Helsingin Sanomien paikka poliittisella kartalla on vaihdellut, luultavasti enemmän kuin lehden aika lailla vakaa peruslinja.  Ei lehden linjakaan kiveen hakattu ole ollut, mutta maailma ympärillä on muuttunut enemmän ja sen mukana poliittisen ympäristön suhde Helsingin Sanomiin.

Oula Silvennoisen mainio elämänkerta Paperisydän teollisuusmies Gösta Serlachiuksesta (1876-1942) tarjoaa muutaman välähdyksen maailmansotien välisen Suomen tunnelmista.

Vuorineuvos Serlachius ei ollut selvästikään HS:n ihailija. Lehti oli hänen poliittiseen makuunsa liian laimea, sosiaaliliberaali ja demokraattisia arvoja edustava. Sitä ja sen poliittisia hengenheimolaisia ei pitänyt suosia: ”Missään nimessä meidän ei pidä tukea Helsingin Sanomia eikä sen paremmin tilata Jyväskylässä Keskisuomalaista”, Serlachius ohjeisti Kankaan paperitehdasta ja Jyväskylän Schaumannin vaneritehdasta  johtanutta Rafael Jaatista marraskuussa 1930.

Jyväskylän seudun tehtaiden työväelle oli parempi tilata sikäläistä Sisä-Suomea, vuorineuvos Serlachius neuvoi Jaatista. ”Koko jutun ideahan on istuttaa työläisiin oikeita näkemyksiä”, paperi-industrialisti korosti. Tähän tarkoitukseen HS ja Keskisuomalainen olivat kehnoja (s. 391).

Omassa teollisessa imperiumissaan Mäntän tehtailla Serlachius oli hoitanut työväenlehtiasiat esimerkillisesti – tai siis Mäntän tapaa hän muille esimerkiksi tarjosi. Yhtiö oli perustanut vuorineuvoksen näkemyksiä esiin tuovan paikallislehden, ja lisäksi yhtiö tuki tuntuvasti työväkeään poliittisesti soveliaiden lehtien tilaamisessa. Aamulehden tilaus maksoi työmiehelle yhtiösubvention jälkeen vain 20 markkaa, kun normaalihinta oli 48 markkaa.

”Olemme yrittäneet niin paljon kuin mahdollista edistää ‘Kokoomuslaisten’ lehtien ja estää ‘Edistyspuolueen’ lehtien levikkiä”, Serlachius selosti toimiaan paperiteollisuuden toiselle vahvalle miehelle kenraali Rudolf Waldenille tammikuussa 1931 (s. 393).

Puunjalostusteollisuuden keskusliiton koordinoimaa yhtiövetoista työväenlehdistökampanjaa käytiin koko maassa, samanlaisin selkeästi oikeistolaisin tunnuksin. Tuossa vaiheessa agendalla olivat presidentinvaalit, joissa suurteollisuus oli ryhmittynyt P. E. Svinhufvudin taakse.  Ukko-Pekasta presidentti myös tuli.

Oula Silvennoinen kertoo Gösta Serlachiuksen kursailematta ohjailleen omistus- ja vaikutuspiiriinsä kuuluneen lehdistön linjaa.Soitin Aamulehden päätoimittajalle ja ilmoitin “suuren tilausmäärämme velvoittavan toimenpiteisiin lehden taholta”, Serlachius kertoi tuttavalleen toimintatapojaan kuvaten.  Kyseistä tuttavaa ja taistelutoveria Martti Pihkalaa Serlachius pyysi muistamaan vuorineuvoksen tahtoon taipuvaista Aamulehteä kirjoituksilla ”levittäessänne propagandaa luottamuksellisesta yhteisymmärryksestä työläisten ja työnantajain välillä”.

Raha puhui. Taloudellista tukea vastaanottanut lehti menetti samalla osan vapauttaan, kuten esimerkki osoittaa.  Erkkojen ja HS:n ikiaikainen pyrkimys taloudelliseen riippumattomuuteen on tämänkin valossa enemmän kuin luonnollinen.

Aina ei raha auttanut.Toimituksellisia kahnauksia syntyi, kun tiukassa liekanarussa pidetyt lehdet eivät ymmärtäneet mitä heidän rauhaansa kuului. Serlachius tietysti haukkui empimättä linjasta livenneet päätoimittajat, Oula Silvennoinen kuvaa (s. 393).

Edes Lapuan liikkeen Ajan Sana ei osannut ihan aina miellyttää tiukkoja teollisuusmiehiä, vaikka päätoimittaja S.A. Sohlman sai kirjoitusohjeensa suoraan Puunjalostusteollisuuden Keskusliitosta. Palstoille pääsi kaikesta huolimatta joskus kelvotonta aineistoa. “Se on sitäkin suututtavampaa, kun se tulee omilta miehiltämme”, Serlachius valitti Waldenille joulun alla 1933.

Semmoista on lehdenteko, vuorineuvostenkin.