Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja. Kirjoitus on muokattu  esityksestä, joka pidettiin 20.5.2013 Helsingin yliopistossa  järjestetyssä Lauri Kristian Relander 130 vuotta -seminaarissa.

Haluan kiittää Erkki Vasaraa Lauri Kristian Relanderin elämäkerran kirjoittamisesta. Vasara on näin täyttänyt suomalaisen historiantutkimuksen aukkopaikan. Jo oli aikakin: Relanderin kuolemasta on 70 vuotta.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen katselen Relanderia uusin silmin. Olen elänyt oman nuoruuteni Urho Kekkosen presidenttikaudella, olin juuri täyttänyt kaksi vuotta Kekkosen tullessa presidentiksi. Hänen luopuessaan olin jo 27-vuotias maisteri ja perheenisä.

Niinpä Kekkosen aikana sain päähäni vahvan presidentin malli, josta poisoppiminen on vienyt oman aikansa. Tärkein oppi on ollut se, ettei käytä Kekkosta mittatikkuna, kun arvioi muita Suomen presidenttejä.

Kun Seppo Hentilä kysyi minua tähän tilaisuuteen, oli helppo vastata myöntävästi, koska heti tiesin, mikä kohta minua kiinnostaa tässä kirjassa.

Olen nimittäin Helsingin Sanomien toimittajana kirjoittanut paljon ja suuria juttukokonaisuuksia Mauno Koivistosta, Martti Ahtisaaresta ja Tarja Halosesta. Sauli Niinistön ensimmäistä presidenttivuotta arvioin Suomen presidenteistä kertovassa kirjassa, joka ilmestyy ensi syyskuussa.

Minua siis kiinnosti, millaiset suhteet presidentti Relanderilla oli Helsingin Sanomiin vuosina 1925– 1931. Ja myös toisin päin, miten silloinen edistyspuolueen kannattaja ja suurlehti suhtautui maalaisliittolaistaustaiseen presidenttiin.

Jo lähtökohta oli vaikea. HS kannatti presidentiksi Risto Rytiä, lehden päätoimittaja Eero Erkko oli ollut taivuttelemassa Rytiä edistyspuolueen ehdokkaaksi ja hänet oli valittu myös Rytin valitsijamieheksi. Hänen poikansa Eljas Erkko oli Rytin kanssa samaa ikäluokkaa ja he olivat hengenheimolaisia, koulutettuja, kansainvälisiä liberaaleja eurooppalaisia ihmisiä.

Eero Erkon elämäkerrasta käy ilmi, että Eero ja Eljas Erkko uskoivat Rytin valintaan. Siksi Relanderin voitto valitsijamiesten viimeisessä äänestyksessä luvuin 172-109 kismitti Erkkoja ja myös lehteä.

Relander ei ollut mies HS:n mieleen.

Eero Erkko oli päätoimittajana kuolemaansa asti vuoteen 1927 asti, Hänen kuolemansa jälkeen lehden päätoimittajaksi nousi W.W. Tuomioja. Eljas Erkosta tuli kuitenkin lehden vahva mies, joka kirjoitti ahkerasti mm. ulkopolitiikasta, koska hänellä oli kansainvälistä kokemusta diplomaattina. On selvää, että nimenomaan Eljas Erkko oli Relanderin ankara vastustaja.

Lehden nihkeä suhtautuminen näkyi jo Relanderin kauden alussa, jolloin hän puolustusvoimien ylipäällikkönä ajautui piinalliseen riitaan puolustusvoimien komentajan Karl Wilkaman kanssa. Erkki Vasara selostaa tämän riidan hyvin yksityiskohtaisesti.

Se saattaa tuntua lukijasta turhankin yksityiskohtaiselta selostukselta, mutta on hyvä muistaa, että armeijan asema 1920-luvulla oli hyvin merkittävä. Riita ei ollut vain henkilöriita tai toimivaltariita, vaan siihen sisältyi paljon muutakin.

Karkeasti tiivistäen oli kysymys siitä, oliko demokraattisesti valitulla presidentillä, joka perustuslain mukaan oli myös puolustusvoimien ylipäällikkö, lojaali komentaja vai ei.
Kesti yli vuoden ennen kuin Relander sai tahtonsa läpi, ja Wilkama sai potkut.

Yksi – ei tosin ainoa – syy ratkaisun viipymiseen oli se, että HS ja monet lehdet tukivat Wilkamaa. Relander pahoitti tästä mielensä. Eikä se ollut suuri ihme.
Vielä Wilkaman erottamisen jälkeenkin HS protestoi niin voimakkaasti, että Relander piti lehden kirjoittelua “siivottomana esiintymisenä”.

En pysty sanomaan, kumpi kiistassa oli oikeassa, Relander vai HS, mutta siitä olen varma, että jos nykypäivänä syntyisi vastaava valtakiista puolustusvoimien ylipäällikön ja komentajan välillä, Helsingin Sanomat oitis asettuisi demokraattisesti valitun presidentin puolelle.

En voi tässä esityksessä mennä niihin lukuisiin muihin kiistoihin, joita Relanderin ja HS:n välillä oli, koska niitä oli niin paljon.

Mutta kaksi erimielisyyttä oli ylitse muiden.

Ulkopolitiikassa presidentti ja lehti katselivat hieman eri ilmansuuntiin.
Relander ja HS olivat toki yhtä mieltä itse päätavoitteesta: Suomen asemaa tulisi vahvistaa ja löytää liittolaisia lännestä siltä varalta, että Neuvostoliitto uhkaisi Suomen itsenäisyyttä.

Mutta keinoista oltiin eri mieltä.

Taas kärjistäen – Relander oli Skandinavian yhteistyön kannattaja ja hän ponnisteli varsinkin presidenttikautensa alussa Ruotsin-suhteiden parantamiseksi. HS ei toki vastustanut Pohjoismaista yhteistyötä, mutta lehti suhtautui myötämielisesti reunavaltioyhteistyöhön.

Erkki Vasara arvioi tässä kirjassa, että kyseessä olisi ollut “syvä, ulkopolitiikkaa koskenut erilinjaisuus”.

Tähän arvioon toki löytyy perusteita, ja näin presidentti Relander sen myös itse koki. Hän kirjoitti Ruotsin-matkansa jälkeen: “Erkko tahtoisi lähestymistä Puolaan. Jos matkani olisi käynyt siihen suuntaan, silloin tietenkään ei Helsingin Sanomilla olisi ollut mitään matkaa vastaan, mutta nyt.”

En siis kiistä kirjan arvioita, mutta toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että HS on aina liehuttanut ja liehutti silloinkin Pohjoismaisuuden lippua. Lehti myös tuki tätä suuntausta 1930-luvun jälkipuoliskolla, kun siitä tuli Suomen ulkopolitiikan valtalinja. Muutoin Eljas Erkosta ei olisi voinut tulla ulkoministeriä.

Relanderin ja lehden välit viilenivät entisestään kauden lopulla.. Lehden ja presidentin välille kasvoi korkea muuri, kun Relander ryhtyi osoittamaan suopeutta ja ymmärrystä Lapuan liikettä kohtaan. Se oli viimeinen pisara.

Ludviginkadun toimituksessa ei annettu pienintäkään armoa Relanderille.

Kaiken tämän jälkeen oli tietysti itsestään selvää, että HS ei voinut millään tavalla tukea Lauri Kristian Relanderin valintaa toiselle presidenttikaudelle. Lehti oli jo Relanderin kauden alkaessa tehnyt selväksi, että se piti Relanderia yhden kauden presidenttinä ja tämä näkemys vain vahvistua kauden lähetessä loppuaan.

HS:n pääkirjoituksen loppuarvio Relanderin kaudesta oli tyly:

“Vasta myöhemmin voidaan täysin ulkokohtaisesti arvostella nyt päättyneen presidenttikauden politiikkaa ja tapahtumia historiallisessa valossa. Mutta ainakaan nykyhetkellä ei siitä, eroavan presidentin hyvistä tarkoitusperistä ja sovittelevasta, kansanomaisesta mielestä huolimatta voida edullista arvostelua antaa”, lehti kirjoitti 3.3. 1931.

Vielä muutaman sana Relanderin ja Erkkojen henkilökohtaisista suhteista: Toimittaja Jaakko Okker on luonnehtinut Relanderia yhtä herkäksi kuin prinsessa. Tällä Okker on tarkoittanut nimenomaan Relanderin suhdetta lehdistöön.

On totta, että HS oli ilkeä ja välillä suorastaan julma Relanderia kohtaan, ja presidentti otti siitä itsensä.

Se on peräti inhimillistä.

Miten Erkot, siis Eero Erkko ja Eljas Erkko, suhtautuivat Relanderiin henkilönä? Tästä on hyvin vähän tietoa, mutta ehkä jotakin kertoo se, että sekä Eero Erkon elämäkerrassa että Eljas Erkon elämäkerrassa on vain muutama vähäinen maininta Relanderista. Hänen nimensä tulee esille vain muutamissa sivulauseissa. Hänen persoonaansa ei siis järin paljon noteerattu.

Erkki Vasara käyttää tässä kirjassa Relanderista luonnehdintaa “perusherkkä karjalainen”. Ymmärrän oikein hyvin, ettei sillä luonteella ollut helppo pärjätä Erkkojen kanssa. Erkot eivät olleet herkkämielisiä miehiä..

Eljas Erkon elämäkerrassa tämä asia sanotaan näin nätisti: “Presidentti-instituutiota hän (siis Erkko) asianmukaisesti kunnioitti, mutta ei arastellut sitä kulloinkin hallinnutta yksilöä ihmisenä.”

Tämän hieman moniselitteiseen lausuntoon sisältyy myös Helsingin Sanomien linja suhteessa tasavallan presidentteihin silloin kauan sitten ja myöhemminkin.