Alueiden suojeluarvottaminen kaupunki- ja maakuntatason maankäytön suunnittelun tueksi

FM Joel Jalkasen Lectio praecursoria -puhe 27.11.2020

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat

Me ihmiset aiheutamme toimillamme paraikaa massasukupuuttoa, joka uhkaa suurta osaa maailman elämästä. Tällä hetkellä selkeästi suurin uhka maapallon lajistolle on se, että ihmiskuntamme tuhoaa elinympäristöjä omien tarpeidensa alta.

Eri lähteistä toistuva viesti on selkeä ja kiistaton: tapamme käyttää maata on kestämätön.

Kuvaamani ongelma kilpistyy hyvin oheiseen kuvaan. Luonto esiintyy paikassa, ja samoin ihmisten intressit esimerkiksi ruuantuotantoon tai kaupunkien rakentamiseen kohdistuvat usein paikkaan. Siellä, missä toinen haluaisi perustaa luonnon puolesta suojelualueen, näkee toinen hyvän paikan uudelle asuinalueelle.

Tätä ristiriitaa ratkotaan maankäytön suunnittelulla. Siinä sovitellaan erilaisia paikkoihin kohdistuvia tarpeita ja intressejä ja tarkastellaan, miten niitä voidaan saavuttaa rajallisen fyysisen tilan puitteissa.

Kaupunkiseuduilla tämä erilaisten tarpeiden ristiriitaisuus kilpistyy erityisen voimakkaasti, sillä kaupungit ovat rikkaita ja monimuotoisia niin luonnon, ihmisten käytön, virkistyksen ja sosiaalisten tarpeiden, kuin rakentamistarpeiden ja erilaisten taloudellisen toimeliaisuuden näkökulmasta.

On siis selvää, että maankäytön suunnittelu hyötyisi työkaluista, joilla edellä mainittuja ristiriitoja voisi ratkoa systemaattisesti ja analyyttisesti.

Parasta olisi, jos työkalut tuottaisivat selkeitä karttoja, jossa eri alueet olisi laitettu arvojärjestykseen, ja joita olisi suhteellisen helppo tulkita. Tästä tavoitteesta lähdin aikanaan tekemään väitöskirjaani.

Hyvin pian ymmärsin kuitenkin, että oleellista eivät ole nämä kartat vaan se, miten niihin päädytään. Väitöskirjassani pyrinkin selvittämään, miten alueiden suojeluarvottaminen voisi tukea ekologisesti kestävämpää ja vastuullisempaa maankäytön suunnittelua, erityisesti kaupungeissa.

Kuten väitöskirjani nimi vihjaa, hyödynnän työssäni alueiden suojeluarvottamista tai hieman anglistisemmin spatiaalista priorisointia. Se on systemaattisen luonnonsuojelusuunnittelun alaan sisältyvä tieteenala, joka yksinkertaistaen pyrkii vastaamaan kysymykseen: missä kannattaisi suojella luontoa?

Alueiden suojeluarvottamisessa on varsin laskennallinen ote, ja menetelmään on kehitetty erilaisia optimointiohjelmia. Alueiden suojeluarvottaminen on otettu parin viime vuosikymmenen aikana laajalti käyttöön luonnonsuojelusuunnittelussa ja sitä on hyödynnetty erilaisissa tapauksissa ympäri maailmaa. Menetelmä on kuitenkin ollut vähemmässä käytössä kaupunkialueilla ja yleisen maankäytön suunnittelun kontekstissa.

Suojeluarvottamisen laajempi prosessi sisältää aina tavalla tai toisella samanlaiset työvaiheet:

Aluksi pitää määrittää analyysin tavoitteet: mistä oikein ollaan kiinnostuneita? Onko arvotusanalyysin tavoitteena esimerkiksi tunnistaa tärkeimmät alueet uusiksi luonnonsuojelualueiksi vai löytää ekologisesti vähäpätöisimmät kohteet, joissa uusi rakentaminen heikentäisi luontoa vähiten?

Seuraavaksi tulee määrittää, mitkä asiat ovat tärkeitä juuri kyseisten tavoitteiden näkökulmasta. Keskitytäänkö lajeihin vai onko mielekästä huomioida myös luontotyypit? Keskitytäänkö vain luontoarvoihin vai tuleeko ihmisnäkökulma sisällyttää analyyseihin?

Seuraava työvaihe, yleensä työläin, on kartoittaa edellisessä vaiheessa tunnistetut tärkeät asiat. Missä paikoissa lajit esiintyvät, mitä viheralueita käytetään virkistykseen ja niin edelleen.

Kun alueellinen paikkatieto edellä mainituista tekijöistä on kerätty, voidaan eri alueet arvottaa keskenään laskennallisesti erilaisia paikkatietopohjaisia arvottamistyökaluja ja –ohjelmistoja hyödyntäen.

Lopuksi tulee tulosten tulkinta, johtopäätösten sekä suositusten tekeminen maankäytön suunnittelun kannalta.

Käytännössä alueellinen suojeluarvottaminen vaatii usein monipuolista yhteistyötä erilaisten asiantuntijoiden, sidosryhmien ja loppukäyttäjien kesken.

Väitöskirjassani hyödynsin alueiden suojeluarvottamista neljässä osatyössä tavoilla, jotka tuottavat maankäytön suunnittelua hyödyttävää tietoa eri näkökulmista:

Ensimmäisessä työssä tutkin, miten kaupunkiluonnon monimuotoisuutta kannattaa käsitellä suojeluarvottamisessa. Tapaustutkimukseni käsittää Suomen pääkaupunkiseudun.

Toisessa työssä tarkastelen samoja viheralueita ihmisnäkökulmasta, saavutettavuuden tasa-arvon kannalta.

Kolmas ja neljäs työni liittyvät Uudenmaan maakuntakaavoitukseen, jossa suojeluarvottamista hyödynnettiin kaavoituksen taustatietona.

Kolmannessa työssä käsitellään kokemuksia arvotusanalyyseistä yleisen maankäytön suunnittelun kontekstissa.

Neljännessä työssä käytin suojeluarvottamista laajojen ekologisten verkostojen ja yhteyksien tunnistamiseen maakuntakaavoituksen tueksi.

Olen käyttänyt kaikissa töissäni Zonation-tietokoneohjelmaa varsinaisiin laskennallisiin arvotusanalyyseihin.

Zonation on Helsingin yliopistossa kehitetty ohjelmisto, joka pyrkii arvottamaan alueita systemaattisesti ja kustannustehokkaasti muodostaen näin eräänlaisen synteesin luontoarvoista suuren paikkatietomäärän perusteella.

Zonation noudattaa komplementaarisuus- eli täydentävyysperiaatetta, eli sen tunnistamat arvokkaat alueet voivat turvata hieman eri asioita; lajeja, luontotyyppejä ja niin edelleen.

Yhdessä, toisiaan täydentäen, arvokkaimmat alueet turvaavat luonto- tai muita arvoja mahdollisimman kattavasti ja tehokkaasti.

Zonationin tulokset tulevat karttamuodossa. Zonation arvottaa aina kohdealueen liukuvasti nollasta ykköseen. Mitä lähempänä alueen arvo on ykköstä, vasemmanpuoleisessa kuvassa tummansinistä väriä, sen arvokkaampi alue on suojelun kannalta. Selkeyden vuoksi käytän samaa väriskaalaa kaikissa esitykseni kartoissa.

Kuvaa luetaan niin, että jos poliittisesti päätettäisiin, että vaikka 20% kohdealueesta suojellaan, niin tämän analyysin perusteella kyseiset 20% olisivat juuri nämä keskimmäisessä kuvassa näkyvät alueet, jotka suojelemalla turvattaisiin luontoarvoja kaikista eniten.

Zonation-karttoja tulee tulkita aina yhdessä niin sanottujen suoriutuvuuskäyrien kanssa, joiden avulla voi haarukoida, paljonko eri prioriteettitasot turvaavat luontoarvoja. Oikean kuvan kuvaajasta nähdään, että keskimmäisen kuvan mukaiset parhaan 20 prosentin alueet turvaavat noin 40% lajin a tunnetuista levinneisyysalueista, noin 35% lajin b levinneisyysalueista ja noin 5% lajin c levinneisyysalueista.

Zonationin avulla voidaan siis arvottaa koko kohdealue paremmuusjärjestykseen tavalla, joka on suhteellisen helppo tulkita maankäytön näkökulmasta. Esimerkiksi ensimmäisessä työssäni arvotin pääkaupunkiseudun viheralueet sen perusteella, miten ne tukevat kaupunkiluonnon monimuotoisuutta.

Kaupunkisuunnittelussa tulisi pyrkiä välttämään arvokkaimpia alueita ja suuntaamaan lisärakentaminen alueille, joiden luontoarvo on vähäisintä.
Tuloksia tulkitessa nähdään myös esimerkiksi, että kaupunkiluonnon monimuotoisuuden turvaaminen mahdollisimman kattavasti edellyttää erilaisten elinympäristöjen säästämistä. Paitsi vanhat metsät, myös erilaiset ihmisvaikutteisemmatkin ympäristöt, kuten merenrantaniityt tai kasvitieteelliset puutarhat, ovat tärkeitä kaupunkiluonnolle, sillä ne tukevat erilaista lajistoa täydentäen näin toisiaan kaupunkien viherrakenteessa.

Toisaalta tuloksia tulkitessa on yhtä tärkeää pitää mielessä se, mitä tulokset eivät kuvaa…

…sillä kun samoja viheralueita tarkastellaan ihmisnäkökulmasta, saavutettavuuden perusteella, aivan erilaiset alueet muodostuvat tärkeimmiksi.

Käytännön maankäytön suunnittelua tukevassa suojeluarvottamisessa korostuu riittävän ja kattavan luontotietopohjan kerääminen, tulosten tulkinta ja esitystapa sekä arvottamisen sisällyttäminen laajempaan, olemassaolevaan kaavoitus- ja päätöksentekoprosessiin.

Toisaalta ekologinen kytkeytyvyys eli se, miten elinympäristöt pidetään yhtenäisinä lajien elinmahdollisuuksien turvaamiseksi, on tärkeä kysymys maankäytön suunnittelussa. Kaavoituksessa asiaa käsitellään usein erilaisilla yhteystarvemerkinnöillä. Maankäytön suunnittelussa olisi kuitenkin tärkeää tunnistaa lisäksi laajat ja yhtenäiset elinympäristökokonaisuudet, joiden yhtenäisyys tulisi turvata.

Väitöstutkimukseni perusteella uskallan todeta, että alueiden suojeluarvottaminen voi tuottaa tietoa, joka hyödyttää ja edistää ekologisesti kestävää maankäytön suunnittelua, mutta se edellyttää analyysien tekijöiltä ja käyttäjiltä huolellisuutta ja osaamista.

Suojeluarvottaminen on tapa tunnistaa keinoja turvata luonto- ja muita arvoja kustannustehokkaasti maankäytön suunnittelussa. Eri alueiden ja arvojen tarkastelu systemaattisesti takaa parhaimmillaan suunnitteluun tasapuolisuutta ja avoimuutta – myös silloin, kun systemaattisen analyysin tuloksista halutaan syystä tai toisesta poiketa varsinaisissa maankäyttöpäätöksissä.

Priorisointi ei voi eikä yritäkään voida poistaa subjektiivisia valintoja ja arvoja, mutta se voi tehdä ne näkyvämmäksi. Analyysien yksityiskohtien suunnitteleminen, siis sen päättäminen ja sanoittaminen ääneen millaisia asioita analyysiin sisällytetään, miten eri tekijöitä painotetaan suhteessa toisiinsa ja niin edelleen on itsessään arvokasta suunnittelun ja päätöksenteon avoimuuden ja läpinäkyvyyden kannalta.

Koska maankäytön suunnittelu on luonteeltaan hyvin poliittista ja koskettaa hyvin monenlaisia intressejä, analyysien tulisi pyrkiä sisältämään monipuolisesti erilaisia näkökulmia – ja ainakin tulee olla avoin siitä, mitä kaikkea laskennalliset analyysit eivät sisällä. Tämä taas edellyttää sitä, että analyysit suunnitellaan ja tuloksia tulkitaan avoimesti ja läpinäkyvästi erilaisia sidosryhmiä osallistaen.
Suojeluarvottamisen voi siis nähdä toimivan alustana kestävälle maankäytön suunnittelulle ja katalyyttinä siihen liittyville keskusteluille.

Kun nämä asiat on saatu järjestettyä, suojeluarvottamisen avulla voidaan määrittää jokseenkin eksaktisti kolmenlaisia alueita, jotka yhdessä tukevat toisiaan kestävämmän maankäytön saavuttamisessa.

Ensinnäkin suojeluarvottamisen avulla voidaan tunnistaa uusia suojelualueita nykyiseen tapaan, joiden pääasiallinen tarkoitus on luonnon suojelu.
Toisaalta voidaan määrittää alueita, joissa ihmistoimintaa ja –käyttöä voidaan toteuttaa, kuitenkin säädellysti tavalla, joka turvaa myös paikallisia luontoarvoja.
Kolmanneksi on myös tärkeää tunnistaa alueita, jossa luontoarvoista ei tarvitse välittää, ja jonne luonnon kannalta haitallinen ihmistoiminta voidaan keskittää. Esimerkiksi kaupunkiseuduilla voitaisiin tunnistaa sopivimpia uusia rakentamisalueita, joissa yksittäisistä luontoarvoista ei tarvitsisi välttämättä välittää. Lähtökohtaisesti tällaiset alueet olisivat ekologisesti ja esimerkiksi virkistysarvon kannalta vähäpätöisimpiä alueita.

Kaikki tämä vaatii dataa luonto- ja muista arvoista.

Suojeluarvottaminen vaatii menetelmänä taustalleen paikkatietoa luonnosta, virkistyskäytöstä ynnä muusta, ja arvotusanalyysien tulokset ovat vain niin laadukkaita ja käyttökelpoisia kuin niiden tausta-aineistokin.

Suojeluarvotus ei siis voi, eikä se saa, korvata varsinaisia luontoinventointeja ja muun tiedon keräämistä luonnosta ja viheralueista.

Suojeluarvottamisen suurimpia rajoitteita on käytännön vaatimus siitä, että lähtöaineistojen tulisi kattaa koko kohdealue samalla tarkkuudella, mikä tuottaa haasteita ylikunnallisten, maakunnallisten, valtiollisten sekä toki kansainvälisten analyysien toteuttamiselle. Vetoan vahvasti päättäjiimme, jotta Suomessa saataisiin resurssit kerätä paljon kattavammin ja systemaattisemmin luontotietoa niin, että laajojen alueiden systemaattiset paikkatietotarkastelut olisivat mahdollisia.

Tulee muistaa, että ekologisesti vastuullinen maankäytön suunnittelu vaatii joka tapauksessa kattavaa luontotietoa, käytettiin alueiden arvottamisessa laskennallisia työkaluja tai ei.

Luonnollisesti myös kaupunkiviheralueiden käyttöä ja arvostusta kuvaavan datan keräämistä ja tutkimusta tulee kehittää.

Havaintodatan lisäksi tarvitaan asiantuntijatietoa. Olen väitöskirjatutkimuksessani nojannut laji- ja luontoasiantuntijoihin, eikä työni olisi ollut mahdollista ilman heidän tietotaitoaan. Luonnonsuojelu perustuu perinteisesti hyvin vahvasti asiantuntijatyöhön, eikä suojeluarvottaminen sitä sinällään muuta.

Asiantuntijanäkemyksiä tullaan suojeluarvottamisen tapauksessa tarvitsemaan esimerkiksi analyysirakenteiden suunnittelussa ja tulosten tarkastelussa.
Yhtä lailla tulee muistaa, että suojeluarvottaminen parhaimmillaankin vain tukee suunnittelua ja tuottaa suunnitteluun taustatietoa. Laskennalliset analyysit eivät koskaan korvaa varsinaista suunnittelua eivätkä poista suunnittelijoiden tai suunnittelijuuden tarvetta. Laskennallisista, systemaattisista analyyseistä vasta alkaa varsinainen priorisointi.

Korostan, että olen tehnyt väitöskirjani Zonation-asiantuntijan näkökulmasta, en maankäytön suunnittelijan roolissa. Monet suunnitteluun ja suojeluarvottamisen jalkauttamiseen liittyvät poliittiset, teknistaloudelliset, juridiset, päätöksentekoon liittyvät ja monet muut seikat jäävät vielä vastausta vaille.

Kaikesta huolimatta voidaan sanoa, että hyvin toteutettuna alueiden suojeluarvottaminen voi tehdä ekologisesti vastuullisempien suunnitelmien ja maankäyttöratkaisujen tekemisestä helpompaa ja selkeämpää. Erityisen hyödyllinen menetelmä on silloin, kun suunnittelussa pitää huomioida samanaikaisesti hyvin monenlaisia luontoarvoja – suunta, johon maassamme ja maanosassamme ollaan enenevässä määrin kulkemassa.

…sillä kattavaan ekologiseen tietoon perustuva suunnittelu ja päätöksenteko voi edesauttaa viisaiden ja ekologisesti kestävämpien ja vastuullisten maankäyttöpäätösten tekemistä. Ja kovin paljoa muuta ei biodiversiteettikriisin ratkaisemiseen tarvitakaan.

Seuraavaksi lausun muutaman sanasen väitöskirjatyöstäni englanniksi Arvoisan Opponentin luvalla.

Then a few words in English for the international audience.

Humans are responsible for the current mass extinction wave. This is most of all caused by habitat destruction, which is a result of our clearly unsustainable way of using land and space on Earth.

Therefore,

we must start accounting for biodiversity and socioecological values of areas much more thoroughly in our land-use planning, including urban areas. This in turn would require tools that would help land-use planners in mitigating the various conflicting land-use interests in a systematic way.

Spatial conservation prioritization, a method falling under the field of systematic conservation planning, could be such a tool if used properly.

And that is what my thesis is about.

Ja nyt, pyydän Teitä, Arvoisa Opponentti, tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomiot, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

---

Joel Jalkanen, MSc, defended his doctoral thesis entitled ‘Spatial Conservation Prioritization for the Benefit of Urban and Regional Land-use Planning’ on 27 November 2020 at 12.00 at the Faculty of Science, University of Helsinki.

Associate Professor Niina Käyhkö from the University of Turku serevd as the opponent and Professor Tuuli Toivonen as the custos.

Joel completed his doctoral thesis in the Digital Geography Lab at the University of Helsinki and in the Spatial Planning of Urban Biodiversity and Ecosystem Services project that received funding from the KONE Foundation.