Kirjoitin aiemmin Juri Derjabinista ja siitä, minkälaisella paketilla tämä entinen suurlähettiläs muisti Helsingin Sanomat -historiaprojektia viime jouluna.

Seuraavassa esittelen joitakin yksityiskohtia tästä joululahjasta.

Lähetin Derjabinille marraskuussa 2012 lukuisia kysymyksiä, joihin Moskovassa eläkepäiviä viettänyt mies vastasi ajan hengessä sähköpostilla. Olin kiinnostunut muun muassa siitä, minkälaisena Derjabin näki suomalaisen lehdistön aseman kylmän sodan vuosina. Kysyin emeritusdiplomaatilta, oliko Helsingin Sanomat suomettunut ja jos oli, niin miten se näkyi. Utelin myös sitä, millä keinoilla Neuvostoliitto pyrki ohjailemaan Suomen lehdistöä.

Derjabin vastasi kysymyksiin valikoiden, mutta sangen avomielisesti. Hän painotti esimerkiksi sitä, että Tehtaankadulla kiinnitettiin suurta huomiota suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien sisältöön ja Neuvostoliitto-suhteeseen. Kyseiset teemat olivat tärkeitä, koska ”lehdistöllä oli Suomessa – – suuri vaikutus yleisen mielipiteen muodostumiseen.”

Ex-lähettilään näkemys oli avoimen reaalipoliittinen: neuvostolähetystön kiinnostuksessa ei tietenkään ollut kyse pelkästä uteliaisuudesta, vaan taustalla oli myös halu vaikuttaa suomalaisten sanoma- ja aikakausilehtien palstoilla mitä moninaisimmilla tavoilla

Nämä Derjabinin ajatukset eivät liene kummoinenkaan uutinen kenellekään kylmän sodan historiaa ja ideologista kamppailua tuntevalle. Huomionarvoista on kuitenkin se, että Derjabin kertoi myös yhtä ja toista keinoista, joilla Moskova pyrki ohjailemaan suomalaista lehdistöä:

Lähetystön päivä alkoi aamulla suurlähettiläälle pidetyllä lehdistökatsauksella – –. Välttämättömissä tilanteissa myös Moskovaa informoitiin. Katsauksen jälkeen keskusteltiin mahdollisesta reaktiosta – joko lähetystö otti tiettyyn toimitukseen yhteyttä kirjeitse tai sitten käytiin Suomen ulkoministeriössä. Muutamat toimittajat joutuivat Neuvostoliittoon matkustamista ja lähetystövastaanottoja koskevalle ”mustalle listalle”. – –

Pyrimme toki vaikuttamaan suomalaisten lehtien Neuvostoliittoa koskevaan uutisointiin luomalla henkilökohtaisia suhteita vaikutusvaltaisiin toimittajiin sekä politiikan toimijoihin, mukaan lukien presidenttiin. – – Tässä suhteessa Tehtaankadun KGB:n työntekijöiden ja ”puhtaiden” diplomaattien metodit olivat samat. Erona oli vain se, että niin kutsutun toisen linjan edustajilla oli huomattavasti enemmän varoja käytössään – toimittajia esimerkiksi kestittiin Helsingin parhaissa ravintoloissa, heille annettiin kalliita lahjoja jne. – –

Toinen silmäänpistävä asia Derjabinin vastauksissa on se, miten hän muisteli suhdettaan lehtimaailman mahtimieheen Aatos Erkkoon. Helsingin Sanomien omistaja oli luonut – hyvän lehtimiehen tapaan – ympärilleen laajan verkoston, johon kuului paitsi yhteiskunnan eri alojen vaikuttajia myös diplomaatteja, joista yksi oli kuuluisa nimimerkki Juri Komissarov Tehtaankadulta.

Derjabinin vastauksista välittyy selvästi arvostava suhde Erkkoon, johon hän oli luonut säännölliset, luottamukselliset välit jo toimiessaan lähetystöneuvoksena 1970-luvun alkupuoliskolla Helsingissä:

Tunsin Aatos Erkon hyvin. Tapasimme epävirallisesti noin kerran kuussa, kun hän kutsui minut lounaalle Helsingin Sanomien taloon Erottajalle tai johonkin helsinkiläiseen ravintolaan. Keskustelimme Neuvostoliiton ja Suomen tilanteesta. – – Keskustelukumppanini luonteen tuntien en puuttunut eräisiin Helsingin Sanomissa ilmestyneisiin Neuvostoliitolle epäystävällisiin kirjoituksiin. – – Luin surullisena Aatos Erkon kuolemasta. Pidän häntä yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista poliitikoista ja myös avoimena ihmisenä, joka piti tiukasti kiinni mielipiteistään. Hän oli yksi harvoja ei-suomettuneita poliitikkoja.