Helsingin Sanomien perinteeseen on Päivälehden ajoista lähtien kuulunut halu vaikuttaa. Sitoutumattomuus ei ole estänyt ottamasta kantaa tärkeisiin asioihin. Useat ovat nämä piirteet huomioineet, mutta uutisten ja mielipiteen raja on aina ollut selkeä.
Euroopan Unionin jäsenyyden tukeminen särki kuitenkin monelle kuvan lehdestä objektiivisuuden linnakkeena. Järkytyksen kohteena oli etenkin lehden erillinen mainoskampanja jäsenyyden puolesta. Oliko henkinen riippumattomuus menetetty?
Janne Virkkunen toimi Helsingin Sanomien vastaavana päätoimittajana 1991-2010. Hänen vastuullaan oli viime kädessä lehden poliittisen linjan valinta. Päätoimittajan omasta kynästä lähtevä kirjoitus usein mielletään lehden linjaa muodostavaksi – ainakaan se ei voi poiketa siitä paljon.
Janne Virkkunen kirjoittaa: ”Sitoutumattomuus ei suinkaan tarkoita sitä, että lehti pidättyisi ottamasta kantaa tärkeisiin asioihin maassa. Sellainen tarkoittaisi mielipiteettömyyttä ja vaikenemista. Se ei ole sanomalehden tehtävä eikä sellainen lehti ole vastaus lukijoiden luottamukseen. ” (9.10.1994)
Helsingin Sanomien kanta Euroopan Unionia kohtaan ei ole jäänyt epäselväksi – tätä on vahvistanut laaja kirjo entisen vastaavaan päätoimittajan integraatiomyönteisiä kolumneja.
Tilaa toki jäsenyyden vastustajille lehdessä annettiin. Myös lehden puolelta vakuuteltiin kriittisen sävyn ja journalistisen objektiivisuuden jatkuvan.
Silti valinta oli tietyllä tavalla merkityksekäs: Lehdestä tuli tietoisesti aktiivinen toimija, joka välttämättä toimi osan lukijakuntansa mielipidettä vastaan. Valinta tuotti myös vaikean asetelman. Miten tukea integraatioprosessia ja pyrkiä olemaan samalla kriittinen sitä kohtaan? Miten siis vastata ”lukijoiden luottamukseen”?
Helsingin Sanomia toimitettiin samankaltaisessa tilanteessa EU-jäsenyyden äänestyksen aikaan kuin 1900-luvun alussa. Globalisaatio oli tuonut maailmaa lähemmäksi ja itänaapurin uhka kansallisen toimintavapauden kannalta oli tuoreessa muistissa. Mahdollisuus ja tarve integroitua länteen olivat siis läsnä.
Helsingin Sanomien aatteellista perintöä tunteville jäsenyyden vastustaminen olisi vasta kummallista ollutkin. Nuorsuomalaisuuteen sisältyi vahvasti klassinen liberalismi ja kansainvälisyys. Erkot kolmessa sukupolvessa olivat kaikki omalla tavallaan aikansa kosmopoliitteja, joille Suomen ulkopuolinen maailma kontakteineen ja mahdollisuuksineen avautui sellaisella laajuudella, jota monen kanssasuomalaisen oli vaikea edes kuvitella.
Myöskään Helsingin Sanomien 24.9.1904 ilmestyneessä näytenumerossa tämä ei jäänyt epäselväksi: ”Me tahdomme samalla osaltamme olla mukana avaamassa ikkunoita länteen ja etelään. Me tahdomme suomalaiselle yleisölle tehdä tutuiksi niitä virtauksia, jotka liikkuvat muun maailman sivistyskeskuksissa, virtauksia yhteiskunnallisen elämän, kirjallisuuden ja taiteen alalla–.”
Aatteellinen perintö sisälsi kuitenkin myös toisen olennaisen osan: Pienen ihmisen puolustamisen.
”Me tahdomme korkeimmaksi ohjeeksemme kaikessa toiminnassamme asettaa oikeuden pyrinnön. Oikeutta vähäväkisille, oikeutta vääryyttä kärsiville–.”
Janne Virkkusen EU-kolumnien linja ammentaa selvästi sisältöä juuri Päivälehden piirin aikaisesta aatemaailmasta: Tukemalla integraatiota kokonaisuudessaan, mutta samalla huolehtimalla ns. kansalaisten Euroopasta – siitä että unioni ei ole liian kaukana kansasta byrokraattisena ja monimutkaisena kokonaisuutena.
Eroaahan toki EU-kansalainen suurruhtinaskunnan torpparista esimerkiksi demokraattisten oikeuksien ja sosiaalipalveluiden saatavuuden suhteen. Mutta perusperiaatteet ovat samat: Suomen ja sen kansalaisten pärjääminen muuttuvassa maailmassa.
Miten Virkkunen sitten onnistui kolumneissaan ratkaisemaan EU-jäsenyyden tukemisen tuoman kahtiajaon?
Integraatiomyönteisyys ei jäänyt epäselväksi, vaikka entinen päätoimittaja välillä hairahtui kirjoittamaan suurten jäsenmaiden suhteettoman suuresta vaikutuksesta, ”Suomen edusta” ja laajentumisen tuomista ongelmista.
Journalistin kriittinen ote nousi taas pintaan pienen ihmisen kautta. Unionin tulee nauttia kansan hyväksyntää ja toteutetun politiikan vastata kansan mielipidettä:
”EU:n ongelma on siinä, kuinka voidaan parantaa unionin legitimiteettiä, kun samaan aikaan ajetaan poliittisia ratkaisuja, joita suuri joukko unionin jäsenmaiden kansalaisia avoimesti vastustaa.” (4.3.2001)
Sopii kuitenkin kysyä, halusiko Virkkunen todella integraatiosta kansamyönteistä vai kansasta integraatiomyönteistä:
”Suomalaisten penseät asenteet integraatiota kohtaan eivät ole yllättäviä, mutta ne ovat valitettavia, sillä integraatio on ollut Euroopalle suuri menestystarina. — tarvitaan paljon enemmän työtä, jotta suomalaiset saadaan ymmärtämään millaisessa maailmassa elämme. ” (16.3.2008)