University of Helsinki
Kuten koto-Euroopassamme laivanvarustajien nauttimien yritystukien ja erilaisten verohelpotusten määrästä voi epäsuoraan päätellä, mukavuusliputuksen uhka valvottaa silloin tällöin nykyäänkin poliitikkojen yöunia. Laivojen liputtaminen niihin satamiin, joissa niiden omistajien näkökulmasta on… no kaikkein mukavinta, ei ole itsessään uusi eikä moderni ilmiö. Varsinkin uuden ajan alusta alkaen käytäntö oli jo vakiintunut osaksi kansainvälisen kaupan logiikkaa ja aikalaiskuvauksissa (ajoittaisista) mukavuusliputuksesta käytettiin nimitystä ”colouring”.[1]
Motiivina olivat sekä rauhan aikana erilaisten veroluonteisten maksujen (tullien) välttäminen (kuten nykyäänkin) että etenkin halu purjehtia turvallisen, neutraalin lipun alla sodan aikana. 1600-luvun lopun suurvaltasotien myrskyjen ja merkantilististen karikkoisten projektien keskellä kauppiaat luovivat liiketoimintaintressit edellä. Hyvänä esimerkkinä tästä tarjoaa – jälleen kerran – Alankomaiden kauppiaiden toiminta Itämeren piirissä kyseisenä aikana.
Hollantilaisten laivojen väitetyt ajoittaiset mukavuusliputukset olivat etenkin Tanskan kruunun näkökulmasta haitallisia, sillä ruotsalaisiksi tekeytymällä nämä laivat kykenivät välttämään Juutintullin maksun. Suurin syy kuitenkin käytännön yleistymiseen vuosisadan lopulla ei lopulta ollut tullien kierto vaan pitkittyneet suurvaltasodat, jotka uhkasivat konflikteissa mukana olleiden maiden kauppalaivoja.
Kauppaneuvotteluiden kiistakysymys
Alankomaiden ja Tanskan väliset kauppaneuvottelut 1680-luvulla on kuvaava historiallinen esimerkki siitä, millä tavalla mukavuusliputusta käsiteltiin valtapoliittisessa sfäärissä. Neuvotteluiden erääksi tärkeimmistä kiistakapuloista tuli nimittäin väitetty hollantilaislaivureiden tapa kiertää Juutintulli liputtamalla Tukholmassa aluksensa ruotsalaisiksi.
Yleisesti näiden kauppaneuvotteluiden kitkan taustalla oli Tanskan kruunun ja kruunun lähipiirin kasvanut intressi tehostaa maan veronkantoa ja parantuneella talouden otteella edistää omaa tanskalaista kauppamerenkulkua. Tässä tavoitteessa kruunu ja Tanskan kauppakollegio näkivät tärkeänä Alankomaiden kanssa vuonna 1645 solmitun (ja vuonna 1685 raukeavan) Kristianopelin tulli- ja kauppasopimuksen muuttaminen sen keskeisiltä kohdilta. Hollannin kauppiaspiirit eivät taasen toivoneet sopimukseen mitään muutoksia vaan saada lisää – mikäli mahdollista – erilaisia lisähelpotuksia.
Kyseinen sopimus oli taannut hollantilaisten oikeuden purjehtia suoraan Juutinrauman läpi, ainoastaan ilmoittaen tanskalaiselle tullivirkailijalle rahdin sisällön. Varsinainen tulli maksettiin vuosittain Tanskan kruunulle suoraan Alankomaiden erikseen keräämästä tulleista näiden kotisatamassa. Vaikka nämä maksukäytänteet ilmeisesti muuttuivat vuosikymmenten saatossa, hollantilaislaivat pitivät oikeutensa tarkastuksista vapaaseen kauttakulkuun: tämä taas soti voimakkaasti Tanskan kuningas Kristian V:n ja hänen lähipiirinsä intressejä vastaan. Tavoitteena oli, kuten Haagissa vuonna 1681 kuninkaan lähettiläs Simon de Petkum (joka muuten oli syntyjään hollantilainen) totesi, ehkäistä “huijaukset ja vilpit” ja ”Kristianopelinsopimuksen hengen vastaiset käytännöt”. Tällä implisiittisesti tarkoitettiin nimenomaan hollantilaislaivojen matkustamista ”väärillä dokumenteilla”.[2] Petkumin työtä Haagissa jatkoi sittemmin eräs Tanskan vaikutusvaltaisimmista ulkopolitiikan taitajista: Paroni Jens Juel.
Kuten oli tuohon aikaan tavallista, suurvaltapoliittiset liittolaissuhteet nivoutuivat osaksi kaupankäynnin hallinnan tavoitteita. Tanskan kruunu liittoutui vuonna 1683 Ranskan kanssa avokätisten subsidien toivossa samaan aikaan kun Alankomaiden ja Ruotsin suhteet olivat lämmenneet Kaarle XI:n vaihtaessa ranskalaismielisen politiikan merivaltoja ja Habsburgeja hiljaisesti tukevaksi.
Ei ollut siis ihme, että maiden väliset kauppaneuvottelut eivät saaneet tuulta purjeiden alle vaan kariutuivat kerta toisensa jälkeen. Tulehtuneiden kauppapoliittisten suhteiden huipentumana Tanskan kuningas julisti vuoden 1683 tariffilistan, jonka hollantilainen kauppiasoligarkia tulkitsi suoraksi kauppasodan julistukseksi. Vastaavasti vuoden 1684 alussa Amsterdamissa junailtiin maahantuontikielto Tanskan kuninkaan mailta rahdatulta puulta, pieltä ja kalalta.
Vaikka osapuolet ottivat pian neuvotteluissa uuden suotuisamman kurssin, varsinainen suuri kiistakysymys hollantilaisten tullinkierrosta jäi avoimeksi. Haagissa Tanskan kruunua edustanut suurmaanomistaja ja kaukokaupan taustapeluri Jens Juel esitti yhä uudelleen tanskalaisille oikeutta tarkistaa hollantilaisaluksia Juutinraumalla, kun taas hollantilaisten näkökulmasta tämä nähtiin kilpailuasemaa murentavana, hidastavana tekijänä. Vapaus seilata suoraan tullin läpi nähtiin amsterdamilaisten näkökulmasta oleelliseksi etenkin kaupanteon nopeuden säilyttämiseksi, varsinkin suhteessa kilpaileviin englantilaisiin aluksiin.[3]
Lopulta uudetkin neuvottelut kariutuivat Amsterdamin vastustukseen, vaikka varsinainen sopimusteksti saatiin vuonna 1684 valmiiksi. Maiden edustajat pääsivät yhteisymmärrykseen vasta vuoden 1686 jälkeen, kun suurvaltasuhteiden kiemurat sysäsivät Tanskan lopullisesti ulos ranskalaisesta liittoumasta. Tanskan oli taivuttava hollantilaisten ehtoihin Kristianopelin rauhansopimuksen suhteellisesta muuttumattomuudesta. Hollantilaiskauppiaat ottivat siis erävoiton heille strategisesti tärkeässä asiassa – nopeaa kauttakulkua ei hidastettu turhilla ankkuroinneilla. Mutta oliko itse ilmiö todellinen, kiersivätkö hollantilaiset todella tulleja ruotsalaisilla dokumenteilla? Oliko kyse vain tanskalaisten tekosyystä kiristää tullipolitiikkaa?
Neutraalit satamat houkuttimena
Neuvotteluiden varsinainen kiistakysymys ei tietenkään suoraan kerro siitä, minkälaiset kaupankäynnin ja kansallisuuden vaihtamisen käytänteet 1600-luvun lopulla olivat erilaisissa historiallisissa tilanteissa de facto. Kuten aina silloin (ja nykyään), diplomaattisissa neuvotteluissa ammuttiin kovilla panoksilla – ja väitteillä – ajaen tiettyjä valtapoliittisia tavoitteita. Mitä siis ilmiön yleisyydestä 1600-luvun lopulla voidaan sanoa tarkempien tutkimusten perusteella?
Aihepiiriä tutkineen Tonko Ufkesin mukaan hollantilaisten ajoittainen ruotsalaisilla dokumenteilla seilaaminen ei ollut tavatonta 1670- ja 1680-luvuilla[4], mutta varsinainen piikki tässä käytänteessä nähtiin kuitenkin vasta 1690-luvun aikana yhdeksänvuotisen sodan aikana. Tuolloin Ruotsin neutraali asema houkutteli ennätysmäärän hollantilaislaivureita ostamaan ruotsalaiset dokumentit etenkin Tukholman satamista ja välttämään näin mahdolliset vihollislaivojen kaappaustoimet. Vuonna 1694 hollantilaisalkuperää (etenkin Länsi-Friisien ”laivurisaarien” asukkaita) oli emigroitunut Tukholmaan muutamassa vuodessa useita kymmeniä, käsittäen (varovaisen arvion mukaan) noin neljäsosan koko ruotsalaisesta kauppalaivastosta.[5] Päämotiivina ei siis tällöin ollut väitetty tullien kierto Tanskan salmissa vaan kaupanteon turvallisuus sotaoloissa. Itse asiassa, hollantilaiset ryhtyivät mukavuusliputtamaan suurissa määrin myös aikaisemman kiistakumppaninsa Tanskan satamiin. Kööpenhaminan 274 laivurista noin puolet olivat alkuperältään hollantilaisia.[6]
Eikö kyseessä ollut sitten lopullinen (meri)työvoiman ja samalla bisneksen maahanmuutto? Onko hollantilaisten ruotsalaistuminen on katsottava vain tilapäiseksi mukavuusliputukseksi eikä immigraatioksi? Ufkesin tutkimukset antavat osviittaa siitä, että ainakin useimmat hollantilaislaivurit palasivat pian kotimaahansa yhdeksänvuotisen sodan päätyttyä ja jatkoivat seilaamista hollantilaislippujen alla. Tämä viittaisi myös siihen, että varsinainen bisnes pysyi luottoineen, tilauksineen ja kontrahteineen visusti hollantilaisten käsissä. Toki osa muuttoliikkeestä jäi pysyväksi ja vähemmistö laivureista jatkoi uraansa Ruotsin kruunun alamaisina.
Usein tilastoissa näkyvä piikki ruotsalaisessa merenkulun kasvussa 1690-luvulla oli siis osittain laskettava mukavuusliputuksen syyksi, joskaan ei kokonaan, sillä tiettävästi myös ruotsalainen ”kotimainen” kauppalaivasto kasvatti osuuttaan vuosikymmenen saatossa. Tuolloin Ruotsi oli aivan erilaisessa tilanteessa kuin vielä Skoonen sodan jälkimainingeissa, ison reduktion alkumetreillä – velkaisena ja uudesta laivastosta vasta haaveilevana, haavojaan nuolevana potilaana.
[1] Åström 1988, s. 17.
[2] Hollannin maakunnan säätykokouksen asiakirjat: Resolutien van de Staten van Holland 1681, 10.12.1681.
[3] Danmark-Norges Traktater 1523-1750 med dertil horende aktstykker. p. 299-304.
[4] Oma tulkintani on, että eräs tärkeä motiivi rauhanajan tilapäisille ”ulosliputuksille” oli kaupankäynti Englannin kanssa. Purjehdussäännöt nimittäin estivät useiden strategisesti tärkeiden tuotteiden välityskaupan Englantiin Amsterdamin kautta.
[5] Kts. Ufkesin keräämä data s. 48–57
[6] Jørgensen, D. (1976) s. 297, Ufkes (2001) s. 44.
Lähteet ja kirjallisuus:
Danmark-Norges traktater, 1523-1750, med dertil hørende aktstykker. Paa Carlsbergfondets bekostning. Edited by L. Laursen.
Jørgensen, D. (1976). Danmark-Norge mellom stormaktene 1688-1697: Dansk-norsk sjøfart og utenrikspolitikk under den pfalziske arvefølgekrig. Oslo: Universitetsforlaget.
Resolutien van de Staten van Holland 1681, 10.12.1681.
Ufkes, T. (2001) ‘Nederländska skeppare på stockholmska handelsskepp, 1685–1700’, in Forum navale, 56, pp. 35–59.
Åström, S.E. (1988). From tar to timber: Studies in Northeast European forest exploitation and foreign trade 1660-1860. Helsinki: Societas scientiarum Fennica.