digitaalisiin lähteisiin, mutta totesi, että sen tuorein versio on vuodelta 2002, eli se ei enää kaikilta osin ole ajan tasalla. Pulma puolestaan oli käynyt esitystään varten läpi tuoreita historian väitöskirjoja ja todennut, että niissä viitataan elektronisiin lähteisiin lähinnä satunnaisesti.

Pulma ja Lappalainen olivat yhtä mieltä siitä, että historiantutkijat ovat edelleen varovaisia elektronisiin lähteisiin viittaamisen suhteen: vaikka elektroninen versio olisi tarjolla ja vaikka sitä olisi tutkimuksen aikana käytetty, tutkijat viittaavat kuitenkin mieluummin luotettavampana pidettyyn painettuun versioon. Lappalainen piti osasyynä myös pitkiä verkko-osoitteita, jotka näyttävät kömpelöiltä painetussa teoksessa.

Oleellisempi ongelma liittyy ehkä kuitenkin osoitteiden pysyvyyteen. Arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva oli viitannut tähän jo avauspuheenvuorossaan, jossa hän piti ongelmana sitä, että tutkijat viittaavat dynaamisiin verkkosivustoihin, eivätkä ole vielä ryhtyneet käyttämään pysyviä tunnisteita (persistent identifiers) ja osoitteita linkeissään. Tätä on ongelmaa mielestäni kuitenkin kohtuutonta kaataa historiantutkijoiden niskaan, sillä toistaiseksi muistiorganisaatioiden tietojärjestelmät tarjoavat vain hyvin rajallisesti tukea tai ohjeistusta pysyvien osoitteiden käyttämiseen.

Räätälöityjä käyttöliittymiä?

Tuomas Heikkilä nosti lennokkaassa ja innostavassa esityksessään esiin myös kysymyksen muistiorganisaatioiden yhteistyöstä. Sekä Kansalliskirjasto että Kansallisarkisto ovat kumpikin tahollaan digitoineet keskiaikaisia pergamentteja. Se onko jokin voudintilien kansissa säilynyt pergamentti päätynyt KK:n vai KA:n kokoelmiin on kuitenkin ollut hyvin pitkälle sattumaa. Niinpä tutkijan näkökulmasta olisi toivottavaa, että kummankin organisaation digitoimat aineistot olisivat löydettävissä samasta paikasta ja yhdenmukaisesti kuvailtuina.

Vaikka muistiorganisaatioiden sisällä taitaa olla puolin ja toisin yllin kyllin kokemuksia tai ainakin ennakkoluuloja yhteistyön vaikeudesta, tämä on kuitenkin asia joka kannattaa pitää mielessä. Aineistojen käyttäjien kannalta se, kuka minkin aineiston omistaa tai kuka saa kunnian sen digitoinnista on lopulta toissijainen kysymys. Vaikka eri organisaatioiden kokoelmat ja digitointiyksiköt säilyisivät erillisinä, toisiinsa liittyvät aineistot olisi kuitenkin hyvä saada jollain keinolla koottua yhteen. Joko yhteiseen palveluun tai ainakin eri palveluista koostettuun yhteiseen näkymään.

Sekä Heikkilä että prof. Seppo Hentilä toivoivat esityksissään omaan tutkimusaiheeseensa liittyvän portaalin luomista. Heikkilä kaipasi portaalia johon olisi koottu keskiajan historiaan liittyvät aineistot, Hentilä taas toivoi suomettumiseen liittyvää kokonaisuutta. Epäilemättä vastaavia toiveita löytyisi tutkijoiden keskuudesta monia muitakin. Ensisilmäyksellä tällaiset toiveet tuntuvat kirjastolaisen näkökulmasta kieltämättä vähän epämukavilta: kyllähän tuollaiset räätälöidyt palvelut sinänsä varmasti olisivat ihan kivoja, mutta… Kirjastojen digitaalisten palveluiden rakentamisessa – ja myös muistiorganisaatioiden yhteisessä KDK-hankkeessa – on näet yleensä tähdätty huomattavasti yleisempien ja geneerisempien palveluiden ja käyttöliittymien luomiseen.

Toisaalta saattaa olla, ettei yksi yhteinen käyttöliittymä sinällään palvele ihan kaikkia käyttötarpeita. Eli yleisen kaikille käyttäjäryhmille suunnatun palvelun rinnalle tarvitaan myös mahdollisuuksia spesifimpien jonkin tietyn intressiryhmän tarpeisiin räätälöityjen palveluiden luomiseen, mikä edellyttää ainakin taustajärjestelmiltä avoimia teknisiä rajapintoja ja aineistojen käyttöön liittyvien pelisääntöjen määrittelyä.

Summa summarum

Omista historianopinnoistani on jo toistakymmentä vuotta, mutta itse asiassa seminaarissa kuullut historioitsijoiden näkemykset kuulostivat yllättävänkin tutuilta. Samansuuntaisia mielipiteitä olisi varmasti kuultu jo kymmenen vuotta sitten. Jäin lopulta pohtimaan sitä, miten erilaisilta samat asiat voivat näyttää ainelaitosten ja kirjastomaailman perspektiiveistä: vaikka välillä digitointihankkeet tuntuvat täältä kirjastomaailman perspektiivistä katsottuna etenevän tuskastuttavan hitaasti, humanistitutkijoiden aikaperspektiivistä muutos saattaa kuitenkin näyttäytyä nopeana.

Toisaalta jäin kyllä hieman myös ihmettelemään historiantutkijoiden esityksissä ajoittain esiin noussutta neuvottomuutta, sillä alan individualistisista perinteistä huolimatta historioitsijoilla on kuitenkin ollut kansallisen tason yhteistoimintaa verkossa suorastaan poikkeuksellisen pitkään. Historia-alan kansallinen verkkoportaali Agricola on jo toiminut vuodesta 1996 lähtien, ja vaikka palvelun resursointi on välillä perustunut lähinnä Pyhään Henkeen, mitään vähänkään vastaavaa palvelua ei kovin monelta muulta alalta löydy. Lisäksi suurin osa suomalaisista historioitsijoista lienee mukana Agricolan yhteydessä toimivalla H-verkko-sähköpostilistalla, joka on ollut olemassa peräti vuodesta 1994 lähtien. Eli viestintäkanavia ja keskustelufoorumeita on ainakin ollut tarjolla, ja Agricola on pyrkinyt vuosien varrella nimenomaan esittelemään uusia digitaalisia aineistoja ja herättämään niihin liittyvää keskustelua.

Kaiken kaikkiaan, oikein mielenkiintoinen ja antoisa seminaari. Minulle tuli taas kerran mieleen, että meidän pitäisi kyllä myös Kansalliskirjaston puolesta järjestää useammin vastaavia myös tutkijoille suunnattuja tilaisuuksia. Esim. verkkoarkistojen arkistoinnin osalta olisi varmasti tilausta laajemmallekin seminaarille.

2 thoughts on “Historioitsijat digiaineistoja ihmettelemässä

  1. Päivitysilmoitus: Historioitsijat ja digiaineistot « Asiakirjahallinnan reunamerkintöjä

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *