Eilisessä A-studiossa puhuttiin mitä päivänpolttavimmasta tiedeaiheesta, nimittäin aivovuodosta. Tausta-aineistona vilahti mm. Acatiimi-lehden ansiokkaasti koostama tilasto ns. osaamisvaihtotaseesta (kuva yllä), jonka mukaan Suomesta pois ja Suomeen muuttavien tohtorien määrät eroavat toisistaan vuosi vuodelta yhä enemmän. Loppuvatko Suomesta siis tohtorit?

Ei aivan niinkään. Aivan samoin kuin Suomen koko väkiluvun muutokset, Suomen tohtorimääränkin muutokset muodostuvat paitsi muuttoliikkeestä (nettomuutto eli maahan muuttaneiden tohtoreiden lukumäärä miinus maasta muuttaneiden tohtorien lukumäärä), myös syntyneiden (eli väitelleiden tohtorien) ja kuolleiden (eli kuolleiden tohtorien) lukumäärän erotuksesta. Ja koska vuosittainen väittelevien tohtorien lukumäärä on ensinnäkin tolkuton ja toiseksi yhä vain kasvamaan päin, emme itse asiassa ole minkäänlaisessa vaarassa päästä näkemään tohtoreiden kokonaismäärän kääntyvän laskuun:

Tohtorien määrän nettomuutos ja sen osatekijät Suomessa vuosina 2011-2015. Luvut ovat peräisin Acatiimi-lehden artikkelista ja Tilastokeskuksen verkkosivulta. Kuolleiden tohtorien määrä (*) on arvio, joka perustuu 65-69-vuotiaiden tohtorien määrään vuonna 2010 (2911 henkilöä) ja lienee todellista suurempi. Väittelyn jälkeisenä vuonna poismuuttaneet (**) on laskettu väitöksensä jälkeisenä vuonna Suomessa asuneiden ja edellisenä vuonna väitelleiden lukumäärän erotuksena; vuoden 2015 tieto puuttuu.

Suomessa on siis joka vuosi noin tuhat tohtoria enemmän. Vuonna 2015 meitä oli 42 782. Me emme todellakaan lopu.

Ja siinä varsinainen ongelma piileekin.

Tätä ei nyt pidä tulkita väärin. Ensinnäkin tohtorit ovat mielestäni ihan aika hyvä juttu. Toiseksi olen toki huolestunut osaamisvaihtotaseen alijäämästä – olenhan viittä vaille tuossa aivovuodon virrassa itsekin. (Vaikka aivan helkkarin paljon mieluummin pysyttelisin Suomessa, joka sentään on mm. maailman ainoita paikkoja joissa tieteellisen uran ja perhe-elämän yhdistäminen on edes jokseenkin mahdollista. Siis myös naisille.) Ja minustakin on kiitettävän järjetöntä kouluttaa kalliilla rahalla kasapäin tohtoreita ulkomaille lähetettäviksi, jos ei ole aikomustakaan tai ainakaan minkäänlaisia rahkeita houkutella heitä myös takaisin; se on ajan, rahan ja voimavarojen tuhlausta niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta.

En väitä että aivovuoto olisi pelkkä kupla saati siitä esitetyt luvut jotenkin tarkoitushakuisesti valittuja. Haluan vain esittää epäilyn, että enenevä aivovuoto ja enenevä tohtoripopulaatio kenties saattavat olla jonkinlaisessa syy-yhteydessä keskenään. Ja että samansuuntainen syy-yhteys saattaisi olla olemassa jopa sellaisessakin maailmassa, jossa valtakunnan hallitus ei suhtaudu avoimen vihamielisesti perustutkimukseen, asiantuntijuuteen ja sivistykseen. Ja että yksi keino lievittää (nuorten) tutkijoiden ahdinkoa voisi olla tohtorintutkintomäärien radikaali leikkaus.

Kyllä, tämä on periaatteessa aivan sama asia kuin A-studiossa puhuneen professori Jukka Westermarckin erinomaisen selväsanainen ehdotus siitä, että yliopistojen perusrahoitusta, sen muodostumiskertoimia ja siten kannustimia olisi radikaalisti reivattava tutkinto-opetusta tukevista tutkimusta painottaviksi ja (huippu)julkaisuista palkitseviksi – eli koulutuspolitiikasta tutkimuspolitiikaksi. Ja kyllä, tätä ratkaisua tohtorisumaan ovat esittäneet erinäiset tahot jo ennenkin. Toteutuksesta vain ei näy jälkeäkään.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

EDIT: Aiheen pohdinta jatkuu seuraavassa blogikirjoituksessa.