Kolumni julkaistiin Helsingin Sanomissa 25.6.2013
Tekla Hultin (1864–1943) on Suomen – ja tämän sanomalehden – historian melko tuntematon merkkihenkilö: ensimmäinen nainen, joka väitteli Suomessa filosofian tohtoriksi, Päivälehden toimittaja, Tilastollisen päätoimiston aktuaari, naisasialiikkeen, nuorsuomalaisen puolueen ja itsenäisyysliikkeen uranuurtaja sekä pitkäaikainen kansanedustaja.
Hultinin merkitys yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden läpi ajamisessa oli ehkä jopa ratkaiseva. Uudistuksen toteutti Leo Mechelinin senaatti, ja Hultin toimi etäisen sukulaisensa Mechelinin luotettuna ja avustajana.
Hultin oli ehdolla jo ensimmäiseen eduskuntaamme mutta jäi Viipurin vaalipiiristä varasijalle. Hän oli kuitenkin nykyisen Presidentinlinnan parvekkeella seuraamassa, kun Euroopan ensimmäinen yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittu eduskunta kokoontui 26. toukokuuta 1907.
Hultin kirjasi hetken päiväkirjaansa: “Juhlamenot olivat kyllä samat kuin ennen, hallitusvalta univormussa, mutta lainsäädäntövallan ulkoasu vallan toinen kuin säätyvaltiopäivien aikana. Ei jälkeäkään entisajan komeudesta, jolloin maamarsalkka, sauva kädessään, kulki ritariston ja aateliston etunenässä. Poissa aatelisunivormut, eivät edes yliopiston opettajatkaan nyt olleet virkapuvuissa, poissa papinkauhtanat – niitä muutamia harvoja, joita ehkä oli joukossa, tuskin huomasikaan. Ei näkynyt myöskään pyyleviä porvareita ja liikemiehiä, yhtä vähän kuin entisen talonpoikaissäädyn tyyntä vakaata sävyä. Nykyisen eduskunnan harvat todelliset talonpojat häviävät näkymättömiin sosialistien yleisen puoliherraskaisen tyypin rinnalla.”
Päiväkirjan silminnäkijäkuvauksessa suomalaisen kansanvallan ensi hetkistä on ristiriitainen lataus. Suuri tavoite on saavutettu, mutta jotain turvallista on samalla kadonnut: ennen jokaisella oli paikkansa. Ilon rinnalla on luettavissa huoli, mitä tästä kaikesta seuraa.
Hultinin myöhemmin julkaistut päiväkirjat kuvaavat hyvin sitä, miten vahvat aatteet tempaavat ihmiset, vuosisadan alussa myös Hultinin, mukaansa ja riepottelevat heitä kuin lehtiä syystuulessa. Kohtuus ja yhteisön kokonaisetu hukkuvat nousevaan myrskyyn. Päiväkirja päättyy vapaussodan voiton riemuun ja tyrmistykseen. Aatteiden vyöry johtikin murhenäytelmään.
Taas puhaltavat myrskytuulet, ihmisiä revitään eri leireihin ja maailmanjärjestyksen muutokset ovat lopulta jokaisen arkipäivää. Rauhallisina aikoina yhteys jää piiloon.
Tekla Hultinin päiväkirjat eivät ulotu aikaan, jolloin yhteistyöhön uskovat ihmiset voittivat ne, jotka varjelivat aatteidensa puhtautta. Siinä Suomen ja muiden Venäjän reunavaltioiden tiet erkaantuivat.
Yhteistyön politiikan ytimenä oli yhteisvastuu. Sillä tiellä itsenäisen Suomen ensimmäisen teon teki sisällissodan voittaneen valkoisen Suomen tynkäeduskunta, kun se sääti torpparien vapautuksen.
Siitä eteenpäin meillä tehtiin yhteiskuntapolitiikkaa, jossa otettiin edes johonkin mittaan huomioon yhteiskunnan eri ryhmien tärkeimmät intressit. Näin Suomi loikki takarivistä maailman vauraimpien ja sosiaaliselta kehitykseltään tasa-arvoisimpien kansakuntien joukkoon.
Samalla kehittyivät myös holhousyhteiskunta, kilpailun rajoitukset ja lopulta yhteiskunnallinen anemia, jonka seurauksena merkittävät poliittiset liikkeet näyttäytyvät yhden ja saman totuuden muunnelmina. Perinteisen poliittisen järjestelmän juuret ovat heikentyneet, ja siksi nouseva myrsky tuntuu taas repivän kaiken sijoiltaan.
Taas vaaditaan nopeata ja radikaalia muutosta: pöytään lyödään arvoja, pelkoja ja etunäkökohtia. Äänensävyt kiristyvät, ja panokset kovenevat.
Nykyisten poliittisten johtajien kannattaisi hakea mallia niistä Suomen 1920- ja 1930-lukujen poliittista vaikuttajista, joilla oli selkärankaa uhmata omien aatevirtaustensa fundamentalisteja ja kyky asettaa omat tavoitteensa realistiseen tärkeysjärjestykseen ja jotka arvostivat toisia. Silloin tosin pitää hyväksyä, että tuloksia ei mitata vaalikaudessa vaan pikemminkin sukupolvessa.
Joissakin kohdin, tärkeissäkin asioissa, on silloin pakko joustaa, mutta joissakin, ja juuri tärkeissä, saa kestäviä voittoja.