Categories
DiGiPESU

Digipedagogiikan palasia, osa 1: Pedagogiikan ja teknologian liitto

Pitääkö verkko-opettajan lähtökohtaisesti valita teknologian ja pedagogiikan väliltä? Kysymys on provosoivasti asetettu, mutta se sisältää kaikuja ikuisuuskeskustelusta verkko-opetuksen ja -vuorovaikutuksen ytimestä. Kun keskinäinen yhdessäolomme ja oppimisemme välineellistyy, katoaako prosesseista jotakin olennaista? Vaikka digitaalinen kanssakäymisemme on noussut järisyttäviin lukemiin jo reilussa vuodessa eikä se sitäkään ennen olematonta ollut, kysymys on edelleen ajankohtainen. Erilaisten videopuhelu- ja pikaviestinpalveluiden suosio on huima, mutta epäilyjä niiden kyvystä ”korvata aitoa vuorovaikutusta” esitetään usein.

Tässä blogitekstissä en pohdi verkko- ja teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen erityispiirteitä. Sen sijaan avaan hieman teknologian ja pedagogiikan yhteensovittamisen haasteita. Monen vuoden, kohta vuosikymmentenkin, jälkeen keskustelua on edelleen syytä jatkaa. Digipedagoginen kehittäminen edellyttää tasapainoa teknisen ja opetukseen keskittyvän keskustelun välillä. Opettajan tulee voida tarkistella ilmiöitä molemmista näkökulmista ja yhdistää näkökulmia opiskelijalähtöisiksi kokonaisuuksiksi. On selvää, että digipedagogisen osaamisen tarve ei tule tulevaisuudessa vähenemään.

Välinepelosta välinelukutaitoon

Digipedagogiseen osaamiseen yhdistetään lähes poikkeuksetta teknologinen osaaminen. Opetusarjessa tämä tarkoittaa yhtäältä oppimisympäristön, etäopetusvälineistön ja tiettyjen sovellusten taitavaa teknistä hallintaa. Toisaalta myös opettajan ymmärrys välineiden ja oppimisympäristöjen tarjonnasta yhdistetään teknologiseen osaamiseen.

Teknologiaan ei pedagogisessa keskustelussa aina suhtauduta neutraalisti. Kärjistetyimmillään teknologinen intoilu nähdään todellisen pedagogiikan vastakohtana tai ainakin hyvin irrallisena ilmiönä. Vaaranpaikka vaistotaan usein siinä, miten teknologian rooli kasvaessa pedagoginen ajattelu kärsii. Vastakkainasettelu ei ole aivan tuulesta temmattu. Anni Rytkönen (2014) on väitöskirjassaan havainnut, että opettajat saattavat usein korostaa joko teknologiaa tai pedagogiikkaa opetuksessaan. Yhden korostuminen toisen kustannuksella ei ole digipedagogisessa mielessä tarkoituksenmukaista. Yhtäältä on helppo ymmärtää, että liika teknologiakeskeisyys sivuuttaa keskeiset pedagogiset kysymykset. Mutta toisaalta opettajan liian korosteinen substanssiopetukseen keskittyminen estää teknologisten innovaatioiden hyödyntämisen ja käyttöönoton. Pedagogisenkin ajattelun tulisi olla joustavaa ja uusia ratkaisuja mahdollistavaa. Teknologia saattaa kuitenkin epäilyttää ja jopa pelottaa. Kielikeskuksessa tehdyssä tapaustutkimuksessa (Niinivaara & Vaattovaara, 2018) ilmeni, että opettajat suhtautuvat hyvin itsekriittisesti opetukseensa, mikäli he valitsevat epätarkoituksenmukaisen digivälineen tai tekevät teknologiamokan opiskelijoiden edessä.

Teknologian ja pedagogiikan suhde vaatii edelleen kirkastamista ja yhteensovittamista. Verrattain tuoreessa väitöstutkimuksessa Mari Kyllönen (2020) huomauttaakin, että kehittyäkseen teknologian pedagogisessa käytössä opettajien on hyväksyttävä se osaksi omaa työtään. Hyväksynnän tärkein tekijä on käsitys, siitä miten teknologia tukee opettajan pedagogista työtä ja oppijan oppimista.

Kiinnostavasti Moser (2016) on kuitenkin huomauttanut, että yliopistojen digipedagogisessa kehityksessä varsinainen ongelma ei ole opettajien teknologinen osaaminen, vaan ennemmin uudet vuorovaikutuksen ja kohtaamisen tavat, joita digitaaliset opetusvälineet edellyttävät. Sen sijaan, että väittelemme teknologian ja pedagogiikan suhteesta, meidän tulisi tarkastella sitä, mitä verkko-opetuksessa todella tapahtuu: miten opiskelija etenee, millaista ohjausta ja vuorovaikutusta opetukseen suunnitellaan ja toteutetaan.

Verkko-opetusympäristöissä teknologia on välttämättä osa oppimista ja vuorovaikutusta. Liian korosteisen teknologiataidon sijasta tulisikin keskittyä välinelukutaitoon. Välineosaaminen on silloin hyvällä tasolla, kun välineeseen ei tarvitse juuri keskittyä, vaan huomio on pedagogisissa ratkaisuissa. Tällainen ajattelu ei edellytä jokaisen saatavilla olevan välineen läpikotaista tuntemista: loistavaan alkuun pääsee sillä, että osaa asettaa välineen ominaisuudet ja oman opetuksensa tavoitteet tasapainoon. Välinelukutaitoa voi myös kasvattaa omiin tarpeisiinsa sopiviksi: kahden ominaisuuksiltaan tasavertaisen välineen valinnassa mieltymys ja tottumus voivat olla oivallisia valintakriteerejä. Välinelukutaidosta voi lukea tästä blogista enemmän syksyllä 2021.

Pedagogiikka, ei luokkahuone edellä

Digipedagogisissa hankkeissa usein muistetaan toistaa, että kehittäminen tehdään ”pedagogiikka edellä”. Tämä on oikein ja tarpeellista, mutta aiemmin esitetyn perusteella tätäkin lausetta on syytä tarkkailla. Digipedagogiset uudistukset lähes poikkeuksetta uudistavat ja ehkä haastavatkin sitä tekemisen ja opettamisen tapaa, johon olemme tottuneet. Kysymys on pitkälti vanhan muokkaamisesta ja uuden omaksumisesta. Tällainen asetelma luo helposti tarvetta puolustaa vanhaa ja sivuuttaa uudistukset tarpeettomina tai pinnallisina. Tuleekin olla tarkkana siitä, ettemme lähtökohtaisesti oleta vanhojen ratkaisujen olevan pedagogisempia kuin uusien.

Esittelin syksyllä 2020 XVI CercleS-konferenssissa Kielikeskuksessa tehtyjä tutkimuksia ja selvityksiä viestintä- ja kieltenopettajien digipedagogisesta ymmärryksestä. Opettajat kuvasivat, miten digitaalisten ja etämahdollisuuksien hyödyntäminen on saanut heidät pohtimaan uusin silmin myös lähiopetusta. Samalla kun digipedagogisia ratkaisuja punnitaan, harkitaan ja haastetaan, tulee myös lähiopetuksen käytäntöjä tarkastella kriittisesti. Keskeistä on löytää pedagogisesti kestävät ratkaisut niin verkko- kuin lähitoteutukseenkin Lähiopetus tulee järjestää lähiopiskelua tukevalla tavalla, pelkästä luokkahuoneessa olemisesta ei saa tulla kyseenalaistamaton itseisarvo.

Opettajat kertoivat myös keskusteluista kollegojen välillä. Digitaalista oppimista koskevat keskustelut johtavat usein nimenomaan pedagogisten ydinratkaisujen analysoimiseen ja uudelleenneuvottelemiseen. Digipedagogiikka on pedagogiikkaa, ei irrallinen eikä vähempiarvoinen osa opettajan pedagogista työtä. Teknologiapainotteiseksi mielletyn digipedagogiikan ja ”perinteisen” pedagogiikan välille ei tulisi rakentaa muuria. Sen sijaan digipedagogisessa keskustelussa pohditaan jo nyt syvällisesti oppimistavoitteisiin, vuorovaikutukseen ja arviointiin liittyviä kysymyksiä. Huomio tulee tässäkin olla kiinteästi opiskelijan oppimispolussa: mitä tehdään, miten tehdään, miksi tehdään, ja miten tämä kaikki tulee näkyväksi.

Lopuksi on vielä syytä kysyä, miksi digipedagogiikka ylipäätään on tärkeää. Kielikeskuksen johtaja, FT Leena Nissilä kirjoitti taannoin Kielikeskuksen blogissa, että epämuodollinen kielen omaksuminen on tullut vahvasti varsinaisen tietoisen kielen opiskelun rinnalle. Muodollisen opetuksen tehtävänä on auttaa oppijaa jäsentämään oppituntien ulkopuolella koettua ja hyödyntää vapaa-aikaan kuuluvaa erikielistä teksti- ja mediamaailmaa. Digitaalinen maailma on täynnä kulttuuria, kieliä, vuorovaikutusta, ihmissuhteita ja oppimisenpaikkoja. Elämismaailmamme on vahvasti myös digitaalinen: se ei ole ”varjomaailma” eikä vähäisempi maailma vaan, koko elinpiirimme kiinteä, tärkeäkin osa.

Oppijan kokemukset, teknologiset valinnat ja pedagoginen osaaminen eivät ole pelkästään sovitettavissa yhteen, niiden yhteensovittaminen on keskeistä verkko-opetuksen kehittymiselle. Digipedagogisenkin kehittämisen ja osaamisen ytimessä on pedagoginen linjakkuus sekä ymmärrys oppijan polusta, vuorovaikutuksesta ja elämismaailmasta. Niistä on kyse kaikessa pedagogisessa työssä.

Janne Niinivaara pipo päässä ja kuulokkeet kädessä

 

Janne Niinivaara

Asiantuntija, oppimisympäristöt ja viestintä

DiGiPESU-hankkeen vetäjä

Helsingin yliopiston kielikeskus

Tämä blogi on ensimmäinen kirjoitus Helsingin yliopiston kielikeskuksen DiGiPESUn hankeblogissa. Blogissa jaetaan opetuskokeiluja, digipedagogisia näkemyksiä ja tietoa hankkeen etenemisestä.

 

Kirjallisuus:

Moser, Karin. (2016). The Challenges of Digitalisation in Higher Education Teaching. In book: Arenen der Weiterbildung (University Continuing Education: Future Perspectives) (pp.93-100) Publisher: hep Press. Editors: Zimmermann, Th. Jütte, W. Horvath, F

Kyllönen, M. (2020). Teknologian pedagoginen käyttö ja hyväksyminen: Opettajien digipedagoginen osaaminen. JYU Dissertation 191. Jyväskylän yliopisto.

Niinivaara, J. & Vaattovaara, J. (2018). Learner and teacher voices in developing digital language learning environments – insights from a survey data, Language Learning in Higher Education. 8, 1, p. 133-156

Rytkönen, A. (2014). University of Helsinki teachers as users and adopters of change of web-based learning environments in teaching. Helsinki: University of Helsinki dissertation.