Kasvatustieteen yliopistonlehtori Leila Pehkonen esittäytyy

Kasvatustieteen yliopistonlehtori Leila Pehkonen on useimmille fukseille tuttu pääsykoeartikkelista Opettajaksi ammatilliseen oppilaitokseen sekä perusopintojen kurssilta Kohti tutkivaa työtapaa. Opetuksen ja tutkimuksen lisäksi Pehkonen toimii kasvatustieteen oppiainevastaavan tehtävässä, jossa häntä työllistävät monet hallinto- ja esimiestoimet. Pehkonen kuuluu myös moniin laitoksen ja tiedekunnan hallinnollisiin elimiin, kuten laitosneuvostoon ja opintoasiaintoimikuntaan. Yliopistolla hän on ollut töissä vuodesta 1994. Sijaisuuksien ja määräaikaisuuksien jälkeen hän sai vakinaisen viran vuonna 2007.

Omat opintonsa Leila Pehkonen aloitti Helsingin yliopistossa vuonna 1976. Alkujaan hän valmistui luokanopettajaksi ja työskenteli ala-asteella noin viidentoista vuoden ajan. Opettajan työn ohessa Pehkonen luki itsensä filosofian maisteriksi silloiselta kasvatustieteen laitokselta pääaineenaan kasvatustiede. Sivuaineina hän opiskeli sosiaalipsykologiaa, sosiologiaa ja matematiikkaa. Kasvatustieteen tohtoriksi hän väitteli vuonna 2001.

Kasvatustieteen kentältä Pehkosen on vaikea nimetä mitään tiettyä mielenkiintoisinta asiaa, sillä hänen mukaansa oikeastaan kaikki, mihin perehtyy, muuttuu mielenkiintoiseksi. Kiinnostus – tai oikeammin innostus – kasvatustieteeseen heräsi joka tapauksessa opettajaopintojen aikana. Tuolloin opettajankoulutus ja kasvatustiede olivat lähempänä toisiaan kuin nykyään. Yhteisiä olivat sekä opettajat sekä osaltaan myös opetus. ”En ollut koskaan ymmärtänyt että opetukseen ja oppimiseen liittyviä asioita oli tutkittu niin paljon ja että opetukseen liittyviä ratkaisuja saattoi perustella ihan tieteellisen tutkimuksen avulla. Kysymys ei ollutkaan joidenkin ihmisen sisäsyntyisistä kyvyistä tai sattuman kaupalla keksityistä toimivista ratkaisuista. ”

Pehkosen opiskeluaikoina opiskelijan päivä oli pitkä sekä tunneissa että kilometreissä. Opetus saattoi alkaa aamukahdeksalta ja päättyä iltakahdeksalta, eikä sitä oltu keskitetty mihinkään tiettyyn sijaintiin, vaan opiskelijat juoksentelivat edestakaisin ympäri kaupunkia. Opetuspaikkoja oli muun muassa Porthaniassa, Töölönkadulla, Bulevardilla, Helsinginkadulla ja Etelä-Haagassa. Aikataulut olivat tiukat, mutta opetustilanteesta poisjääminen ei ollut vaihtoehto. Myöhästyminenkin oli noloa! Ruokatauoille ei meinannut löytyä aikaa, joten usein energialataus tapahtui banaanien ja suklaapatukoiden avulla. Opintotukea nykymuodossaan ei ollut, vaan opiskelijat rahoittivat opintonsa lainan turvin.

Pehkonen kertoo, etteivät työllisyysnäkymät hänen valmistumisensa aikaan olleet kaksiset: vain yksi hänen vuosikurssiltaan sai vakinaisen viran, muut päätyivät pätkätöihin. Opiskelujen jälkeen odottava epävarmuus ei kuitenkaan lannistanut 70-luvun opiskelijoita, vaan usko vaikuttamismahdollisuuksiin säilyi. “Ehkä maailma ei ole ihan sellainen kuin mistä unelmoimme, mutta monessa asiassa on tapahtunut sellaista positiivista kehittymistä, jota emme osanneet edes kuvitella yli kolmekymmentä vuotta sitten. Kuten esimerkiksi opintotuki.” Uusille opiskelijoille Pehkonen välittää kannustavat terveiset: “Osallistukaa, innostukaa ja olkaa valmiita tekemään töitä unelmienne eteen yhdessä toisten kanssa!”

 

Haastattelu on osa Kasvatustieteiden asiantuntijat esittäytyvät -sarjaa. Lue myös Kristiina Brunilan ja Yrjö Engeströmin haastattelut.

Leave a Reply

Your email address will not be published.