Divina Compagnian järjestämään Decamerone-henkiseen kirjoituskilpailuun lähetettiin monia hienoja tarinoita. Kaikista löytyi pyytämämme kehyskertomus, jonka sisällä oli ainakin yksi tarina, ja kilpailuun tulleissa tarinoissa oli mukana piristävän monenlaisia tulkintoja. Voittajaksi selviytyivät hienolla luovalla Leivos-novellillaan tuomariston valloittanut Anni Mäentie ja mainiolla nykyajan Decamerone-versiolla Maria Mikkonen. Voittajat palkittiin oopperalahjakorteilla. Kunniamaininnan sai Maria Penttinen kirjoituksellaan Stenterellon matkassa. Kiitos kaikille osallistujille!
Lue voittajatarinat alta.
Anni Mäentie: Leivos
”Kerran yksissä pääsykokeissa”, hän selitti vastapäätä istuvalle miehelle. Baari oli täysi, ja saadakseen äänensä kuuluviin oli kohdistettava puheensa tarkkaan ja melkein huudettava. Mies nyökkäsi.
”Piti piirtää kuva maailman onnellisimmasta tilanteesta.” Hän piti tauon, odotti kunnes vieressä omaa monologiaan pitävä nainen vaikenisi tai että itse löytäisi tarinansa langan.
”Hei oota mun täytyy käydä vessassa.”, mies sanoi juuri kun hän oli avaamassa suutaan. Hän tarkisti kännykkänsä: kukaan ei ollut kaivannut. Hän otti huikan oluestaan. Se oli vähän iljettävää, homeisten hanojen makuista. Ympärillä velloi äänimassa ja ihmisten olemassaolo. Pieni huone oli naurusta, vakavista ilmeistä ja kaljanhimosta täysi. Hän kaivoi esiin tupakan ja sytyttimen, jätti laukun varaamaan paikkaa. Ulkona hän nojasi baarin ikkunalautaan ja kuunteli vieressä seisovien puhetta. Joku oli saanut sarjakuvansa julki, siinä yhdistyi yhteiskunnallisuus ja kuvien kyvyttömyys ilmaista mitään todellista. Savuke maistui puolentoista kaljan hyvältä. Häntä paleli. Hän palasi sisälle, ihmiskehoista huokuva tropiikin kosteus hyökkäsi vastakohtana ulkoilmalle. Meteli oli tasoittunut, eivätkä yksittäiset puhujat erottuneet enää yhtä selvästi kuin äsken. Mies istui taas paikallaan ja tarkasteli tuoppiaan.
”Siis niin se kuva siitä tilanteesta. Mä tein sellasen hempeen – Ai moi! Mitä kuuluu, mitä sä teet nykyään?” Pöydän viereen oli ilmestynyt vanha tuttu. Keskustelu oli sisällöltään mitätön mutta hyväntahtoinen. Hän pyysi naisen istuutumaan heidän pöytäänsä. Tämä kieltäytyi. Illan kaverit seisoskelivat jukeboksin vieressä eikä pöydässä ollut tarpeeksi tilaa kaikille. Mies oli huomannut oman kaverinsa tiskin luona ja huitoi häntä tulemaan heidän pöytäänsä.
”Jarkko, moi.”
”Iida.”
”Etten mä mitenkään häiritse?”
”Et, et. Kunhan keskitytään perjantaihin. Sitä mä olin siis sanomas et siinä kuvas oli sänky ja verhot ja pieni pöytä. Sil pöydäl –” Puhelin soi. Hän kirosi ja nosti luurin korvalleen.
”Aa, okei, joo, ollaan. Tulkaa, jep. Nähään koht!”
Mies oli mennyt baaritiskille. Äkkiä puoli kuppilaa alkoi laulaa jukeboksista tulvivaa kappaletta. Häntä nauratti, turvallinen, pehmeä kapakka. Mies palasi mukanaan kaksi olutta. Tämä tuoppi tuoksui kirpeältä, siltä miltä piti.
”Mitä siinä kuvassa sitten oli?”, mies kysyi.
”No tää tarina alkaa olla vähän tyhmä ku en saa tätä ikinä loppuun eikä tää ookaan niin ihmeellinen mut siinä oli siis pöytä ja sil pöydäl yks leivos, kaks kahvikuppia ja kaks haarukkaa. Värit oli semmoset haalean hempeän romanttiset. Joskus viime talvena mä mietin kerran et täs tää on, nyt mul on se kuva. Mut sithän se tietysti katos.” Hän hymyili ja joi kulauksen.
Maria Mikkonen
Olimme saapuneet mökille viettämään jo perinteeksi muodostunutta mökkiviikonloppua entisten lukiokavereiden kanssa. Sopivan viikonlopun löytämisestä oli tullut vuosi vuodelta vaikeampaa, kun ihmiset opiskelivat, tekivät töitä, seurustelivat, harrastivat ja yksi jopa hankki lapsen viime talvena. Mökki oli minun vanhempieni, pieni tupa, josta löytyivät kuitenkin sähköt, juokseva vesi ja sisävessa, jonka putket tosin menivät joka vuosi tukkoon. Vettä ottaessa piti kääntää hana kokonaan joko vasemmalle tai oikealle, muuten paineet menisivät sekaisin. Siitä piti muistuttaa kavereita joka kerta.
Ajoin mökille kyydissäni Anne, joka oli jo valmiiksi ärsyyntynyt: “Mä en kestä, jos Siru puhuu taas siitä lapsestaan koko ajan. Lumi sitä ja Lumi tätä, ette ikinä arvaa, Lumi ihan varmasti yritti sanoa ekaa sanaansa! Mulla on mennyt niin hermot sen päivityksiin jo, niissä ei ole mitään muuta kuin sitä perkeleen lasta.” Minä olin hiljaa ja Anne jatkoi raivoamistaan. Minä keskityin ajamiseen kaatosateessa. Oli totta, että Siru puhui koko ajan lapsestaan, mutta minä en vielä ollut ehtinyt kyllästyä. Olin juuri valmistunut, ja suunnittelimme Joakimin kanssa lapsen hankkimista. Minusta Sirun lapsi oli mielenkiintoinen. Olin kuullut Annen avautumiset jo moneen kertaan, ja tiesin, ettei vastaan väittämisestä ollut mitään hyötyä.
Saavuimme mökille ensimmäisinä, ja aloimme valmistella päivällistä. Puuhellan lämpö kuivatti hitaasti kostean tuvan, ja Siru ja hänen kyydissään tullut Jannikin saapuivat paikalle. Päivällinen kului mukavissa merkeissä, iloisesti kuulumisia vaihdelleen ja säätä päivitellen. Ruoan jälkeen istuimme juomassa viinilasillisia ja juttelemassa mukavia. Minun mielestäni kaikki oli hyvin, mutta Anne ei enää kestänyt, kun Siru mainitsi lapsensa kymmenennen kerran illan aikana: “Siru hei, puhu jostain muusta kuin tuosta lapsesta, mä en enää kestä kuunnella! Sä käännät ihan kaikki asiat siihen mukulaan, ihan oikeasti.” Minä huomasin kehoni jännittyvän. Tästä ei seuraisi mitään hyvää. Siru oli Annen tavoin temperamenttinen, eikä varmasti ottaisi tätä hyvin. Siru vastasikin hieman myrkyllisesti: “Ahaa. Asia on kuules nyt niin, että Lumi on kaikki, mitä mun elämässäni tapahtuu. Tämä on eka viikonloppu, kun olen kokonaan tytöstä erossa. Mun elämässä ei yksinkertaisesti tällä hetkellä tapahdu mitään, mikä kiinnostais sua. Jos nyt avautumaan ruvetaan, niin mua ei vois vähempää kiinnostaa teidän kahden työjutut, kun mä en ole töissä. Lisäksi mä tiedän, että se ahistaa Janniakin, kun se on ollut jo pitempään työtön. Sori Janni, mutta on pakko vaan sanoa. Ja mä tiedän, että sua Anne ahistaa mun ja Noran onnelliset parisuhteet, joten ei niistäkään voi puhua. Kohta me saadaan varmaan kuulla Noran häistä seuraavan vuoden ajan. Aina on jotain, joka ahistaa tai kyllästyttää jotain. Tietysti sitä puhuu siitä, mitä elämässä tapahtuu. Ja vaikka mua ei se itse asia kiinnostakaan, mua silti kiinnostaa kuunnella ja kuulla, koska mä välitän teistä ja mua kiinnostaa, mitä teidän elämiinne kuuluu. Plus on ihan mahtavaa puhua tyyppien kanssa, jotka ei puhu vauvoista. Mä en itsekään enää kestä niitä kestovaippakeskusteluita. Mutta ei mulla ole itsellänikään usein muuta kuin vauvaan jotenkin liittyviä kommentteja, koska se on vaan mun arkea nyt. Samalla tavalla kuin sä puhut jatkuvasti töistäs, Nora mahdollisista häistään ja Janni telkkariohjelmista. Miks yks aihe olisi enemmän ok kuin joku toinen, sitä mä en vaan tajuu. Me satutaan nyt vaan olemaan aika erilaisissa tilanteissa elämiemme kanssa, sellasta se on.”
Olimme kaikki hiljaa Sirun purkautumisen jälkeen. Nyökyttelin, Siru oli ihan oikeassa. Anne tutki hieman nolostuneen näköisenä kynsiään, ja Janni halasi tuolille nostamiaan polviaan. Lopulta Janni oli se, joka ensi puhui: “Siru on ihan oikeassa. Mä en oikeasti haluisi kuulla niitä työjuttuja, kun mua ahistaa tää työttömyys niin paljon. Mutta mistä me sit puhutaan, jos ei haluta, että kenellekään tulee paha mieli?”
Hiljaisuus. Nousin lisäämään hellaan puita. Anne siemaili viiniään ja tuijotti lautalattiaa. Siru yskäisi, ja käännyimme kaikki katsomaan häntä.
“Olipa kerran, kaukaisessa maassa, prinssi Erik”, Siru aloitti hitaasti. Janni pyöräytti silmiään, mutta ei sanonut mitään. Siru jatkoi tarinaansa: “Hän oli laiha mutta komea mies kultaisine hiuksineen. Hän hallitsi puolikasta valtakuntaa, jonka hänen vanhempansa olivat hänelle luvanneet. Mutta kansalaiset olivat tyytymättömiä: prinssi Erik oli heidän mielestään arvoton hallitsemaan valtakuntaa, sillä hän ei ollut koskaan surmannut lohikäärmettä. Yhtenä päivänä ahdistus kävi liian suureksi, ja prinssi Erik päätti lähteä pohjoiseen etsimään hirviötä, jonka voisi surmata, ja siten tulla kansalaistensa arvostamaksi. Prinssi Erikin vanhemmat yrittivät estellä poikaansa, mutta hän lähti silti. Prinssi palasi vuoden kuluttua, ja kertoi tarinan seikkailustaan kansalaisille paluujuhlassaan: “Lähdin uljaalla ratsullani kohti pohjoista. Ensin tapasin matkallani pienen lapsen hengen, jonka saattelin rauhaan. Sitten matkustin kylien läpi ihmisjoukkojen hurratessa. Ratsastin väsymättä läpi metsän, aron ja vuoriston, kunnes löysin pienen saaren. Saarella asui kuvankaunis neito, joka ruokki ja kylvetti minut. Saarelta matkustin tuntureille, joiden rinteillä asuva vanha tietäjäeukko johdatti minut oikeaan suuntaan. Pohjoisrannan löydettyäni surmasin merihirviön, ja purjehdin lopulta kotiin.” Prinssi esitteli hirviön valtavan kokoista silmämunaa, hirviön pää oli kuulemma ollut liian iso mukaan otettavaksi. Prinssi Erik oli muuttunut matkansa aikana laihasta lihaksikkaaksi, ja kansalaiset tunsivat, että hän oli nyt sopiva hallitsija.”
Kuuntelimme kaikki keskittyneesti. Vain hellasta kuului välillä pieniä rasahduksia.
“Asiat eivät kuitenkaan olleet menneet niin kuin prinssi Erik oli kertonut. Jos hän olisi pyytänyt silminnäkijöitä kertomaan seikkailuistaan, kertomukset olisivat olisivat menneet kutakuinkin seuraavasti: “Ensin prinssi Erik unohti kartan ja kompassin kotiin, ja kääntyi heti ensimmäisessä risteyksessä väärään suuntaan. Hän löysi sattumalta jokeen hukutetun lapsen, jota hän kavahti ja ratsasti täyttä laukkaa karkuun. Kylissä vain muutama tuli ulos ihmettelemään tuntematonta ratsumiestä, eikä kenenkään mielessä edes käynyt, että kyseessä voisi olla prinssi. Hänet hätyyteltiin ulos eräästä kylästä kummallisen ylevän puhetapansa vuoksi. Lopulta prinssi Erik löysi itselleen oppaan, joka johdatti hänet metsän, aron ja vuoriston läpi. Prinssi Erik valitti koko matkan tottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin. Hevonenkin oli säikky, eikä lainkaan uljas. Lopulta se lähti karkuun, ja joutui luultavasti susien saaliiksi. Saarta ennen opas lähti, sillä hän tiesi siellä asuvan viettelijättären, joka kyllä ruokki ja kylvetti prinssi Erikin, mutta hyppäsi myös kylpyyn mukaan ja hyväili prinssi Erikiä paikoista, joille prinssi ei edes tiennyt niiden oikeita nimiä. Viettelijätär piti prinssiä lelunaan kuukauden päivät, kunnes prinssi Erikin onnistui paeta täysin uupuneena piiloutuneena virran vapaasti vietäväksi päästämänsä soutuveneen pohjalle huovan alle. Soutuvene rantautui sattumanvaraiseen kohtaan, prinssi löysi kuin löysikin tietäjäeukon, joka haukkui prinssiä tietämättömäksi: lohikäärmeet olivat nimittäin kuolleet sukupuuttoon jo aikoja sitten. Prinssi Erik masentui, ja vietti eukon nurkissa muutaman viikon, kunnes eukko ajoi hänet ulos talostaan lumeen ja viittoi pohjoiseen päin. Prinssi Erik laahusti hangessa pohjoiseen, nukkui autiotuvissa ja eli eukon antaman kuivatun lihan voimin. Lopulta hän pääsi pohjoiselle rannalle, josta hän löysi puoliksi mädäntyneen valaan. Hän oli niin lannistunut, ettei yrittänytkään etsiä enää muita merihirviöitä, vaan kaivoi valaan silmän ulos silmäkuopasta, ja pääsi hitaasti eri kalastajien kyydissä kohti etelää, jonne hän saapui muuttuneena miehenä.” Prinssi Erik ei koskaan kertonut kenellekään totuutta matkastaan ja silmämunasta tehtiin hänen voitonmerkkinsä, käsityöläiset kirjoivat, kaiversivat ja koversivat sen kaikkiin mahdollisiin paikkoihin muistuttamaan kansalaisia hallitsijansa uroteosta. Prinssi Erikiä symboli muistutti valheesta ja epäonnistumisesta.”
Siru hiljeni. Janni alkoi taputtaa, ja lopulta minä ja Annekin liityimme suosionosoituksiin. “Keksitkö sä ton ihan itse nyt?” kysyi Anne. “Joo, tai osittain. Osan mä olen keksinyt, kun olen tehnyt kotitöitä tai leikkinyt Lumin kanssa”, Siru vastasi. “Hmm. Mä voisin kans yrittää”, Anne vastasi. Hän mietti hetken tuijotellen tuvassa olevia tavaroita ja aloitti sitten.
“Olipa kerran nomadikansa, joka matkusti kelluvalla saarella. Saaren kylkeen oli rakennettu silta, joka oli vähitellen alkanut mädäntyä. Ensimmäisen kerran se huomattiin, kun erään kalastajan tytär putosi laiturin läpi ja oli hukkua tartuttuaan laituria kiinnipitäneisiin köysiin…”
Sade ropisi ikkunoita ja peltikattoa vasten. Lisäsin aina välillä puita hellaan kuunnellessani muiden kertovan tarinoita, jotka sitoivat meidän elämämme taas kiinni toisiinsa. Tuvassa oli lämmintä ja kuivaa.